Vaihtoehtoina havahtuminen tai kurjuuden markkinat.

Ihmisen vieraantumisena voidaan yksinkertaisesti pitää kaikkea sitä mikä saa ihmiset unohtamaan, että he elävät itse luomassaan maailmassa, jota heidän on mahdollista muuttaa. Ihminen on nukkuja joka on erilaisilla ehdollistamismenetelmillä  vaivutettu uneen, josta onnellista kyllä voi havahtua. Havahtumisen käsite onkin muodostunut keskeiseksi käsitteeksi kaikissa ihmisen hyvinvointi- ja voimaantumishankkeissa.   Havahtuminen voi olla yhteisöllistä, mutta myös yksilön pysähtymistä miettimään omaa elämäänsä. Sanakirjan mukaan havahtuminen merkitsee heräämistä, unitilasta selviämistä ja valvetilaan tulemista. Edelleen havahtuminen määritellään horroksesta valvetilaan palautumisena, tajuihinsa tulemisena. Havahtuminen on todellisuuteen säpsähtämistä, valveutumista ja jostakin selville  pääsemistä. Havahtuminen on vapautumista harhoista, omista ajatuksistaan, uskomuksistaan ja muistoistaan. Havahtuminen on irtautumista liiallisesta optimismista ja laiminlöynneistä. Havahtumista yleensä edeltää havainto joko ulkomaailmasta tai omasta sielunelämästä.  Se on kykyä nähdä asiayhteydet spontaanisti siten, että saadaan luoduksi tilanteelle uusi syvempi merkitys tai ratkaisu. Havahtuminen  on itsen näkemistä ja ymmärtämistä osana kokonaisuudesta ja kokonaisuutena.

Japaniksi tätä heräämistä kutsutaan nimellä kensho, ”nähdä todellinen olemuksensa” tai ”nähdä maailma sellaisena kuin se on”. Havahtuminen on  oivalluskykyä, jota tapahtuu usein nyt-hetkessä.  Havahtuminen  on hetki hetkeltä uusiutuva oivalluksen tila, joka herää ihmisen luopuessa itsekeskeisyydestään. Se on dynaamista luovuutta, jossa tajunta on alati vapaassa uusiutuvuuden tilassa. Lakkaamattomassa vahvassa itsekeskeisyyden tilassa  kaikki pyörii oman minän ympärillä. Kun ihminen kääntää huomionsa todellisesti olemassa olevasta ulkomaailmasta itseensä tapahtuu kaksi asiaa: ulkomaailma tulee yhä kyseenalaisemmaksi ja hänen sisäinen maailmansa yhä monimutkaisemmaksi. Molemmat seikat ovat selkeitä nykyihmisen tuntomerkkejä. ”Homo individualis”, yksilöllinen ihminen, vetäytyy vastuusta, etsii omaa sisäistä sankariaan, elää pienen maailmansa lymypaikoissa ja hoitaa yksilöllistä minäänsä ja pyrkii yksilölliseen onnen tavoitteluun.

Havahtuminen merkitsee suoraa näkemistä, jolla tarkoitetaan sellaista kokonaisuuden hamottamisen tilaa, jota kutsutaan korkean tietämyksen tasoksi. Korkein tietämyksen taso on suoran näkemisen tila, joka on henkistä oivalluskykyä puhtaammillaan. Tie havahtuneeseen näkemiseen saattaa olla yhtäkkinen tapahtuma tai pitkä tie.  Tietoisesti tapahtuvaa  oppimisen teoriaa voidaan hyvällä syyllä kutsua  ”havahtumisen teoriaksi.” Sen viisivaiheinen rakenne osoittaa ihmiselle hänen havahtuneisuutensa ja olemassaolonsa tietoisuuden tason:

  1. Ihminen ei havaitse, ettei havaitse = ihminen on ”olematon”, ihmisellä ei ole intentiota, halua kurkottautua tähän hetkeen eikä tulevaisuuteen. Hän ei osaa erottaa oleellista epäoleellisesta. Hänellä on käytettävissään ns. esirakenteinen tai pikemminkin rakenteeton tieto. Hänen teoriansa on täynnä uskomuksellisia arvauksia, eikä hänellä ole haluakaan kumota niitä. Toiminnalle on ominaista pakoileminen ja oleellisuuden kiertäminen ja välttäminen asiaan kuulumattomalla tavalla; usein pilailemalla. Hänen elämäänsä hallitsevat välittömät elämykset ja ulkoisten auktoriteettien sopeuttama toiminta. Asenne sisältää mallin: vain se tehdään, mitä tehtäväksi käsketään. Hänen vuorovaikutuksensa sisältää pelkkiä arvauksia sekä uskomuksiin ja ennakkoluuloihin perustuvia ehdottomuuksia ja varmuuksia.
  2. Ihminen ei havaitse, että havaitsee = ihminen on unessa, ihminen rakentaa teoriansa yhden päätelmän pohjalle. Hän kokee, ettei elämässä ole tarvetta johdonmukaisuuteen. Hänen maailmaansa hallitsee käytännöllisyys ja omat kokemukset.  Hänen elämänsä rakentuu ulkoa opituille yksittäisille arvauksille, joita hän ei pysty muuntamaan tilanteisiin sopivaksi toiminnaksi. Hänen elämäänsä ohjaavat välittömät elämykset ja muistitieto. Hän saattaa erottaa ymmärtämisvirheet ja menetelmälliset virheet omassa toiminnassaan, mutta ei pysty muuntamaan niitä. Hänen elämäänsä hallitsee toteava näkemys: näin asiat näyttävät olevan, eikä niille ole mitään tehtävissä. Hänen vuorovaikutuksensa sisältää kokemusperäisiä arvauksia ja ns. toisen käden tietoa. Hänellä on varsin vähän halua kumota omia arveluitaan.
  3. Ihminen havaitsee, että havaitsee = ihminen on heräämässä,  ihminen rakentaa teoriansa irrallisista yleensä asiaan kuuluvista osista. Hänen teoriansa, näkemyksensä  muodostuu tiedollisista sirpaleisista arvauksista. Hänen elämäänsä hallitsee koulumaisesti ainejakoinen maailmantulkinta. Hän toimii sattu-manvaraisesti johdonmukaisesti tai epäjohdonmukaisesti. Hänen toimintaansa ohjaa ulkoisten auktoriteettien tietoon pohjautuva sääntöjenmukaisuus, joka useimmissa tapauksissa on muisti-varaista. Tavallisesti hän tehtävissään päätyy oikeaan tulokseen. Hänen elämäänsä hallitsee korjaa-va näkemys: näin asiat näyttävät olevan, korjataan vain se, mikä korjausta vaatii, ja sekin tehdään välttämättömyyden pakosta. Hänen vuorovaikutuksensa sisältää uskomuksia, jotka ovat erilaisista auktoriteeteista lähtöisin. Hänellä on ”päteviä arvauksia”, joita hän puolustaa voimakkaasti. Hänen teoriansa on sisäänrakennettua orjuutta, josta on vaikea päästä irti.
  4. Ihminen havaitsee, ettei havaitse = ihminen on valveilla, ihminen rakentaa teoriansa pääosin kokemuksille rakentuneiden yleistysten varaan. Hänen teoriansa rakentuu jo melkoiseen luettuun tietoon ja hankittuihin kokemuksiin. Hänellä on jo takanaan monipuolisesti arvauksia ja kumouksia. Hän osaa  toimia siinä järjestelmässä, joka on hänelle tutuin. Tämän järjestelmän tai systeemin ulkopuolella hän kokee vaikeuksia. Hänen yleisnäkemyksensä on kiinni muodollisuuksissa ja hänen tietämisensä on kiinni muodollisista kokemuksista, joita hän arvostaa.  Hänen elämäänsä hallitsee kokemuksista pyhittynyt näkemys: hänen kokemuksensa ovat ainutlaatuisia; hän tietää miten asiat ovat. Jos hän on pyhittänyt kokemuksensa, hän on juuttunut niihin ja hänellä on vaikeuksia muuttaa näkemyksiään. Jos hän sen sijaan on kokemuksistaan ”ottanut opikseen”, hän saattaa olla avoin uuden oppimiselle. Hänen vuorovaikutuksensa on suhteellisen täsmällistä. Hän etsii jo ratkaisuja useista näkökulmista. Hän ei puolusta enää arvauksiaan ankarasti. Hänellä ei ole enää ehdottomia totuuksia. Elämä on pikemminkin totuudellisuuden hakemista.
  5. Ihminen havaitsee tulevansa havaitsijaksi = ihminen on havah-tunut, ihminen rakentaa teoriansa abstraktin, käsitteellisen ja symbolin tiedon varaan. Hän rakentaa elämälleen filosofian, jonka varassa suunnittelee, tekee päätöksiä ja valintoja, toteuttaa ja toimii päämääräsuuntautuneesti sekä arvioi toimintojaan toiminnan tuloksen kannalta. Hänen teoriansa kytkeytyy käytännölliseen tietoon ja omintakeiseen tapaan toteuttaa itseään. Hankitut tiedon ulottuvuudet ovat eheytyneet arvoiksi, normeiksi, asenteiksi, tunteiksi ja uskomuksiksi, jotka ohjaavat hänen toimintaansa. Hänen tietotaitonsa voidaan tunnistaa toiminnan näennäisestä helppoudesta, poikkeavien tilanteiden hallinnasta ja yhteistoiminnallisista menettelytavoista. Hän on irrottautunut pyhitetyistä kokemuksista ja osaa tarkastella asioita kokonaisuuksina. Hänen vuorovaikutuksensa on avointa ja vastaanottavaa. Hän on irrottautunut hallitsevista ehdollistumista ja hänellä on suuri sisäinen autonomia.

Havahtuminen on apuneuvo

Havahtuminen merkitsee kykyä erottaa epätosi todesta. Havahtuminen merkitsee kykyä nähdä tapahtumissa ja elämässä asioiden ydin, sisin olemus. Ennen kuin ulkoisesti toteutamme elämässämme mitään, on se jo tapahtunut syvemmällä tasolla mielessä ja alitajunnassa.  Havahtuminen on oivalluskykyä   nähdä ulkoisten tapahtumien pohjalla syvemmällä tasolla oleva todellisuus. Havahtuminen on asioiden ja tapahtumien mahdollisimman laajaa kokonaisvaltaista näkemistä. Kun ihminen on kehittynyt tasapainoiseksi objektiiviseksi henkiseksi olennoksi, joka rakentuu sydämen, intuition, tunteen ja järjen saumattomasta kokonaisuudesta yhdistyneenä laajaan kokemusvarastoon, voidaan ihmisestä käyttää nimitystä elämän tietäjä.

Havanhtuneisuus on kaikissa elämän tilanteissa suunnaton apuneuvo. Se on itsen ja elämän objektiivista näkemistä, jonka seurauksena ihminen löytää paikkansa suuressa elämän virrassa. Ihminen joka tuntee itsensä, ei koskaan ole yksin. Sillä mitä enemmän ihminen ymmärtää itseään, sitä enemmän hän huomaa olevansa osa suurta kokonaisuutta.

Merkittävin suomalainen havahtumisesta puhut henkilö lienee Yrjö Kallinen (1886 – 1976) puolustusministeri, kansanedustaja, osuustoimintamies, opetusneuvos ja kolme kertaa kuolemaan  tuomittu mies. Kallisen sanoma on syvällistä ja kieli, jolla hän puhuu koskettavaa. ”Ihmisen erillisyys muista ihmisistä ja ympäristöstä merkitsi hänelle ihmisen syvää unta. Emme ole heränneet täyteen ihmisyyteen. Arki on vain meissä oleva unitila. Unessa kuljemme toistemme ohi. Erillisyydentunto on syvä erehdys. Ajatustottumukset ja uskomukset kahlitsevat meitä ja me elämme ajatusuurteissa. Ajattelun vapautuminen on heräämistä. ”

Kallisen pyrkimyksenä oli saada ihmiset tiedostamaan oma tilanteensa. Aikamme pahoinvointisuuden syyt hän näki yhteydessä yhteis- ja ihmiskuntaan. Yhteiskuntamme suosii ainaista kilpailua, etuilua ja ahneutta. Ihmisen mieli on täydellisen minäistynyt ja itseä tehostetaan erilaisten me-ryhmien kautta. Ikuinen taistelu eri yksilöiden ja eturyhmien välillä johtaa Kallisen mielestä väistämättä yhteiskunnan, jopa ihmiskunnan rappioon.

Kallinen lähti siitä, että oivallus ja herääminen ovat mahdollisia, kun löydämme kadotetun itsemme, kun ihminen meissä murtautuu esille. Itsensä kanssa on tultava sinuksi ja tosiasioita on katsottava silmästä silmään, sillä totuudellisuudesta seuraa ymmärtäminen.  Ihmiset voisivat olla onnellisia ja onnellistaa toistensa elämää – mutta eivät voi, koska heitä hallitsee yleinen usko, jonka mukaan kunkin on taisteltava oman onnensa puolesta, riistettävä se toisilta sekä varjeltava omaa onnea suhtautumalla piittaamattomasti toisten onnettomuuteen. Juuri täten saadaan sydän kuivaksi ja kovaksi, ehdytetään sisäiset onnenlähteet.

Hyvä tahto ylläpitää hyvää elämää

Perusolemuksemme on myötäelämisessä. Hyvä tahto ylläpitää elämää ja myötäelämiseen ei tarvita moraalia. Parhaat teot tehdään tekemisen ilosta eikä aitoon onneen ei tarvita syytä. Kallinen toteaa, että elämä on loputon kilpakenttä. Kilpailu, etuilu ja taistelu tuntuu pakottavan kaikki kilpailemaan, etuilemaan ja taistelemaan. Me synnymme maailmaan, jossa tämä tila vallitsee. Enemmistö uskoo ja tahtoo uskoa, että elämä on taistelua, kilpailua, väkevämmän voittoa heikommasta. Sen vuoksi kilpailun ja taistelun henkeä ylistetään. Voittajia kunnioitetaan ja kumarretaan, voitettuja ivataan, joskus säälitään.

Olemme noidutussa kehässä. Kuta kiihkeämmin tavoittelemme voittopisteitä ulkonaisten saavutusten, näkyvyyden, huomion, vallan, menestyksen, etevyyden ja pysyvyyden kilpakentällä, sitä enemmän ehtyvät spontaanin ilon lähteet ja samalla myös positiivisen toiminnan energialähteet sielussamme. Mitä ehtyneemmäksi, juurettomammaksi sisäinen elämämme käy, sitä kiihkeämmin yritämme täyttää tyhjän elämämme ulkonaisin saavutuksin ja korvikkein. Ja kaiken tämän väistämättömänä seurauksena on alati kiristyvä taistelu ihmisten kesken kotona, koulussa, yhteiskunnassa, politiikassa, kansojen ja etupiirien kilpakentillä.

Ihmiset voisivat elää rauhaa – mutta eivät voi, koska heidät lapsesta saakka kasvatetaan kilpailemaan ja taistelemaan, voittamaan, kukistamaan, alistamaan ja tappamaan toisiaan. Tämä kasvatus ja siihen pohjaava elämänkäsitys todellistaa itsensä: Syntyy ja säilyy asiaintila, jossa on kilpailtava, taisteltava ja tapettava.

Kallinen näkee, että jotakin meissä itsessämme on vinossa. Elintason nousu ei olekaan lisännyt elämän onnellisuutta, elämän rauhaa, elämän iloa. Ihmisten valtava enemmistö näkee unia voitoista, mutta ei voita. Jokaista voittajaa vastaan on vähintään sata voitettua, jälkeenjäänyttä. Ihmisen luonnollinen, lämmin suhde, alkaa viiletä. Mitä vimmatumpi elintasokilpa, sitä herkemmin nähdään toinen ihminen mahdollisena kilpailijana, jonka ylipuolelle pitäisi päästä. Ihmisiä hallitsee etäisyyden illuusio. He luulevat, että päämaali, täyttymys, on jossakin etäällä, korkealla, ja niin he juoksevat kuin orava rattaassaan pääsemättä milloinkaan mihinkään. Kuta korkeampi elintaso on, sitä enemmän alkavat merkitä ns. statussymbolit, sosiaaliset arvonmitat. Ihmisen arvoa aletaan mitata ulkoisilla seikoilla: Ihminen sinänsä ei ole arvo. Ihmisen rehellinen aherrus ei ole arvo.

Kallisen näkemys on visionäärinen. Elintasonkilpailussa ja Minä-Minä-kulttuurissa ihmisen sisin ja parhain jää viljelemättä. Elämään tulee onttous, kun ihmiselämän merkitys ja arvot siirtyvät ulkonaisiin asioihin, joita me emme voi hallita, keskinäiseen kilpailuun. Ja tässä on ydinkohta: ihmisessä jää viljelemättä sisin ja parhain. Ihmisen sieluun tulee tyhjyys. Siellä ei olekaan tarkoitusta, siellä ei ole välitöntä, elämyksellistä sisällystä.

Arvostus siirtyy elämää kantavasta arkitodellisuudesta, todella hyödyllisistä asioista, keinotekoisiin asioihin, jotka ovat irti hyödyllisestä elämästä. Ihailua ja arvostusta saa mies, joka voittaa nyrkkeilykehässä tai juoksee sekunnin kymmenesosan nopeammin kuin toiset tai voittaa iskelmäkilpailussa – samantekevää missä, kunhan voittaa. Mutta mies, joka ahertaa tehtaassa, raataa pellolla tai metsässä, on vain tavallinen mies, joka ei ole elämässä mihinkään päässyt.

Ihmiset palvovat arvonkorotusta

Ihmiset palvovat mitä tahansa, mistä luulevat uhoavan heille arvonkorotusta, etua, aineellista tai henkistä hyötyä, mutta kulkevat ohi köyhän, mitäänantamattoman. Nykyisen yhteiselämämme luonnottomuus on siinä, että me paisutamme, pöhötämme luonnolliset ja sinänsä oikeutetut tarpeemme luonnottomiksi. Meitä villitsee poroporvarillinen paljouden tarve, rellestäminen, pöyhkeilyn, isottelun, upeilun tarve. Ja kuta enemmän rellestämme, maksamme rahaa ja pöyhkeilemme rahankäytöllämme, sitä viheliäisemmäksi käy sisäinen sielunelämämme.

Kallisen havahtumisen ytimestä löytyy ykseys, tunto kaiken yhteydestä. ”Ykseydentunto on nimi rakkaudelle. Elämä on me ja me olemme elämä. Rajat väliltämme katoavat. On vain yksi todellisuus. Elämme ikuista nykyhetkeä.  Olemassaolo on mittaamaton ihme. Elämän valaiseminen alkaa läheltä. Ihmisen todellinen olemus on valoa.”

Jos maailmanhistoria voi osoittaa meille puhtaasti inhimillisen onnen lisääntymistä maailmassa yleensä tai maailman jossakin osassa, vaikkapa pienessäkin, jos yleensä on mahdollista aikaansaada joko yksilöllistä tai yleistä onnellisuuden lisäystä, niin se on tapahtunut ja tapahtuu vain sikäli, kuin ihmisten perusajatuksissa, elämänasenteessa, on tapahtunut ja tapahtuu muutoksia. Mietipä sitä.

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu