Yks paska hailee, eli; Yhteiskunnan vika!

Kävin tässä ihan hiljattain mieltäni avanneen keskustelun erään mielenterveyspotilaan omaisen kanssa. Tuo omainen oli huolissaan siitä, että hänen lähiomaisensa on sulkeutunut kotiinsa. Ei juurikaan käy missään. Viettää aikaa tietokoneella pelaten, kotonaan ollen – siis jatkuvasti yksin. Ruokana on pääsääntöisesti ovelle tuotava Pizza limsan kera.

"Ei tuollainen ole kenellekään hyväksi. Vaikka maksaisin jos hänet saisi johonkin hoitoon, ja siten kuntoon." tuo mielenterveyspotilaan omainen totesi. Mielenterveyspotilas on täysi-ikäinen joten ei häntä noin vaan hoitoon saa, ilman omaa tahtoa. Ei se alaikäisenkään kohdalla helppoa olisi, mutta täysi ikäisen kohdalla se on mahdotonta.

Kyseisen potilaan mielestä kaikki on lähinnä: Yks paska hailee! Häntä on aikoinaan, ei niin kovin montaa vuotta sitten, arviolta ehkä noin vuosikymmen sitten, koulussa kiusattu. Kiusaamiseen ei koulussa puututtu kuten olisi pitänyt. Tuo kiusaamisen kokemus lienee yksi taustasyy siihen, että henkilö syrjäytyi yhteiskunnasta. Kiusaaminen on syy siihen, että hän nykyisin on mielenterveyspotilas ja jumittunut täysin asuntoonsa.

Onko vika sitten Yhteiskunnassamme, josta kirjoitan tässäkin kohtaa isolla kirjaimella ihan kunnioituksen vuoksi. Onko nykyinen Yhteiskuntamme, tapa jolla Yhteiskunta heikompia kohtelee, jolla me heitä kohtelemme, kunnioituksen ansainnut. Taitaa olla niin, että pitää kuitenkin jatkossa kirjoittaa yhteiskunnasta pienellä yyllä – todellakin.

Miten sitten yhteiskunta voisi auttaa henkilöä joka on jämähtänyt olemaan vain kotonaan. yhteiskunta kotona olemisen, kotiin jämähtämisen, mahdollistaa sillä ko. henkilö on sairaslomalla ja saa sairaspäivärahaa ja toimeentulotukea. Niillä hän pärjää koska kuluina ovat vain asumiskulut jotka yhteiskunta maksaa, ja se päivittäin ovelle tuotava Pizza. Totta: joskus varmasti on pakko käydä ostamassa vaattaita, saippuaa, ja sen sellaista.

Mielestäni yhteiskunnan pitäisi toimia toisin. Ottaa itseään ns. niskasta kiinni. Hankki potilaalle asianmukaista apua. Mitä tuo apu sitten voisi olla? Sen mielestäni tulisi olla jonkinlaista yhteisöllisyyttä. Potilaan luokse pitäisi mennä käymään, säännöllisesti, jopa päivittäin. Hänen kanssaan pitäisi ystävystyä. Hänet pitäisi saada muiden mukana lähtemään pois kotoa. Hänelle pitäisi saada ystäviä ja mielekästä tekemistä oman asunnon ulkopuolella.

Niinhän se on, että ei ketään voi mihinkään pakottaa. Voisiko kuitenkin edes yrittää? Tottakai voisimme yrittää, mutta kun ei ole rahaa. Rahaa kyllä on seurausten hoitamiseen, mutta ei syiden poistamiseen. Tuollekin henkilölle on yritetty saada mm. jonkinlaista työkokeilupaikkaa. Häntä on siis hoidettu pakottamalla töihin. Hän kuulemma jossain välissä jonkin aikaa tuollaisessa kokeilussa kävikin. Ei se häntä auttanut. Ehkä kuitenkin yhteiskunta oli tyytyväinen, mutta oliko tyytyväisyyteen aihetta?

Kyllä varmasti jokainen järkevä ihminen sen ymmärtää, että tuollaisen henkilön oikeaa hoitoa ei ole se, että pakotetaan lähtemään pois kotoaan; töihin – muiden ihmisten keskuuteen. Ihmisten joita henkilö ehkä syystäkin pelkää. Pelkää ainakin siksi, että aikoinaan ei kiusaamista hoidettu kuten olisi pitänyt. yhteiskunnan pitäisi ottaa kokonaisvastuu siitä mitä sen aiemmat virheet ovat aiheuttaneet. Vastuu siitä, että olemme aikoinaan vain katselleet kun potilasta on kiusattu. Voimmeko yhteiskuntana joskus saada anteeksi?