Totuuden politiikka 1700-luvulta Linnan juhliin 2019

Kutsuvieraita valitessaan Sauli Niinistö ja Jenni Haukio sanovat huomioivansa henkilöitä ja instituutioita, jotka toiminnallaan edistävät luotettavan tiedon välittämistä. ”Jokainen voi osaltaan vahvistaa luottamusta tietoon ja asiantuntijuuteen, ja mikä olennaisinta, pysyä totuudessa”, he sanovat (linkki).

Mikä tieto on luotettava? Kuka tietää totuuden? Nämä ovat isoja kysymyksiä. Kenelläkään ei ole oikeutta väittää tietävänsä ainoaa oikeaa vastausta. On outoa on että valtion johto julistaa tietävänsä mitä on totuus, kutsuu ja palkitsee vieraita tällä perusteella.

Totuuden henki, johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä. Näin runoili Sakari Topelius 1869.

Totuuden käyttämisellä politikoinnin välineenä on pitkä historia Suomessa. Itseoppinut kansankirjailija Tuomas Ragvaldinpoika, joka eläessään kirjoitti 148 virttä, anoi 1761 Turun tuomiokapitulilta lupaa julkaista kirjana kirkon omien pappien saarnoja. Kapituli ei lupaa antanut, koska sen mukaan:

  • anojalta puuttui syvällinen tietämys
  • julkaisu levittäisi hurmahenkisyyttä (aikamme kielellä: populismia ja epätotuutta)
  • anoja oli maalaistollo, itseoppinut kummajainen, onnenonkija, kulkuri
  • tuli pappissäädyn eli oppineiston ulkopuolelta ja herätti sen takia epäluottamusta
  • julkaisu ei ollut rakentava (aikamme kielellä: Tuomas ei ollut rakentava tviittaaja eikä nettiseuraajia ollut tarpeeksi)

Tuomiokapitulin sävy oli ivallinen. Papiston asemaa oikean tiedon määrittäjänä ei saanut vaarantaa. Valtakulttuuri jyräsi Tuomaan.

Totuuden henki. Virsi 484.

Tuomiokapitulin ratkaisussa näkyy samalla nykypäivän polttavin ongelma: rahvaan vaientaminen, ‘oppineiston’ aseman turvaaminen, yhteiskunnan tietämysrakenteiden luonnollistaminen.

Tänään ‘oppineiston’ asema turvataan suorin ja epäsuorin keinoin. Ehkä ovelin tapa on ylläpitää loputonta puhetta vihapuheesta. Ikäänkuin vihapuhe olisi tietokulttuurin suurin ongelma. Lehdet, televisio (esim. Ylen Aamutv 5.11.), tiedeväen paneelit ja Helsingin kirjamessut on täynnä puhetta vihapuheesta.

Vihapuhevihalla estetään ihmisiä näkemästä tärkeämpää kysymystä: miten tieto sosiaalisesti rakentuu, rahvaan syrjäyttäminen tiedon oikeuttamisesta, tietopolitiikka, tieto-oppi, yhteiskunnan tietämysrakenteen sisältö ja mieli.

Tuomaiden, siis meidän rooliksi jää ihailla oikean tiedon ja totuuden määrittäjiä akatemioissa, tiedekulmissa, mediassa, kirjamessuilla, mäntyniemessä, Linnan juhlissa ja juhlien tv-spektaakkelissa.

Vuosituhansien ajan tieteet ja filosofiat ovat etsineet totuutta. Nyt etsintä päättyy. Totuuden julistaa ja sitä vartioi Suomen valtio, valtiojohto, presidentti Niinistö puolisoineen. Kuinkahan filosofien käy, löytävätkö he korvaavaa työtä? Me muut voimme palauttaa lainakirjamme kirjastoon, niille ei ole enää käyttöä, koska totuus on jo löytynyt.

Mikä on valtion olemus?

Jotkut meistä ovat opiskelleet valtio-oppia yliopistoissa. Mieleen ei ole jäänyt että valtion tehtäviin kuuluisi totuuden julistaminen. Löytyykö tätä tarkoittava määräys tai valtuutus Suomen perustuslaista? Ylittääkö valtiojohto valtuutensa? Onko poliittisen vallan (valtion) ja viisauden ystävien taistelu päättynyt viisauden tappioon.

Mitä on valtio? Mikä on valtion olemus? Onko valtion keskeinen tehtävä totuuden vartiointi ylhäältä? Eikö valtion perusta ole ihmiset, jokainen meistä yksittäin ja erikseen. Ihmiset, kukin meistä luovat, etsivät, löytävät, vaalivat tietoa, viisautta ja tapaa elää. Ohuemman tason toiminnot, kutsuttakoon niitä valtioksi tai miksi tahansa, rakentuvat tai ovat rakentumatta ihmisistä lähtien, ihmisten toiminnan ja älyn pohjalle. Tänään asetelma käännetään ylösalaisin: valtio sanelee mitä meidän on ajateltava ja miten toimittava. Löydämmekö historiasta vastaavia asetelmia? Kyllä, mutta muistamme myös miljoonat ihmisuhrit taistelussa valtion totuuksia vastaan.

Itseluomisen, itsekeksimisen, itsetietämisen oikeus on ihmisen suvereeni oikeus. Se ei ole luovutettavissa, ei vallattavissa, ei minkään ‘ylemmän tason’ toimesta. Sitä varten on olemassa mm. perustuslaki, joka asettaa rajat valtion toiminnalle suhteessa ihmisiin.

Perustuslain mukaan tieteen vapaus on turvattu. Tiede (tiedeväki) kertoo etsivänsä totuutta. Tieteen akateemikko Ilkka Niiniluodon mukaan tiede lähestyy totuutta sitä koskaan tavoittamatta. Kirjassa Vastarinta Resistanssi pohditaan tapoja joilla tieteessä etsitään totuutta mm. amerikkalaisfilosofi Peircen näkemysten pohjalta. Valtio Suomessa ei nyt etsi totuutta vaan vartioi sitä. Tieteen tehtävä on siis päättynyt. Miksi tiede enää totuutta etsisi. Tieteenvapaus-pykälä voidaan poistaa perustuslaista.

Kirkossa pappi esilukee uskontunnustuksen: uskon yhteen ja ainoaan. Mutta itsekukin päättää, saapuuko kirkkoon, liikuttaako huuliaan vai ei, mitä mielessään ajattelee. Nyt kinkereitä alkaa pitää valtio. Olemme saavuttaneet valtiollisen totuuden, valtiouskonnon, totuuteen johdattavan hengen. Topeliuksen toive on täyttynyt.

Voisiko presidenttipari aloittaa Totuuden alkeiden opiskelun tästä kirjasta?

 

Lukutaidottomat Jukolan puupenkille takaisin

Linnan juhlien teema käy yksiin laajemman kampanjan kanssa, tuskin sattumalta. Viime aikojen iskusanaksi on nostettu lukutaito. Suomen Akatemia tutkituttaa tiedon lukutaitoa, teeman siunaa valtioneuvosto rahaköntin myöntäen. Valtiollinen tiedonjulkistaja opettaa tieteen lukutaitoa. Turun kirjamessujen teemana on lukutaito. Tiedetoimittajien järjestö opettaa sosiaalisen median lukutaitoa, paras opettaja kuulemma on tubettaja. Tiedeakatemiat ryhtyvät opettamaan poliitikkoja, toiminnan rahoittaa OKM. Eduskunnan Tutkas-seura valitsee kenen tutkijan kanssa poliitikko saa keskustella. Uskokaa minua, hokevat professorit ja lehtorit yliopiston Tiedekulmassa.

Meitä opetetaan lukemaan kuin Jukolan jusseja, meitä jotka ikämme olemme lukeneet ja lukemamme ymmärtäneet. Holhoavaa, alentavaa, loukkaavaa. Päiväkotiinko olemme tulleet? Millaistahan boolia Jukolan päiväkodissa tarjotaan?

Aikamme tuomiokapitulit julistavat oikean tiedon jonka sisällön vain he tietävät. Tieteineen, medioineen, kirjamessuineen, linnan juhlineen elämme masentavaa aikaa. Meitä opastetaan tiedon kuluttajiksi, vastaanottajiksi, uskojiksi.

Mainingit leviävät laajalle. Miljoona ihmistä on koulutettava uudelleen. Lavennettu oppivelvollisuus avaa auvon. Elinikäinen oppiminen alentaa työvoimaksi. Koulut ja yliopistot liu’utetaan liike-elämän aputytöiksi. Osaamistason nosto pelastaa maan. Vaikuttavuussäätiö – säätiöillä meidät säädetään.


Vain yksi meiltä puuttuu – oppi tiedosta ja tiedon rakentumisesta

Helsingin yliopiston kirkkohistorian oppiaine on tutkinut tiedon sosiaalista rakentumista. Julkaisun nimi on ‘Hyödyllisen tiedon piirit – tutkimuksia papistosta, rahvaasta ja tiedon rakentumisesta 1700-luvulla’.

