Voimaantuminen terveydenhoidon agendalle – nyt!

Minulla on terveydenhoidon ylimielisestä, epäkunnioittavan ja epäarvostavan asennoitumisen kohteena olemisesta ja toisaalta kunnioittavasta ja ammattitaitoisesta hoidosta runsaasti kokemuksia. Ensin mainittu on synnyttänyt synkkää vihaa, voimatonta masennusta tai kyynistä kylmyyttä ja toisesta kiitollisuutta ja uutta voimaantuneisuutta. Se, ettei voimattomassa tilassa ole tullut kuulluksi ja jäänyt vaille vastausta, ”kun ei uskota-kokemus” on dialogisuusteorioiden mukaan kaikkein pahin inhimillinen kokemus (esim. Bahtin 1963). Tärkeää ei ole kuitenkaan se, onko sinulla sairaus tai vamma, vaan tärkeää on se, onko sinulla luonnetta ja voimaantuneisuutta, joka kumoaa siihen liittyviä rajoituksia olivatpa ne sitten mistä tahansa johtuvia. Voimaantunut potilas on suomalaiselle terveydenhoidolle määrittelemätön tavoite eikä siitä puhuta nytkään kun hyvinvointialueiden strategioita kehitellään.

Nykypäivän itseohjautuvassa maailmassa harvoin on kuitenkin olemassa strategiaa, jossa ei käytetä sanaa voimaannuttaminen. Voimaantumisen nousuun terveydenhoidon agendalle on vaikuttanut havainto, että voimattomuuden syntyyn vaikuttaa yhä useammin lähtökohtaisesti ulkoisen kontrollijärjestelmän aiheuttama lamaannuttaminen; potilas ei jaksa, ei kykene, ei osaa, eikä pysty. Potilas on sekä nurkkaan ajettu että nurkkaan jätetty. Näennäiset auttamistoimet, jotka eivät johda mihinkään, vain pahentavat asiaa ja vahvistavat sosiaalisen hylkäämisen kokemusta. Dempowerment on tilanne, jossa ihmiset tai ihmisryhmät tuntevat itsensä vähemmän vahvoiksi tai luottavaisiksi. Ne, joita ihmisryhmä syrjii, voivat tuntea itsensä kyvyttömiksi. Syrjinnän kohteeksi joutunut henkilö voi tuntea olonsa masentuneeksi, koska hän on hävinnyt taistelun syrjintää vastaan. Disempowerment puolestaan tarkoittaa oikeuksien tai valtuuksien poistamista henkilöltä tehdä omia päätöksiään tai vaikuttaa niihin.

Ihmisen voimattomuutena voidaan yksinkertaisesti pitää kaikkea sitä mikä saa ihmiset unohtamaan, että he elävät itse luomassaan maailmassa ja todellisuudessa, jota heidän on mahdollista muuttaa.
Ihmisten pitäisi reagoida epäoikeudenmukaisuuteen rohkeasti. Asiat eivät muutu, jos kukaan ei totea: ”Mittani on täysi, en kestä enää”. Sellainen ohje, että pysähdy kuuntelemaan itseäsi kohda-tessasi sosiopatologisia epäkohtia, on vähintään kyseenlainen. Voimattomuuteen kuuluu pelokkuus ja ahdistuneisuus. Ihmiseltä katoaa toivo selviytymisen mahdollisuuksista. Kyse on yksilön institutionaalisesta lamaannuttamisesta, ”höykyttämisestä”. Itseasiassa tässä on kyse siitä, että ulkoisia kontrollikeinoja käyttävä instituutio, kuten terveydenhoitojärjestelmä ottaa haltuunsa yksilön perustarpeiden määrittelemisen piittaamatta hänen mahdollisuudestaan, oikeudestaan ja keinoistaan vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Ongelmana on ollut vaikeus määritellä potilaiden voimaan-tuminen tavalla, joka on kaikkien ymmärrettävissä, koska voimaantuminen on pohjimmiltaan melko abstrakti, aineeton käsite, koska sen keskeisestä merkityksestä ei ole olemassa yksimielisyyttä. Käsitteen määritelmää koskevassa kiistassa on kyse siitä, onko voimaantuminen prosessi/lähestymis-tapa vai tavoite/tulos, vaikka nämä kaksi käsitettä eivät välttämättä ole erilliset, ja voimaantuminen määritellään usein niin, että se sisältää kummankin. Gibson (1991) ehdottaa: ”voimaantumisen merkitys on helpompi ymmärtää sen mukaan, mitä se ei ole eli voimattomuutta, avuttomuutta, toivottomuutta, vieraantumista, uhriutumista, alistumista, sortoa, holhoavuutta, oman elämän hallinnan menettämistä ja riippuvuutta”.
Toisaalta voimaantuminen on prosessi tai lähestymistapa. Tällöin voimaantuminen on tulos, kun prosessin ansiosta itseluottamus paranee. Nämä kaksi käsitettä eivät silti välttämättä ole erilliset, ja esimerkiksi Maailmanpankki (World Bank 2002) määrittelee ”voimaantumisen” prosessiksi, jolla parannetaan yksilöiden tai ryhmien kykyä tehdä valintoja ja muuttaa nämä valinnat halutuiksi toimiksi. Kumpikin seikka rakentaa yksilöllisiä ja kollektiivisia keinoja ja parantaa niiden käytön tehokkuutta ja oikeudenmukaisuutta organisatorisessa ja institutionaalisessa yhteydessä.
WHO:n määritelmän (2013) mukaan terveys on hyvinvoinnin tila, jossa ihminen pystyy näkemään omat kykynsä ja selviytymään elämään kuuluvissa haasteissa sekä työskentelemään ja ottamaan osaa yhteisönsä toimintaan. Se on luonteeltaan myönteinen varanto: voimavaroja ja moniulotteista toimintakykyä.
WHO:n määritelmän (2013) mukaan terveys on hyvinvoinnin tila, jossa ihminen pystyy näkemään omat kykynsä ja selviytymään elämään kuuluvissa haasteissa sekä työskentelemään ja ottamaan osaa yhteisönsä toimintaan. Se on luonteeltaan myönteinen varanto: voimavaroja ja moniulotteista toimintakykyä. Se on monimuotoinen kokonaisuus, joka rakentuu monista eri tekijöistä. Terveyttä ja hyvinvointia vahvistetaan lisäämällä suojatekijöitä ja vähentämällä riskitekijöitä. WHO:n määritelmä vastaa hyvin voimaantumisen määritelmään. Eikö olisi nyt jo aika ottaa voimaantuminen myös suomalaisen terveydenhoidon agendalle koko laajuudessaan.

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu