Yksinäisyys on todellinen, ja kallis, ongelma

Yksinäisyys on paljon puhuttu ongelma jonka kohtaa päivittäin moni vanhus. Viime aikoina on enevissä määrin kiinnitetty huomiota myös siihen, että on paljon muitakin yksinäisiä kuin vanhuksia. Erilaisin toimenpitein yksinäisyyttä yritetään ehkäistä – siinä kuitenkaan onnistumatta, tai jos onnistutaan niin huonosti.

Huonosti onnistumiseen on syynsä. Yksinäisille toki järjestetään erilaista toimintaa, kerhoja ja sen sellaista. Jos ihminen sitten on yksinäinen 24/7 niin kuinka suuren avun hän saa siitä jos voi kerran kaksi viikossa käydä pari kolme tuntia jossakin kerhotyyppisessä toiminnassa?

Itselläni oli vielä jokin aika sitten naapuri joka oli yksinäinen. Monena aamuna hän minulle soitti ja pyysi kahville. Välillä hän soitti muutenkin, ja pyysi käymään. Joskus menin – aina en ehtinyt tai muuten viitsinyt. Yksi seikka mikä vaikutti siihen meninkö oli se missä kunnossa hän oli. Hänellä kun oli tapana lohduttautua nauttimalla alkoholia. Oli hän toki välillä useita päiviä, joskus jopa viikkoja, selvänäkin. Nyt hän on siis kuollut, puolisen vuotta sitten.

Eräällä tuttavallani on niin ikään naapuri joka on yksinäinen. Hänellä on toki lähiseudulla asuvia lapsia perheineen mutta ne eivät hän juuri käy tapaamassa. Hänen ainoa ystävänsä on siis tuo tuttavani jonka luona tuo yksinäinen naapuri sitten kyläilee välillä monta kertaa päivässä – liikaa, sanoi tuo hyväsydäminen tuttavani joskus. Tuo tuttvani naapuri on kuitenkin sen verran huonokuntoinen, että ei hän pysty itsenäisesti liikkumaan kun läheiseen kauppaan.

Mitä sitten yksinäisyydelle voitaisiin ja pitäisi tehdä? Jonkinlaista tekemistä ja toimintaa pitäisi noille yksinäisille järjestää. Asuivatpa he sitten missä päin maata tahansa ja olipa heillä sitten rahaa maksaa osallistumisesta eli ei. Osallistuminenhan on maksullista jo silloin jos matkat maksavat. Ei kaikilla köyhillä vanhuksilla, eikä muillakaan, ole varaa lähteä muita tapaamaan päivittäin omalla kustannuksellaan. Eikä aina ole voimiakaan.

Yksinäisille pitäisi iästä riippumatta järjestää mielekästä toimintaa. Tuota toimintaa pitäisi mielestäni olla päivittäin ja sellaisin kustannuksin, että jokaisella olisi mahdollisuus osallistua. Lisäksi pitäisi olla toimijoita jotka "nyppisivät" noita yksinäisiä pois kotonurkista muiden seuraan. Moni yksinäisyydestä kärsivä lienee sellainen, että ei ole itsellä rohekutta yksin lähteä uusiin piireihin pyörimään vaikka se ei maksaisi mitään.

Meillä pitäisi siis olla "viran puolesta palkattuja nyppijöitä". Toki se, että olisi noita "nyppijöitä" ei olisi riittävää. Mitä ikinä tuo toiminta sitten olisikin, jota pitäisi mielellään olla saatavissa ainakin 8/6 (vrt. 24/7), niin siellä toiminnassa pitäisi koko ajan olla mukana "aktivoijia" jotka huolehtisivat siitä, että jokainen joka on onnistuttu joukkoon "nyppimään" niin voisi tuntuea myös olevansa toivottu ja hyväksytty ryhmän jäsen toiminnassa.

Nyppijöiden ja aktivoijien löytäminen ja kouluttaminen ei kuitenkaan ole helppo tehtävä. Olen aikoinaan saanut itse seurata ns. ammattihenkilöiden toimintaa eräänlaisessa syrjäytyneiden ryhmätoiminnassa. Tutkinnon suorittaneet sosiaali- ja terveydenhoitoalan koulutuksen omaavat työntekijät eivät nähdäkseni osanneet lainkaan luoda ryhmään ryhmähenkeä. Päinvastaisiakin havaintoja minulla on. 

Yksinäisyyden poistaminen on siis todella vaikea tehtävä. Uskon, että suomalaisilla olisi paljon hyviä ideoita ja toteuttamiskelpoisia toimintamalleja siihen miten yksinäisyyttä voitaisiin vähentää ja jopa poistaa yksinäisyys joissain tapauksissa kokonaan. Miten noita ideoita saataisiin esiin ja käytännön toimintaan?