Tämä on innostavin suomalaistutkimus kautta aikain, ainoa lajissaan. Kiitos siitä, te kirjan ja kirkon tutkijat. Yllä kerrottu Tuomaan ja tuomiokapitulin kohtaaminenkin kerrotaan teidän kirjassa.

Tiedon piirit -kirja käsittelee siis tiedon sosiaalista rakentumista. Linnan juhlia koskeva presidentin tiedote puhuu tiedon välittämisestä, ei rakentumisesta. Tässä on olennainen ero. Tiedon (sosiaalinen) rakentuminen on eri asia kuin tiedon välittäminen tai lukutaito.

On tutkittava tiedon erilaisia kulttuureja tai tietoa kulttuurina, sanoo tiedon piirit -kirja. Kuka ja miten määrittää oikean tai luotettavan tiedon. Ajankohtaisempaa aihetta ei voisi olla.

Tässä muutamia kirjan teesejä:

  • Tieto ja totuus ovat kulloiseenkin yhteiskuntaan sidottuja käsitteitä. Tieto rakentuu sosiaalisesti, yleensä se ei ole selkeää tai varmaa. Oikeaa tai luotettavaa tietoa ei tässä mielessä ole olemassa.
  • Tietona pidetään sitä mikä oppineiden omassa sosiaalisessa yhteisössä kulloinkin on tiedoksi hyväksytty. Jokin asia hyväksytään oikeaksi tiedoksi, jokin muu pyritään kitkemään (yllättäen kitkeä-sanaa viljeltiin myös Helsingin kirjamessuilla 2019).
  • Keskinäiset luottamuksen piirit ohjaavat sitä kenen kanssa ja mistä aiheista oppineisto suostuu keskustelemaan. (Esimerkki: Juhana Vartiainen ei keskustele niiden kanssa jotka eivät ymmärrä taloustiedettä.)
  • Tiedon moninaisuus näkyy jo sanoissa: tieto, tietämys, viisaus, oppineisuus, taju, ymmärrys, epäily, skeptisyys. (Epäilyn tärkeydestä puhuu myös kirja Vastarinta Resistanssi, Peircen tietoteoriaan liittyen.)
  • Tieto ei liiku yhdensuuntaisesti keskuksesta periferiaan tai oppineistolta kansalle vaan kiertää kehässä. Toimijoiden monitahoisuus.
  • Yhtenäiskulttuurin sijaan vallitsee erilaisia tiedon maailmoja. Tiedon sosiaalihistoria ja kulttuurihistoria.
  • Tiedemaailmasta poissuljetut ryhmät. Maallikoiden rooli tietämisen ja tieteen historiassa. Ei pelkkä akateeminen ja ammatillinen oppineisuus.
  • Puheena oleva kirja ei ota lähtökohdakseen tiedon teleologista etenemistä kohti modernisaatiota ja tietoyhteiskuntaa.
Rahvaan tietämys – hurmahenkeä ja populismia. Innostavin suomalaistutkimus kautta aikain.

 

 

Ihmisiltä viedään itsetunto

Oppi tiedosta (epistemologia) on Suomessa ja maailmalla syrjään sysätty. Tilalle ovat tulleet politiikan ja tieteen pakkovaltiaat, eturyhmät, itsevaltaisesti johdetut yliopistot, professoriliitot, kaikkitietäjät, oppiarvojen ja oppimuotojen taakse vetäytyjät. He kertovat mitä meidän tulee omaksua ja uskoa.

Professorit, työelämäprofessorit, tutkijat, tutkimushankkeiden, median ja politiikan aiheet, linnojen juhlat ja tv-spektaakkelit valitaan vartioimaan oikeaa tietoa. Akatemioissa ja yliopistoissa on strategisia neuvostoja, neuvottelukuntia, yhteistyöryhmiä, hallituksia, strategioita, valtiollisia tulossopimuksia, iteään täydentäviä säätiöitä säätiön päälle, salautumista, piiloutumista, valtioneuvosto siunaa lukutaidon kinkerit. Yliopistojen rehtorit ja lehtorit hokee: luottakaa meihin, uskokaa meitä, me löydämme ratkaisut aikamme viheliäisiin ongelmiin.

Keitä Suomessa valitaan politiikan, historian tai filosofian professoreiksi? Keitä valitaan työelämäprofessoreiksi? Kuka heidät valitsee ja millä valtuuksilla? Löytyykö joukosta muuta kuin evaa, nokiaa ja oopeetä vihrein höystein? Salaseura valitsee yliopistojen rehtorit ja hallintomallit, tuoreita esimerkkejä on. Oppiarvoja, vertaisarviointeja, laatumääreitä, toinen toisilleen suunnattuja kyselyjä, ammattiurien (ja palkan) rakentelua julkisin varoin, ylenkatsetta. Turun tuomiokapitulin tyyliin, julkaisulupaa ei Ragvaldinpojalle tipu.

Vallalla on naivi käsitys tiedosta ja tietämisestä. Onko meillä oikeat käsitteet, kysyi saksalainen akateemikko pari vuosikymmentä sitten. Enää ei kysy. Käsitteet, sanat, teoriat ja tietäminen tungetaan annettuina. Bkt, siinähän se. Ajattelun ja tieteen taso on vajonnut. Tieteenteon tärkein vaihe on kysymyksen keksiminen, muotoilu, rajaaminen, ymmärrys toisinkysymisestä, vallitsevien käsitysten nurinkääntäminen. Tutkisinko rahvaan ja papiston suhdetta, tuomiokapitulin politiikkaa, tiedon sosiaalista rakentumista? Leimataanko väärinkysyjät populisteiksi, hurmahengiksi, tolloiksi, onnenonkijoiksi – tollojen tutkimiseen rahaa löytyy, valtion akatemiat pitävät huolen. Tiedon historioitsija Harari luonnehtii ihmisyyden olemukseksi kykyä kuvitella, mielikuvitusta. Nykymaailmasta ja nykytieteestä vapaan kuvittelun kyky on kadonnut ja se estetään, kuvittelu on siirtynyt taiteeseen jos sinnekään. Valtainstituutiot (valtiot, linnat ja linnakkeet) liimautuvat kuvittelukykynsä menettäneen tieteen ja totuuden vartijoiksi. Älkäämme unohtako aiempien aikojen ihmisuhreja yksien totuuksien teillä.

Lauri Viita tämän jo sanoiksi puki:

Luettavat laulujansa,
runojansa, rääpäleitä,
äkkiviisaat ja äreät,
akateemiset kakarat.
Niillä on päitä viisin kuusin,
päiden välit riisin raasin,
ettei ymmärrys ylety,
aasinsiltojen selitse.
Kuinka kuuluisi lukea,
kun ei riitä riihihattu?
Hallitsenko housuillani?
Hamein haalinko valeita?

Ihmisiltä viedään itsetunto. Tietäminen, sivistys, omaehtoinen toiminta nuhjaantuu. Elämä kutistuu sohvaperunaksi, tv:n kautta kikatteluksi. Kikattelu on tarkoitusohjattua, ylätasoilta johdettua, Yle ei siinä jää toiseksi. Siinä teidän totuutenne.

Esimerkkejä, viitteenomaisesti

Tiedon piirit-kirjassa tiedon sosiaalista rakentumista pohditaan yleisesti ja esimerkkien kautta: Tuomas Ragvaldinpoika, Sotkamon pappi Frosterus. Esimerkkejä löydämme myös omasta ajastamme. Tässä lyhyesti, viitteenomaisesti:

– Prof. Heikki Hiilamo sanoo ettei tiedeväellä ole tietoa syntyvyyden laskun syistä Suomessa. Kuinka näin tietämätön tiedeväki kehtaa tarjoutua poliitikkojen neuvonantajiksi. Neuvonnan tulee kulkea toisinpäin: poliitikoilta tiedeväelle.

 – Naudanlihakeskustelussa maatalousalan professori ja dosentti esittivät näkökohtia, joista HYYn ja YLVAn nuorikoilla tuskin oli aavistustakaan. Tämä on hyvä esimerkki tiedon ja totuuden moninaisuudesta ja häilyvyydestä sekä siitä kuinka kavahdettavaa on yhden totuuden vartijaksi julistautuminen.

– Suomi oli hiilineutraali 1950-luvulla, kertoo Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Jari Liski. Tällaisesta sosiaali- ja luontohistoriasta ja sieltä löytyvistä viisauden hiduista vaietaan tänään. Sen sijaan pidetään spektaakkelimölinää Suomen kunnianhimosta ja esikuvallisuudesta olla niilineutraali 2035 . Tai hoetaan ekologiseksi jälleenrakennukseksi nimettyjä satojen miljardien uusinvestointeja. Tieteen jatkuvuudessa, kattavuudessa ja logiikassa sekä tietämyksessä on aukkoja pahemman kerran. Niistä aukoista ei Tiedekulmassa tai kirjamessuilla tai linnoissa tai Ylen kanavilla puhuta. Tietoa on se mitä oppineisto tiedoksi hyväksyy ja väittää.

 – Helsingin kirjamessuilla ja sittemmin Ylen kanavalla oli paneeleja, joissa rienaavaa ja silmitöntä kieltä käyttäen syyllistettiin milloin ketäkin, Kremlistä alkaen, vaadittiin puutarhan rikkaruohojen kitkemistä sekä uusia pykäliä rikoslakiin (sananvapauteen perehtynyt tutkija sentään oli eri mieltä), julistettiin yhtä ainoaa totuutta ja sitäkin riettain sanoin. Spektaakkelimainonnallaan Helsingin Sanomat ja messut houkuttelivat paikalle tuhansia. Mutta ainoatakaan syytettyä, siis ainoatakaan ei ollut paikalla kuultavana. Oikeusvaltion oikeusturvaan kuuluu syytettyjen kuuleminen, näin toimittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä mutta ei kirjamessuilla, ei Ylen kanavilla, ei HS:n järjestämässä paneelissa. Tällainen maa ei ole oikeusvaltio. Yhden totuuden silmitön julistaminen ilman kuulemista ei voi kuulua kirjamessujen, ei median eikä presidentin toimenkuvaan tai oikeuksiin. Olemmeko palanneet julkisten hirttäjäisten aikaan? Julkinen yksipuolinen syyllistäminen, siis ilman kuulemista, on vaarallista sosiaalisesti ja valtiollisesti. Vastapuolia – keitä lienevätkin – provosoidaan tiestulkoon tahallisesti. Provosointi uhkaa meidän itsekunkin turvallisuutta. Kirjamessuilla sai kuulla harvinaisen räävitöntä puhetta, sama toistui Ylen kanavalla. Ollaanko samaa totuutta nyt tuomassa itsenäisyyspäivän vastaanotolle, seuraavalle spektaakkelille? Näinkö se luottamus muka luodaan?

– Poliittiset kysymykset ovat pitkälti tulkinnanvaraisia, eikä niiden kohdalla voi puhua ehdottomista totuuksista tai valheista, sanoo viiden yliopistotutkijan tuore julkaisu.

 

Kyllä kansa tietää

Läpikäydyt esimerkit kertovat kuinka häilyvää, satunnaista ja vaarallista on vetoaminen varmana pidettyyn totuuteen. Tasavallan presidentin kanslian tiedotteen lähtökohta on tässä mielessä naivi ja vaarallinen.

Ylhäältä sanellun totuuskulttuurin ja spektaakkelien sijaan tarvitaan kansanläheisen tietämys- ja toimintakulttuurin uudestisyntymä. Sanottakoon sitä vaikka kansankulttuuriksi, kansansivistykseksi, ihmisten omaehtoiseksi taloudeksi. Valtiollisiin valtarakenteisiin tai yksinomaan akateemiseen oppineistoon se ei voi nojata. Kyllä kansa tietää.

 

Lähteitä ja lukemistoa

Tasavallan presidentin kanslian tiedote 34/2019. Juhlavastaanoton teemana tieto.

Hyödyllisen tiedon piirit. Tutkimuksia papistosta, rahvaasta ja tiedon rakentumisesta 1700-luvulla. Toimittaneet Esko M. laine ja Minna Ahokas. SKS 2018.

Totuuden henki. Virsi 468.


Mats Bergman: Ei totuutta ilman vastustusta: Tutkimuksen dynamiikka C. S. Peircen mukaan. Kirjassa Vastarinta Resistanssi. Yliopistopaino 2007.
kuivakka  selostus Vastarinta-kirjasta

Heikki Hiilamo: Vähäisen syntyvyyden syitä ei tunneta tarpeeksi. HS 12.10.2019.

Aila Vanhatalo, Jarmo Juga: Maidon sivutuotteena syntyvä naudanliha on järkevää kuluttaa suomalaisten ruokapöydissä. HS 19.10.2019.

Suomi oli hiilineutraali 1950-luvulla.
 Maaseudun Tulevaisuus 22.3.2019.

Helsingin yliopisto 5.11.2019: Unohda puhe valeuutisista.

juhanikahelin

Valt. lis. Jos haluat tulostaa, mene sivustolle <a href="http://www.essee.net" title="www.essee.net">www.essee.net</a>. Jutut koottuina myös: <a href="https://essee.wordpress.com/" title="https://essee.wordpress.com/">https://essee.wordpress.com/</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu