Työelämä vai elämäntyö. Mitä valtiolle on tehtävä.

Kahta sanaa en siedä: työelämä, palkansaaja. Työelämä on jo sanana luonnoton. Usein työ(elämä) on epäeloa. Elämäntyö sen sijaan voi olla täyttymys ja ilo.

Palkansaajuus torsouttaa ihmisen. Kuin sikaa syöttäisi.

Tämä on kertomus siitä kuinka epäelon työssä voi pyristellä kohti elämäntyötä.

Palkan minulle maksoi valtion tarkastuskeskus. Se oli erehdys, mieli puuttui. Tyhmä on se joka maksaa.

Pöytäni – en käytä sanaa työpöytä – laatikosto täyttyi leikkeistä, kirjoitelmista, harvemmin tutkimuksista koska tutkimukset tyhmentää. Virallisiin työasioihin kirjoitelmat liittyivät huterasti, pisteitä niistä ei ainakaan kertynyt. Laatikoston jälkeen täyttyivät seiniä kiertävät kaapistot. Huoneeni – en käytä sanaa työhuone – ei ollut pieni. Silti se täyttyi. Juoksutin huoneeseen salaa muiden jo hylkäämiä kaappeja. Leikkeitä tuli koko ajan lisää. Niiden pohjalta oli aikomus työstää mieltä ja elon kieltä. Pöydän kulmilla tutkielmat roikkuivat reunojen yli. Pelastus oli ikkunalauta, sinne mahtui, tosin ikkuna ei lopulta auennut mutta se oli vähemmän tärkeää. Kasaumat ahtoivat toisiaan. – Tällaista oli työelämä valtion tarkastuskeskuksessa, vaje-elämää, outoa. Outoutta eivät keksineet amerikan nauruharakat. Outous syntyi Suomessa paljon aiemmin.

Se oli hyvää aikaa. Koko maailman ajattelukertymä oli käsissäni. Joku kollega ilakoi kerran näköalojemme avaruutta. Heidän avaruudesta en ollut varma. Heillä oli veikeitä nimiä: tuloksellisuustarkastusneuvos, johtava tuloksellisuustarkastaja. Valtio orientoi tuloksia. Näemmehän sen tänäänkin: sairaat hoidetaan, radat oiotaan. Minä olin salaa iloinen kun olin vain ylitarkastaja – sitäkään en lausunut kertaakaan kellekään ulkopuoliselle, hävetti niin. Kuka nyt tahtoisi olla ylitarkastaja. Mitä tarkastaja tarkastaa. Kansakoulua käymätön äitini tiesi vastauksen: ei ne näitä paikallisia.

Älä luule että ansioni, se mitä palkaksi ja eläkkeeksi kutsutaan, olisi ahkeruuteni myötä kohennut. Arvopohjani liukui alaspäin. Sitä en surrut, enemmän huvitti. Antaa arvoihmisten arvottaa. Erään kerran johtaja – häntä kutsuttiin pääjohtajaksi ja oli kotoisin Nivalasta ja oli demari kuten tapoihin kuului ellei ollut helsinkiläistä sivistyssukua – kutsui huoneeseensa. Halusi kertoa miksi ei nimittänyt minua taskastuspäälliköksi. Sanoi ettei ollut vakuuttunut johtamistaidoistani. Hänen epäuskonsa oli minun onneni, sain jatkaa ihmiskunnan viisauksien läpikäyntiä, siis elämäntyötäni.

Juuri nyt luin leikkeen 31 vuoden takaa, vuodelta 1993. Kellastunut leike kertoo Donna Tarttista – lie ollut Columbian yliopiston opiskelija –  ja hänen romaanistaan Jumalat eivät nuku öisin. Donna oli kirjoittanut romaaniaan yhdeksän vuotta. Yhdeksän! Minä keräsin aineistoa tätä esseetä varten 35 vuotta. Aineiston keruun hyvä puoli oli että sen myötä harjaantui näyttelijäksi. Tehtävä oli näytellä virkamiestä, viime vaiheessa maan parlamentin virkamiestä. Toki me direktiovalta tiedettiin mutta mitä siitä. Erityisen verissä direktiovalta oli lähiesinaisilla. Nuoret naiset sopivat esimiehiksi hyvin, koska he välittivät ylempiensä aiviot sellaisenaan, ilman omaa panosta. Naismetodin keksivät viimeisten aikojen johtajat, konstarit, pöystit ja aliviikarit.

Kerran vihastuin suomen kirjallisuuden vähäistä antia. Olin viettänyt kirjamessuilla kaksi iltaa ja kaksi päivää, kuunnellut kaiken, aamusta iltaan. Alkoi omakin runovire sykkiä. Nettilehti uuteen suomeen kirjoitin huomioni. Vertasin kirjallisuuden antia vähäisiin suorituspisteisiin, joita lähiesinaiseni ”täti Espoosta” oli minulle antanut. Työasioissa esinaiseni ja omat ajatukseni kohtasivat huonosti. ”Jos ei kelpaa, pannaan roskiin”, sanoin lopulta. Siitä sikisi työelämäni hupaisin asiainkulku. Vahtimestari – meillä synkkasi hyvin, oltiin metsänpoikia – koputti huoneeni ovelle: ”miksi sinä täällä olet, johtajat odottavat neuvotteluhuoneessa”. Totta: Pöystistä alkaen, pääjohtaja, neuvokset, päälliköt, oli heitä, odottivat minua, neuvottelupöydän takana linjassa. Odottivat, odottivat minua! En ollut huomannut kutsua kuulemistilaisuuteen (olin kyllästynyt lukemaan heidän viestejään). Mutta ei kuulemisestakaan mitään tullut. Arvelen että heihin iski vaisto. Viisaasti iski. Kuulomestarin näimme sittemmin oikeussalissa, menikö virkakin.

Kerran maan koko parlamentin virkajohto hermostui. Olin ehdottanut eduskuntaan yhtä uinuvaa kerhoa lisää – kirjallisuuskerhoa. Reteesti olin laittanut ehdotuksen sähköpostilla eduskunnan 350 ansioituneelle virkamiehelle, ammattiyhdistyksen jäsenkunnalle, kuuluinhan johtokuntaan. Virkamiesten ansioita ei ollut syytä epäillä. Sen todisti hallintojohtaja minulle kahdenkesken: ”me rekrytoimme ministeriöistä vain kaikkein parhaimmat”. Oudoksuin kun hän sittemmin aina tervehti hymysuin – luuliko hän että olimme ystäviä. Miten eteni kerhoasia? Jälleen heitä oli monta, neuvoksia, ehkä valiokunnista ja asioita muuten tuntevia, minä olin yksin. Pyysivät kahville parlamentin kuppilaan, joukolla pyysivät. Melkein arvasin syyn: halusivat minulta vakuutuksen että luovun kirjakerhoideastani. Eduskunnassa ei tule kirjaelmia pohtia, ei varsinkaan tarkastajien. Luopuminen ei ollut teoistani vaativin. Opastihan Nokian pääjohtaja Ollilakin yliopistoväkeä että ’älkää ajatelko liikaa’. Malttaako Sitran puheenjohtaja Jorma tänään olla ajattelematta konkurssiin vajoavia sijoitusstarttareitaan.

Vuonna 2024 vanhimmat leikkeeni täyttävät 40 vuotta. Mitä vanhempi leike, sitä parempi. Usein vajoan mietteisiini: mihin on tuokin kirjailija kadonnut, voi kuinka sievä ja noin hyviä ajatuksia. Heitä on paljon: Suomen Virpi Stenlund ja Sari Mikkonen, Intian Arundhati Roy, Egyptin Ranya El Ramley, USAn Donna Dartt, moni muu, Raijan muistan, hän kuoli tulipalossa. Entä tuo professori, joka kävi Joensuussakin luennoimassa Euroopan älyllisestä alamäestä. Tai nuori mies, joka suree unionin kulttuurista olemattomuutta – pelkkää puksuilua, ursulaa. Noina aikoina, viime vuosisadalla Suomen akateeminen älymystö järjesti älyllisiä seminaareja. Tänään he vertailevat kuohareitten ja juustojen makusävyjä tai orgioivat demos-aleksin aikajanoja, vieressä vahtii akatemian Maijala. Puolen tunnin paneelissa (esim. 17.9.2024) he mainitsevat kolme kertaa kuuluvansa sukupuolivähemmistöön. Yliopiston Tiedekulmassa meitä heidän seksikulmista valistettiin, pääaiheena oli Euroopan Tiedeneuvoston (ERC) rahoittama viestinnän tutkimus.

(Miksi muuten viestintä on akateeminen oppiaine? Kenen harjoittama viestintä? Ketkä ovat kohteita? Puolueiden vakioselitys on, ettei ”viestimme mennyt perille”. Tiedekö heitä auttaa viestimään paremmin. Joskus puhuttiin tiedotusopista. Onko se sama vai eri kuin viestintä?)

Vilkaisepa Helsingin Sanomia tänään. Tyhmyys on täyttänyt maailman: populismia, takalaitaa, ekstreemiä, ukkeleita, ultrabrata, kultapleitä, vittua päivästä päivään. Tyhmyyteen kuuluu kuvitella itsensä nokkelaksi. Nokkeluutensa meille kuvaa päätoimittaja Erja Yläjärvi 15.9.2024 jutussaan ’Kyynisyyden uhkaa pitäisi torjua tarmokkaammin’. Me tiedämme totuuden, vuosikymmenten takaa: Suomen kyynikkopesä on kautta aikain ollut Helsingin Sanomat. Kekkosen pesän jakajat – aarnot, artot, jannet – huitoivat piilosta, oluttuvan nurkasta. Tänään kyynisyys asuu HS:n pääkirjoituksissa. Eilen laskin montako kertaa sana populistit esiintyy HS:n pääkirjoitusaukeamalla. Riittääkö yhden käden sormet. Tyhjänpäiväistä, ymmärtämättömyyttä, ihmisten ala-arvoista sättimistä, väritettyä ja vääristeltyä.

EU:n, Sanoma-konsernin ja heidän johdattamana viestinnän akateemisten tutkijain tutkimusintressi: kuvallistakaa, selfieöikää, tayloroikaa, harakoikaa, influenssoikaa. (Eeva, ota minut mukaasi, sinne hoitolaan, kirja Huolenpitoja).

Taisteluun tyhmyyttä vastaan käyvät myös tiedepääoman (FINSCI) tutkijat, Suomen akatemian STN-neuvosto usuttaa. He alkavat kouluttaa eduskunnan tyhmiä kansanedustajia. Demokratia on huollettava, öljyt vaihdettava. Joulukuussa näemme, kenelle näistä finsceistä Stubb ojentaa Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan Korkeimman Hakaristin. Luottopoika Erola sai ristinsä jo viime vuonna, Maria siitä ihastui.

Tyhmyyttä löytyy myös tieteistä, vaikka muuta väittävät. Juuri kuuntelin Tiedeakatemiassa luennon eurooppalaisten yhteiskuntien ja Euroopan politiikan tutkimuksesta (näin oli professuuri nimetty). Ei alkeellisintakaan tieteellisyyden tajua. Sanojen ja käsitteiden mielivaltaista heittelyä. Mistä hän puhuu kun puhuu tasa-arvosta. Tasa-arvo minkä suhteen? Tasa-arvoja on helppo nimetä toista kymmentä: tulojen suhteen, varallisuuden suhteen, opintielle pääsyn suhteen, sosiaalinen tasa-arvo. Elli Aaltonen puhuu A-studiossa (6.9.)yhteiskunnallisesta tasa-arvosta – sellainen on siis olemassa. Ritarihuoneella kuuntelen ja kuuntelen, politiikkatieteen huippua. Mistä tasa-arvosta hän puhuu? Hän pitää pläkkiselvänä että kaikki ymmärtävät tasa-arvon juuri kuten hän ja vain siten. Minä, syväperiferian lapsi, ymmärrän toisin ja siksi en saa selvää hänen puheestaan. Puhuuko hän puuta heinää? Peruskurssin alittava moka. Ja tämä siis Suomalaisessa Tiedeakatemiassa. Pää pystyyn pojat.

Saman luennon – unohtamatta naisten vessavitsiä – uusprofessori lateli aiemmin yliopiston pienessä juhlasalissa, professoriksi nimityksensä kunniaksi. Professori! Kävisi ensin peruskurssin! Ja nyt tiedeakatemiaan ylennetty. Ei ole vaikea huomata, miksi yliopistolla ketäkin ylennetään, mihin katoo muut. Yliopistolla käydään sisällissotaa, kirjaimellisesti. Juhlasalin luennon jälkeen salin keskikäytävä hulmahti täyteen hurraavia naisia, teräkynin. Sektionaiset olivat koonneet voimansa, höyry kostutti katon. Seuraavaksi he äänestivät uuden professorin Tiedeakatemiaan. Professori asettuu kuvattavaksi portaille kevyesti kaiteeseen nojaten, jalat vienosti ristissä, kukat käsivarsilla. Tiede on juhlan aihe. Pois alta, pedarius ja markus.

Tuhmasti huomaan joskus miettiväni: onko yliopistosta tullut pellekeskus? Politiikan ja viestinnän tutkijain, asiain tuntijain (mikä heidän asiansa mahtaa olla) puhe vilisee outoja sanoja: ääri, laita, populisti, äärilaita. Sisältömääreistä he eivät piittaa. Mielivaltaista ja kuulijoita alentavaa. Pitävät meitä tyhminä. Mikä tahansa sanasto ja kieli uppoaa meihin, näin he luulevat. Mistä katsoen ääri on ääri. Mistä katsoen laita on laita. Onko puheessa laitaa. He kuvittelevat oman maailman ja politiikan kuvansa ainoaksi ymmärrykseksi maailmasta. Yliopistosta on tullut politiikan teon pääfoorumi, toki Yle ja HS pyrkivät rinnalle. Ainoa kuka ei tätä huomaa, on eduskunta.

Suomen tasavallan 18. presidentti ylistää Euroopan johtavaksi ajattelijaksi – ei uusprofessoria vaan sellaiseksi pyrkivää. Arvokohkausta, puistojen väen filosofiaa. Miettisen HS-jutun luin 10 kertaa. Mitä hän sanoo. Sekavaa, mielivaltaista, harhauttavaa, liberaalikehua, itseään täynnä. Emeritus Vesa Oittinenkin luennoi viisaammin Kant 300 vuotta -seminaarissa.

Yllä oli siis pari poimintaa elämäntyöstäni. Antigoneen kohtalo. Elämäni menetin istumalla viraston nurkissa, ahtaalle ajettuna, takuupalkalle ylennettynä, alamäkeä lasketellen. Työelämän jätettyäni kirjoitan joka päivä uuden luvun elonkirjaani. Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Kavafiksen väki odottaa barbaareja torilla. Barbaarit ovat pelastus. Mutta barbaarit eivät tulleet. Meidänkö on barbaareiksi ryhdyttävä.

Mitä valtiolle on tehtävä

Alunperin aiheeni piti olla ’mitä valtiolle on tehtävä’.
Kävi kuten aina. Sivuteemasta tuli pääteema.
Tässä pari alustavaa ajatelmaa, jatkotyötä varten.
Ajatelmat eivät ole loogisessa järjestyksessä.

Komissaari Jutan tavoin aivan aluksi kiitän Suomen Akatemiaa, Kokemushistorian huippuyksikköä. Kehittämienne oppien avulla taidoin minäkin kirjoittaa kokemushistoriani niin syväluotaavasti, että saamme johdetuksi politiikkasuosituksia. Niitähän akatemia edellyttää.

Nykyinen valtiotragedia on 100 vuoden ikäinen. Satakunta vuotta sitten maailma muokattiin osakeyhtiöiksi. Olof Lagercrantzin kuvaus osakeyhtiöiden maailmasta on ylittämätön (kirja Ensimmäinen piirini).

Osakeyhtiötalous on peli. Valtio omittiin pelin takaajaksi, vakaajaksi, turvaajaksi. Kuvaava on nykysana makrovakaus. Keynesin intressi oli pohjimmiltaan sama. Koko planeetta on pelin melskausalustaa, tälle on annettu hienoja nimikkeitä: kasvu. Muuta pohjaa tai arvoon viittaavaa valtiolla ei ole. Tuloksena on planeetan kaatopaikkaistuminen sekä elokato. Elokato käsittää ihmisen ja mielen.

Ekonomistiikka ei ole arvo.  On väärin pitää ekonomistiikkaa tieteenä.

Valtion arvokato verhotaan keisarin vaatteisiin: hyvinvointivaltio, hyvinvointialue, having-loving-being, oikeusvaltio, sivistys, demokratia, talouskasvu.

Valtio survoo ihmiset. Survontaa valtio kutsuu asunnoiksi, hyvinvoinniksi, virastoksi, paneeliksi, neuvottelukunnaksi, taiteeksi, vossiksi, kirjallisuudeksi, kauhuksi.

Antaa ihmisen, ihmisyyden, kulttuurin, tietämyksen evoloitua itselähtöisesti. Ei työvoimana, ei virkanaisena, ei kuluttajana, ei asukkaana, ei äänestäjänä, ei instituutiona. Irtaudu. Elämä on leikki.

Suhtaudu varauksella olioiden realismiin, olkoon se pragmaattista tai arvopohjaista, olkoon tieteellistä realismia, olkoon ekonomistiikkaa.

Valtio on olioidun maailman olio. Platon on nuljautettu ylösalaisin. Nyt ovat oliot yllä muun. Oliolla hallitaan ja oliot hallitsevat. Inflaatio, ekp, lagarde – siinä muutama olio. Siinä meidän tietomme raja. Olemme luolan perällisiä. Maailmasta meidän sallitaan nähdä vain kapea siivu, elefantin peräpää.

Ideat, ihanteet, aatteet, riemu, ilo – kaikki tämä vajoo ja lahoo pohjamutiin, olioiden alle, myös yliopistojen ja tieteiden siunauksella. Tätä on pragmatismi ja sen nykyversio militarismi, sodat. Sotaa kaikkialla, yliopistoa ja tiedettä myöten.

Mitä on jäljellä historian tuhansista valtioista. Maailma rakentuu oivalluksista: aakkoset, numerot, nolla, tyhjä, kato, avaruus, aine, aika, fysiikka, fyysinen. Mitä ovat maailman elementit, ontologia. Totaalihiljaisuus. Hiljaisuudesta kirjoittaa De Lillo.

Ymmärrä pieni ja vähäinen. Boethius lohduttaa. Castoriadis pelasti antiikin kirjat. Pompejin Markus tyytyi takapenkkiläiseksi, pedariukseksi, vaikka majoittikin keisaria.

EU kuulutti Kansalaisten Eurooppaa. Missä on sen hautakivi tänään? Kiven peittää vihreä sammal ja vihreä home.

Valtio korruptoi mielen. Menetelmiä ovat koulutus, sivistys, valistus, oletettu järki, kulttuuri, media, arvonimet, kunniamerkit, ritarikunnat, palkinnot, natio, suomen tarina.

Puoluelaitos on valtiokorruptiota. Poliitikot, minnat, mariat, sofiat ja litit sisäistyvät laitasanailuun päivässä, mieli ylpeytyy, maailma katoaa. Poliitikot koulitaan ekonomisaatioon. Minnat kouluttaa Sitra. Johannalle ja Karinalle armeija sijaa pehmotuolin maanpuolustuskurssille. Eksässä Karina ylistää kurssia ja ohimennen itseään kerran päivässä.

Osaaminen on ulkoannettuutta, epäitsellistä. Ajattelu kiellettiin eduskunnassa, nokialla ja yliopistolla.

Mieti, innostu, älä suorita. Kierrä jumit, laitokset, neuvostot, instituutiot, paneelit, direktiot, väistä valtio, tyri työnantaja, hymyä. Havainnoi, kuvittele, elollista tyhjät välit. Pakene kuten Eeva, Elina ja Don. (Miksi muuten niin moni on don: Dartt, De Lillo, Quijote.)

Paljonko elämäsi rikastuu jos katsot jokaisen A-studion, valtioneuvoston infon, ylenaamut ja puopolot.

Valtion murennan ensi vaihe on luottamuskato. A-studiossa Elli Aaltonen puhuu kansalaisten luottamuksesta yhteiskunnan keskeisenä arvona. Ympärillä ekonomistijoukkio ei ole kuulevinaan, vaikenee, myhyää, vinoaa, kynikoi, korkmanii.

Arvokato, elokato, luottamuskato, viisauskato, kyniikka – urapolku.

Niiniluotolainen valtavirtafilosofia on luisunut ekonomismin ansaan. Ekonomismi esiintyy järkenä, rationa, numeroina, laskentana. Kyllä, se on sitä, mutta fraktoituneesti. Se on hajonnutta järkeä, fraktiojärkeä, osittaisjärkeä, kääntyy epäjärjeksi. Smithin näkymätön käsi on erehdys. Käsi kätkee maailman pirstounnan, hajonnan, tuhon. (Niiniluoto 2024, Niiniluoto 2023).

Pirstoumat, hajoumat, eriymät, fraktiot, sektiot, segregaatio, jaot, polario, valitut, aktivistit, ultrat, kultapleit, ilakoijat, konsortiot, sukupuolettomat, jengitys, tönintä. On ala-arvoista kohdistaa huomio yhteen ilmentymään, polarioon, paiskoa syytöksiä ja tuomioita. Fragmentio -sana kuvaa kattavammin, neutraalimmin, yhtälailla kaikkia, ei joitakuita syyllistäen.

Fragmentaatio lävistää maailman kaikkinaiset tasot:

Paikallinen taso: Hukkajoen fraktioita: hakkaaja, ympäristövalvoja, ministeri, rääkyt (suojelijat), raakut, metsänsä onnellistanut raivaajakansa, hiljainen kansa, tietämyksen omijat, tietomonopolistit, aktivistit, asiantuntijat, muita halveksivat. Löytyi jo toistakymmentä. Pari heistä kiikutetaan tv-uutisiin tai lyövät kättä keskenään kakkupöydässä. Meidät muut vaietaan ja ylitsemme kävellään raa’asti. Stora Enso ja Mykkänen lyövät kättä laittomasti. Kaatukoon mykkäshallitus.

Tiedepolitiikan ja tieteilyn taso: Yksittäisihminen on voimaton valtaolioiden jaloissa: tieteen virkamiehet, ministeriöt, strategiat, tulosohjaajat, yliopistohallinnot, pääomitukset, säätiöt, tki-miljardit, 1000 uutta tohtoria, uiguuri- ei vaan tohtorikoulutus, akatemian strategianeuvostot STN, EU:n tiedepolitiikka, European Research Council ERC (esim. Tiedekulma 12.9.), aktivistien haalinta politiikan välineiksi, uskokaa minua -professorit, tiedepaneelit, tv-valikointi (5 ekonomistia yhtäaikaa, ei muita, Ylen aamussa 3 kulturellia), salatut sidosryhmät.
Yksittäisihmisellä ei ole välineitä, ei kanavaa, ei arvostusta, ei autonomiaa paitsi jos on oikeaymmärteinen tai dekaani.

Valtiotaso: liberaalit, populistit, laidat, ääret, natsit, impivaaraiset, taylorit, ultrat.

Planeettataso: yhtiöpohjainen fragmentaatio. Modernoijat, futuroijat, nostalgoijat, valistettavat.

Sellaista instituutiota, valtiota, maailmanhallitusta, jonka nimissä fragmentaation sekamelska ja mielivalta hoituisi, tuskin syntyy. Voiko asiaa lähestyä ymmärryksen kautta, ihmistä koskettaen. Toisen maailmansodan jälkeen luotiin Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus. Sen lie pohjustanut yhteistunto, katumus ja paatos. Yhteistuntoa ei tänään ole. ’Realismia’ on.

Tänään ilmapiiri kehittyy vastakkaiseen suuntaan. Sosiaalitieteistä ei ole apua. Tieteilyn maailma täyttyy fragmentoituneista sisäpiireistä: keskinäinen ilonpito, ylimieli, välittämättömyys, esiintymisen halu, elämäni biisi, itsensä kuvauttaminen (twitter, eksä, tv). Somen he kieltävät jaakoilta mutta omivat itselleen (näin myös kirjamessuilla). Sankareita ovat influensserit, selfistit, viihteiset, me asiain tuntijat. Yle kutsuu aamuunsa.

On porauduttava valtio-käsitteen (ylipäänsä instituutioiden) ontologiseen perustaan. Ontologialla viitataan elementteihin, suhteistoon, periaatteisiin.

Valtion tähänastiseksi perustaksi on esitetty perustuslaki, perusoikeudet, ihmisoikeudet, demokratia. Tänään tuo kaikki on kuin rannalle kuivunut simpukankuori joka on kiva poimia koristeeksi kirjahyllyyn tai selontekoon eduskunnalle. Kuollutta ja kuolevaa, merkityksettömiksi alennutta.

Ontologista kehittelyä ovat harrastaneet mm. Markku Keinänen ja Jani Hakkarainen, kirjoitus Ontologiset kategoriateoriat (2024), löytyy sivustolta filosofia.fi (vaikealukuinen, ylitieteellistä kieltä). Samasta aiheesta oli helppolukuinen kirjoitus, mutta nyt en muista missä se oli. Aiemmin S. Albert Kivinen lie kehitellyt samoja kysymyksiä.

Filosofian historian professori Pauliina Remeksen moitteet Platonin tasomallin (ideat / olio) liian jäykästä tulkinnasta ilostutti minua. Olinko todella intuitiivisesti miettinyt samaa, olioitetun maailman kritiikkiä (lisää alempana).

Valtionaivismin tilalle on kohottautumassa dynaamiseksi nominalismiksi nimetty ajattelu (mm. Niin & näin -lehdessä). Dynaaminen viittaa omaehtoiseen toimijuuteen valtiosta riippumatta. Nomina viittaa yksilöolioihin ja niiden keskinäisyyteen. Dynaaminen nominalismi korvaa ekonomistikunnan ja Petteri Orvon talouden dynamiikan.

Uudenlaisen ymmärryksen esteenä ovat valtavirtatieteet:
– niiniluotolainen valtavirtafilosofia
– ns. valtavirtataloustiede, ekonomismi
– Erik Allardtia haikaileva ja nostalgoiva hyvinvointisosiologia, päällysmiehenä Juho Saari
– tyhmää kansaa ylenkatsova ja ivaava viestinnän tutkimus, Kantolat ja muut
– tieteen instituutiot

Valtavirtafilosofian ja sitä pönkittävien ajatelmien vyörytyksen kuulimme Ikaalisten Puistofilosofiassa kesällä 2024 (tosin tapahtumaa pystyi seuraamaan vain paloittain). Tapahtuman markkinointiin oli masinoitu laaja rintama:

Hyvissä ajoin keväällä Tiedetoimittajain liitto palkitsi Puistofilosofian tiedeviestintä-palkinnolla ja kehotteli jäsenistöä menemään paikalle. Suomen akatemia oli Puistofilosofian virallinen kumppani, antoi nimensä ja arvonsa. Tieteen akateemikko Niiniluoto oli tilaisuuden pääpuhuja, yleisö istui vähintään kymmenen metrin päässä. Yle jakoi tilaisuuden suorana kaikelle kansalle, lie tallentanutkin. Miten Niiniluoto maailmaa kuvaili. Yleisöltä tuli epäileviä kysymyksiä. Miten käy tavallisten ihmisten jotka eivät pääse yliopistoihin tai piireihin, joku kysyi. – Noo, he menevät tavallisempiin hommiin, jotenkin näin Niiniluoto vastasi. Vastaus vihastutti. Siihen sisältyi ihmisten hierarkisointi. Olemme me viisaat ja muut vähemmän viisaat. Maailma kulkee kuten me viisaat ohjastamme. Sama henki on luettavissa Niiniluodon kirjoituksesta Ajatus-vuosikirjassa nro 80. Hierarkisoivasta tieteestä, tyhmempien valistamisesta, tiedehuippujen rationalismista, pintoihin kiinnittyvästä pragmatismista, nyt jo militarismista (Kanava, Pihlström) sekä ritualismista, jonka huippunäyte ovat jokasyksyiset yliopiston avajaiset, sanoudun irti, jyrkästi. Tällaiset yliopistot ja tieteet on aika hajottaa.

Puistofilosofian esittelyteksteistä poimin piskuisen esimerkin. Tekstin mukaan kauhu on esteettinen arvo, ilmeisesti siis jotain kaunista. Tämän mukaan maailman suurin kauneus löytyy tänään Gazasta ja Ukrainasta. Kuinka sekopäisiksi älymystö, sivistyneistö, filosofia, tiede, tietämys, yliopisto, akatemiat ovatkaan ajautuneet.

Onneksi löysin VTV-aikaisesta arkistoni (elämäntyöstäni) Nobel-kirjailija Coetzeen ajatelmia valtiosta ja yliopistosta. Näin ne tiivistäen kuuluvat:

…  valtion olisimme voineet luoda muodoltaan toisenlaiseksi, jos olisimme halunneet … voisimme muuttaa valtiota, jos yhteistuumin niin päättäisimme … mutta … meillä tuskin on voimia kumota valtion muotoa…
… sanoiko kukaan vuonna 1944 Ranskan kansalle: ajatelkaa .. meitä ei nyt hetkeen hallitse kukaan .. haluammeko ryhtyä ensimmäiseksi kansaksi, joka purkaa valtion .. keskustelkaamme asiasta avoimesti.
… yliopistot ajautuivat häpeälliselle tielle, kun suostuivat muuttumaan liikeyrityksiksi .. professorit alennettiin piinatuiksi palkollisiksi … Puolan kommunistiajan tavoin kunnon yliopiston on ehkä siirryttävä ihmisten kotipiiriin ja myönnettävä oppiarvoja, joiden ainoa vakuus on oppineiden nimikirjoitus.

Coetzee sopii esikuvaksemme, innoittajaksemme, jeesukseksi ristillä.

Lähteitä, lukemistoa (vapaa järjestys)

Erja Yläjärvi: Kyynisyyden uhkaa pitäisi torjua tarmokkaammin. Hs 15.9.2024. (poistettu?)

Johanna Kantola (2024). Esitelmä Suomalaisessa tiedeakatemiassa 9.9.2024.

Ilkka Niiniluoto (2024). Valistuksen vai romantiikan dialektiikka. Teoksessa Valistuksen haaste.

Liisa Steinby (2024). Johann Gottfried Herderin myöhäisvalistuksellinen historianfilosofia. Teoksessa Valistuksen haaste.

Valistuksen haaste. Gaudeamus 2024.

Ilkka Niiniluoto (2023). Osallistuvan filosofian perinne Suomessa. Suomen filosofinen yhdistys. Ajatus 80.

Markku Keinänen ja Jani Hakkarainen (2024). Ontologiset kategoriateoriat. Sivustolla filosofia.fi.

Vesa Oittinen (2024). Esitelmä seminaarissa Immanuel Kant 300 vuotta 23.4.2024. SFY ja Helsingin yliopisto.

Elli Aaltonen A-studio 5.9.2024.

Timo Miettinen (2024). Helsingin Sanomat 7.4.2024.

Marcus Lucretius, Marsin pappi ja Pompejin neuvoston jäsen. Kirjassa Paavo Castren: Pompejilaisia kohtaloita. Otava 2006.

Sami Pihlström. Kanava.

Juhani Kahelin (2011). Mistä barbaarit tulevat.