Lasten maailman syvä kuormittuneisuus ei korjaannu pakottavuuspolitiikalla

Tilastokeskuksen mukaan varhaiskasvatukseen osallistui 230 600 lasta vuonna 2021. Varhaiskas-vatukseen eli päiväkotitoimintaan ja perhepäivähoitoon osallistui 35 % alle 3-vuotiaista lapsista ja 87 % 3−5-vuotiaista lapsista. Varhaiskasvatukseen osallistuminen on sitä yleisempää mitä vanhem-mista lapsista on kyse. Ikävuosittain tarkasteltuna viisivuotiaita lapsia osallistui varhaiskasva-tukseen eniten eli 48 600, joka on 89 % kaikista viisivuotiaista. Tämä taustaksi seuraavalle:

Sosiaalitieteellisesti lasten elämää kuormittavia tekijöitä on runsaasti: mm. perheen elämänmuutokset, vanhempien jaksaminen,  sairaudet, työttömyys, vanhempien humalahakuinen juominen, oppimisen vaikeudet ja kiusaaminen. Tutkimusten mukaan yleisimmin vanhemmat tarvitsivat ammattilaisten apua lapsen ikätasoiseen kasvuun ja kehitykseen, lapsen vuorovaikutuskykyyn, kokonaiskäyttäytymiseen ja tunne-elämän ongelmiin, sisarussuhteisiin, kasvatuskäytäntöihin, omaan jaksamiseen ja parisuhteeseen.

Monet lapset ovat kokeneet myös useita perheessä ilmeneviä välivallan muotoja: riehumista, esineiden heittelyä, potkimista, haukkumista, vähättelyä, nälvimistä, sanallista loukkaamista, luupin antamista, tukistamista ja läimäyttelyä. Tutkimuksissa käy myös ilmi, ettei kaikista ongelmista haluta puhua. (THL, Tilastoraportti 10/2019) Kaikkia edellä lueteltuja tekijöitä voidaan kutsua kuolettaviksi olemassaolotekijöiksi, joiden yhteinen piirre on ihmisiä toisistaan etäännyttävä vaikutus elävöittävien olemassaolotekijöiden eli ihmisiä toisiinsa lähentävien tekijöiden sijaan.

Lasten maailmassa kiusaamiseen liittyvä usein ulkonäköön, pukeutumiseen tai sosiaalisiin piirtei-siin liittyvä puhetapa ja ”diagnosoiva vähättelevä ja nälvivä nimittely” jättää lapsen omaan erityi-seen maailmaan iänikuisen jäljen muodostaen varjon hänen elämälleen ja roolittaa hänen persoonallisuuttaan.  Tämä sosiaalinen leima on harvoin – jos koskaan- edullinen.  Lääketieteellisessä diagnosointihakuisuudessa unohdetaan helposti, että terminologiaan sisältyy samanaikaisesti inhimillisen kokemuksen merkityssisältö, jota voidaan kuvata ”särkyneenä identiteettinä”, jonka seurauksia vain harvoilla terapiainterventioilla voidaan auttaa.

Suuri osa lapsista voi hyvin, mutta hyvinvointia kuormittavien tekijöiden eliminoimiseen tarvitaan jatkuvasti lisää tukea. Koulujärjestelmän tukimuotoja on arvosteltu lähtötilanteeseen palauttavina lähinnä oppimiseen liittyvinä muotoina, joilla ei ole pitkäkestoiseen hyvinvointiin liittyvää vaikutusta. Esimerkkinä tästä toipumiskykyisyyden, resielienssin heikkous elämän haasteiden edessä. Tukimuodot jättävät jälkeensä uusintatuen jatkuvaa tarvetta. Tukimuodot ovat lisäksi diagnosointiherkkiä ja leimaavia kuuluen enemmän ns. kuolettaviin kuin elävöittäviin tekijöihin vaikuttavuudeltaan. Lääketieteellisesti diagnoosin kohteena on aina yksilö kuten esim. koulu tai muu yhteisö, eikä sitä voida antaa ryhmille, yhteisöille eikä yhteiskunnalle, vaikka sellaiseen olisi tarvettakin.

Lasten hyvinvoinnin tukemisen muodot ovat ulkoisen kontrollipsykologian ohjaamia. Se tarkoittaa sitä, että lähes kaikki hyvää tarkoittavat pyrkimykset, jotka  lasten maailmaa ja kasvua ohjaavat, ovat vain näennäisesti lasten tarpeisiin perustuvia. Onnetonta on, että vanhemmat ja koko kasvatuksellisen todellisuus ovat ulkoisen kontrollipsykologian pauloissa vaatien kuria, järjestystä ja diagnooseja  ratkaisuksi lasten kasvun todellisuuteen.  Kuitenkin syntymästä alkaen lasten todellisuutta ohjaa perustarpeet Rakkaus ja Kuuleminen, Itsearvostus ja Vaikutusvalta, Vapaus ja Luovuus, Ilo ja Nautinto, Suoriutuminen ja Terveys ja vain niiden voiman ja suunnan ja niihin perustuvien valintojen sekä kokonaiskäyttäytymisen ohjaaminen on lapsen sisäisen maailman muotoutumisen kannalta olennaista.  Sen kautta muodostuu myös suhde vapauteen ja vastuuseen. Kyse on siis siitä, mitä meillä on sisällämme, sillä jokainen valinta on joko hyödyllinen tai hyödytön elämämme laadullisen todellisuuden muotoutumisen ja hyvinvoinnin kannalta.

Kaikkialla maailmassa ihmiset pyrkivät tyydyttämään  tarpeitaan ja kun ne tyydyttyvät, he kokevat hyvinvointia.  Tämä koskee erityisesti lapsia, joita ohjaa etsivät aivot tyydyttämään tarpeitaan usein keinoja kaihtamatta.. Joten jos elämä on epätyydyttävää tai olemme itse tai lapsemme ahdistuneita tai vaikeuksissa, yksi perusasia on tarkistaa, onnistummeko täyttämään psykologiset perustarpeemme, rakkauden ja  kuulumisen, itsearvostuksen ja vaikutusvallan, vapauden ja luovuuden, ilon ja hauskanpidon ja suoriutumisen ja terveyden, suhteen. Haltijapeda-gogisessa ohjauskäytännössä tärkein tarve on rakkaus ja kuuluminen, sillä läheisyys ja yhteys välittämiimme ihmisiin ovat edellytys kaikkien tarpeiden tyydyttämiselle. Tämä koskee erityisesti lapsiamme ja nuoriamme. Haltijapedagogiikassa lasten laatumaailman rakentamiseksi teemme lujasti töitä niiden kanssa,  joista välitämme ja jotka välittävät meistä (rakkaus ja kuuluminen). Niiden kanssa, joita kunnioitamme ja jotka kunnioittavat meitä (itsearvostus ja vaikutusvalta). Niiden kanssa, jotka antavat meidän ajatella itse ja tarjoavat meille valintoja (vapaus ja luovuus).Niiden kanssa, joiden kanssa nauramme (ilo,hauskuus ja nautinto) ja niiden kanssa, jotka tarjoavat meille edellytykset fyysiselle ja henkiselle turvallisuudelle (selviytyminen ja terveys). Nämä ihmiset auttavat meitä täyttämään perusinhimilliset tarpeemme, ja heistä tulee siten osa laatumaail-mojamme ja lastemme laatumaailmaa. Haltijapedagogiikka nojaa vahvasti tarveperusteisuuteen. Sen yksi keskeisistä periaatteista on, että olemmepa tietoisia siitä tai emme, toimimme koko  ajan tarpeiden täyttämi-seksi lapsuudesta vanhuuteen saakka

Hallituksen miekka sivaltaa tällä hetkellä ulkoisen kontrollin keinovalikoiman suunnasta. Pakot-tavuus on myös kasvatusjärjestelmän muutokseen kohdistuva avainsana. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen suhteen, miten hyvinvointi voisi kasvaa sisällämme ja lastemme sisällä. Huoli normaalista elämän kasvatuksellisesta  huolesta on nyt kasvanut korjaamattomaksi vakavaksi huoleksi ja pahenee entisestään,  jos lasten kuormitustekijöiden eliminoiminen jää  poliittisen ulkoisen kontrollipsykologisen hallinnoin  varaan.

Vaihtoehtoja on, mutta koulutuspoliittiset ratkaisut lepäävät opetushallinnossa ulkoisen kontrollipsykologian itseriittoisessa hallinnassa. Mm. sosiaalidegogiseen perheeseen kuuluvassa haltijapedagogiikassa kannetaan erityistä huolta siitä, millaiseksi lapsen laatumaailma muodostuu eli millaisia kuvia hän kerää ”mie­lensä kuva-albumiin”. Laatumaailmaa kuvataan ”henkilökohtaiseksi kuva-albumiksi”, joka sisältää kaikki ihmiset, asiat, ideat ja ihanteet ja kokemukset, joiden olemme ha­vainneet kasvamisen lumotulla polulla parantaneen elämämme laatua. Haltijapeda­goginen konsepti ei ole tavoitteiltaan yksinomaan varhaiskasvatuksellinen, vaan se on sekä filosofialtaan että toteutukseltaan myös vanhempia ja kasvatuksen ammattilaisia voimavaraistava lähestymistapa. Varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa se parhaim­millaan toteutuu vanhempien oppimana ja ammattilaisia tukevana. Monitieteisyys lähtökohtana haltijapedagogiikka keskittyy lapsen sisäiseen kas­vuun ja kehitykseen; haltijapedagogiikka näkee lapsen aktiivisena toimijana omassa kasvussaan. Kokonaistavoitteena on lapsen kyky määritellä omalla toiminnallaan oman ikäkautensa ehtojen mukaan oman elämänsä laatua.