Yhteiskunta auttaa – ainakin yrittää. 2. juttu.

Eilisen jutun ÄN asui omistusasunnossa. Tämän jutun ÄN asui vuokralla. ÄN oli iäkäs, yli kahdeksankymmentävuotias vanhus, joka tarvitsi apua kotonaan selviämiseen. Hänen luonaan kävikin hoitohenkilökuntaa kolmesti päivässä. Lisäksi hänellä oli turvaranneke jolla saattoi hälyttää apua.

Kävipä sitten eräänä kauniina(?) päivänä niin, että ÄN kotonaan kaatui, eikä päässyt itse ylös. Lonkkaansa hän vähän taisi siinä loukata. ÄN hälytti apua. Apua hän saikin, ja hänet toimitettiin paikalliseen terveyskeskussairaalaan, jossa häntä sitten muutama päivä pidettiin toipumassa – eli kunnes pääsi kohtuullisesti kävelemään.

Tapaus sitten toistui melko pian sen jälkeen kun ÄN oli päässyt kotiin. Jälleen ÄN joutui terveyskeskussairaalaan, jossa hän ei viihtynyt vaan halusi tottakai nopeasti takaisin omaan kotiin. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan päässyt takaisin kotiin vaikka sinne halusikin. Kotinsa sijasta hänet toimitettiin toiseen laitokseen, vanhustenhoitolaitokseen.

Vanhus ei viihtynyt, ei sitten lainkaan, tuolla vanhustenhoitolaitoksessa. Koti-ikävä oli kova. Kotiinsa hän yhä halusi. Hänen oma näkemyksensä oli, että kyllä hän kotona riittävän hyvin selviäisi. Laitoksessa hänen kuitenkin piti olla. Kotiin ei päässyt. ÄN sitten päätti, että koska tilanne on tällainen, niin hänpä lakkaa syömästä hänelle määrättyjä lääkkeitä. Eräälle tuttavalleen hän kertoi, että samanlaiseen ratkaisuun oli hänen veljensä päätynyt aikoinaan.

ÄN siis oli pahoilla mielin ja jätti hänelle määrätyt elintärkeät lääkkeet syömättä. Aikaa taisi mennä kaksi viikkoa niin kävi juuri kuten ÄN oli suunnitellutkin käyvän: hän otti ja kuoli.

Mitä tämä tarina osoittaa? Ainakin sen, että itsemurhan voi tehdä sekä ottamalla yliannoksen lääkkeitä, että jättämällä elintärkeät lääkkeet ottamatta.