JFK – Avoin tapaus – johdanto

New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison oli tehtävässä John F. Kennedyn salamurhan aikaan 22.11.1963. Salamurha tapahtui Teksasin Dallasissa, mutta koska Lee Harvey Oswald oli New Orleansista, niin Garrison pystyi virallisestikin tutkimaan salamurhaan liittyneitä asioita.

Lisäksi Garrison uhrasi tutkintakykyjään vapaa-ajalla valtavasti tulevina vuosina asian liittyvien vähintäänkin erikoisten tapahtumapolkujen selvittämiseen.

Garrison julkaisi vuosikausien selvittämisen jälkeen aiheesta otsikon mukaisen kirjan vuonna 1988 (suomeksi Book Studio 1992). Lainaan seuraavassa kirjan johdantokappaletta, joka kertoo paljonkin mistä on asiassa kyse. Asiaan voi hyvin palata nyt, kun on kulunut 60 vuotta salmurhasta.

*****     *****     *****

”Tämä ei ole taas vain yksi monista kirjoista, jotka erittelevät presidentti Kennedyn salamurhan kuivia todisteita. Se on sen sijaan yhden miehen kokemusten kronikka, miehen, joka yritti päätyä totuuteen murhasta ja asettaa siitä vastuulliset syytteeseen. En kirjoita arvostelijana vaan osallisena, syyttäjänä ja tutkijana.

Salamurhan aikaan 22. marraskuuta 1963 olin New Orleansin piirin yleinen syyttäjä. Koska salamurhasta syytetty Lee Harvey Oswald oli asunut New Orleansissa salamurhaa edeltävän kesän, jouduin välittömästi juttuun mukaan. Yli kolme vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1967, tutkimukseni huipentuivat kansainvälisen kauppakeskuksen johtajan ja New Orleansin huippuseurapiirien kantajäsenen Clay Shaw’n pidättämiseen syytettynä salaliittolaisuudesta John Kennedyn murhaamiseksi.

Shaw’n oikeudenkäyntiä edeltäneinä kuukausina vuonna 1969 esitin julkisesti, että Yhdysvaltain hallituksen tiedusteluosasto Shaw mukaan luettuna oli vastuussa salamurhasta ja oli pannut sen täytäntöön estääkseen presidentti Kennedyn pyrinnöt luopua kylmän sodan ulkopolitiikasta. Hyväksyessään väitteeni, että salaliitto oli ollut olemassa, valamiehistö ei ollut tietoinen Shaw’n toiminnasta CIA:n salaisena asiamiehenä. Koska ei ollut vakuuttunut hänen vaikuttimistaan, valamiehistö vapautti hänet syytteestä.

Historialla on tapana muuttaa tuomioita. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten useimmat amerikkalaiset hyväksyivät auliisti hallituksen väitteen, että salamurha oli satunnainen väkivallanteko. Yksinäinen nuori mies, jonka ajatuksen olivat marxilaisten ideologian hapattamat ja joka oli ilmiselvästi turhautunut kyvyttömyydestään tehdä mitään hyvää, oli kyyristellyt varastorakennuksen ikkunan ääressä ottanut – kuuden sekunnin huippuluokan ammunnalla – hengiltä Yhdysvaltain presidentin.

Kun tuo selitys vähän aikaa salamurhan jälkeen julkistettiin, maa järkyttyi perinpohjaisesti. Olimme yhtäkkiä menettäneet hyvin erikoisen johtajan, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet – tuoreus, nuoruus, huumorintaju, tyyli, älykkyys, lämpö – olivat saaneet jokaisen meistä tuntemaan uudenlaista ylpeyttä presidentinvirasta. Koko maa suri, kun katselimme valtakunnan televisiosta nyttemmin tuttuja kuvia presidentti virkavalaa vannovasta Lyndon Johnsonista, juhlallisista hautajaisista, surevasta ensimmäisestä perheestä, miten Jack Ruby ampui Oswaldin Dallasin poliisiaseman pohjakerroksessa. Surulliset ja raivostuneet amerikkalaiset halusivat vastauksen. Ja me saimme sen. Dallasin poliisi lopetti jutun käsittelyn miltei välittömästi julistaen Lee Harvey Oswaldin ilman oikeudenkäyntiä syylliseksi. FBI oli yhtä mieltä ja lopetti tosiasiassa tapauksen käsittelyn muutamassa viikossa. Ja vähän salamurhan jälkeen nimitetty Warrenin komissio lisäsi virallisen hyväksymisleimansa alle kymmenen kuukautta myöhemmin.

Aika on kuitenkin tehnyt tyhjäksi virallisen selityksen, jonka useimmat amerikkalaiset aluksi uskoivat. Vastaväitteitä, todistajia, tapahtumapaikalla otettuja valo- ja elokuvia, epäilijöitä oli liikaa. Ajan kuluessa löytyi aikaisemmin huomiotta jääneitä todistajia, salamurhan tutkimusraporttien havaittiin olevan valheellisia ja muita todisteita havaittiin muutetun tai hävitetyn. Edes liittohallituksen salamurhatodisteiden salaaminen 75 vuodeksi ei estänyt riippumattomia arvostelijoita ja tutkijoita tuomasta päivänvaloon Warrenin komission raportin ammottavia aukkoja. Vuonna 1967 kaksi kolmasosaa yleisöstä ei enää hyväksynyt loppupäätelmää, että Lee Oswald oli yksinäinen salamurhaaja.

1970-luvulla uusi tiedonvapauslaki avasi lisää ovia. Yleisö pääsi käsiksi aineistoon, jonka liittovaltion virastot olivat varastoineet arkistoihinsa – uskoen että se pysyisi ikuisesti salaisena. Kyvykkäät arvostelijat ovat siitä alkaen tehneet huomattavaa tutkimusta. Monet kirjat ovat esittäneet kärkeviä kysymyksiä virallisesta kertomuksesta ja tuoneet ilmi uusia ja huolestuttavia todisteita. Paljon näistä tiedoista jää silti tuntemattomaksi amerikkalaisten enemmistölle. Esimerkiksi:

  • FBI:n New Orleansin toimisto sai viisi päivää ennen salamurhaa teleksillä lähetetyn varoituksen siitä, että presidentti yritettäisiin salamurhata Dallasissa loppuviikolla. Virasto ei välittänyt varoitusta edelleen salaiselle palvelulle eikä muille viranomaisille. Teleksiviesti poistettiin kohta salamurhan jälkeen keskusrikospoliisin New Orleansin toimiston arkistokaapista.
  • Dallasin Dealey Plazalla olleiden todistajien suuri enemmistö kuuli toistuvaa kivääriammuntaa heinikkoiselta kumpareelta Kennedyn etupuolelta. Seuranneessa ajojahdissa Dallasin poliisi otti kiinni kolme miestä ja marssitti heidät haulikkovartiossa pois. Lukuisia uutiskuvia heidän pidättämisestään ei kuitenkaan koskaan julkaistu eikä heidän arkistokuvistaan, sormenjäljistään tai nimistään ole jäljellä luetteloa.
  • Lee Oswaldille tehtiin hänen pidättämispäivänään nitraattitesti, jonka tulokset osoittivat, ettei hän ollut laukaissut kivääriä lähimmän 24 tunnin aikana. Sekä liittohallitus että Dallasin poliisi pitivät tämän tosiseikan salassa kymmenen kuukautta.
  • Silminnäkijä Abraham Zapruderin salamurhasta ottama elokuva kätkettiin yli viideksi vuodeksi yleisöltä ja pidettiin lukittuna Life-lehden holviin. tämä elokuva osoitti Kennedyn paiskautuvan rajusti taaksepäin – selvä todiste siitä, että häneen iski edestä tullut kiväärinluoti.
  • Jack Ruby, mies, joka myöhemmin murhasi Lee Oswaldin, havaittiin noin tuntia ennen Kennedyn autokulkueen saapumista heinikkoisen kumpareen vierellä jättämästä autosta kivääriä kotelossa kantanutta miestä. FBI muutti tuon tapauksen todistajan Julia Ann Mercerin lausuntoa tehdäkseen selväksi, että hän oli ollut kykenemätön tunnistamaan Rybya tuoksi mieheksi. Liittohallitus ei ole koskaan selittänyt tai edes kieltänyt tätä vilpillistä muutosta.
  • Presidentin aivot katosivat sen jälkeen, kun hänelle oli tehty ruumiinavaus. Aivot, jotka ovat yhä 25 vuoden kuluttua kadoksissa, oli upotettu formaliiniin kovettumaan ja olisivat saattaneet osoittaa, miltä suunnalta päähän osuneet laukaukset tulivat Warrenin komissio ei koskaan tutkinut ruumiinavausvalokuvia eikä -röntgenkuvia, jotka olisivat myös saattaneet paljastaa asian.
  • Kennedyn ruumiinavausta Bethesdan laivastosairaalassa johtanut patologi poltti ruumiinavauspöytäkirjan ensimmäisen luonnoksen kotinsa takassa.

Tuollaiset paljastuksen, vaikkakaan ne eivät levinneet laajalle, pakottivat edustainhuoneen salamurhavaliokunnan lopulta tosiaankin suorittamaan uuden tutkimuksen vuosien 1976 ja 1979 välisenä aikana. Sen virallinen loppupäätelmä oli kuultujen todistusten sanoja lainaten, että presidentti Kennedyn murhaamiseksi oli todennäköisesti ollut olemassa salaliitto – ja että häntä oli ampunut useampi kuin yksi mies. Tutkimus oli kuitenkin rajoitettu eikä pyrkinyt edelleen päättelemään salamurhan takana olleita voimia.

Tämä kirja ottaa kantaakseen vastuun, jonka edustajainhuoneen valiokunta sivuutti. Nojautuen kokemuksiini piirisyyttäjänä, joka tutki aktiivisesti salamurhaa, ja sen jälkeen jatkuneisiin tutkimuksiini tarjoan viimeisessä luvussa tietoon perustuvan historiallisen järkeilyn siitä mitä tapahtui – kuka tappoi John Kennedyn ja miksi. En kuitenkaan väitä, että minulla olisi kaikki vastaukset salamurhasta. yhdelläkään yksilöllä ei voi niitä olla. Koko totuuden paljastaminen vaatisi avointa, rehellistä liitovaltion tutkimusta – jollaista tähän päivään mennessä ei ole tapahtunut.

Minun täytyy heti alkajaisiksi korostaa sitä tosiseikkaa, että salamurhan yksityiskohdat – kuka painoi liipaisinta, mistä rakennuksesta, millainen ase ja niin edelleen – eivät enää ole päähuolenaiheeni. Salamurha oli suunnattoman tärkeä tapahtuma. Vieläkin tärkeämpää on minun mielestäni kuitenkin se, mitä tapahtui jälkeenpäin – että hallitus ja tiedotusvälineet vahvistivat virallisen kertomuksen, joka on järjetön satu.

Liittohallitus ja tärkeimmät tiedotusvälineet omaksuivat välittömästi salamurhan jälkeen jättiläisstrutsin asenteen, kumpikin järkkymättömänä järkipuheille, kumpikin päänsä tiukasti hiekkaan kätkeneenä. Hyväksyttyään yksinäisen salamurhaajan teorian ne kieltäytyivät myöntämästä mitään tosiseikkoja, jotka olisivat saattaneet horjuttaa uskoa siihen ja alkoivat ahdistella jokaista, joka tarjosi erilaista selitystä.

Ei ollut vaikea keksiä, mitkä heidän pulmansa oli. Sen myöntäminen minkä kaikki itse asiassa tiesivät (että Kennedyä oli ammuttu monella aseella) olisi hallituksen ja tärkeimpien tiedotusvälineiden osalta lopettanut pyhän teeskentelyn, että presidentin salamurha oli silkka sattuma. Salaliiton myöntäminen olisi väistämättä johtanut kysymykseen, miksi se oli tapahtunut. Silloin olisi havaittu, että hallituksessa oli voimakkaasti vastustettu presidentti Kennedyn pyrintöjä lopettaa kylmä sota. Hänen halukkuutensa vetäytyä Vietnamista olisi esimerkiksi paljastunut. Vastaavasti niiden osuus, jotka veivät meidät mukaan yhdeksänvuotiseen sotaan Vietnamissa, olisi myös käynyt selvemmäksi.

Kun yritin saattaa joitakin näistä perin pohjin hämmentävistä kytkennöistä päivänvaloon, Yhdysvaltain hallitus ja tärkeimmät tiedotusvälineet kävivät rajusti kimppuuni. Hallituksen virkamiehet ja joukkotiedotusvälineet moittivat minun sekä ennen Clay Shaw’n oikeudenkäyntiä että sen jälkeen esittäneen, että omien tiedusteluelintemme jäsenet olivat saattaneet vehkeillä tappaakseen presidentit. Minua parjattiin lehdistössä julkisuutta tavoittelevaksi poliitikoksi, huijariksi ja kommunistiksi. Liittohallitus esitti minua vastaan valheellisia lahjussyytteitä kesken vaalikampanjaani pyrkiessäni uudelleen piirisyyttäjän virkaan. Vaikka minut havaittiin oikeudessa syyttömäksi, hävisin täpärästi vaalit. Täten hallitus onnistui yrityksessään siirtää minut pois virasta.

Tuon ajan vihamielisessä ilmapiirissä oli mahdotonta saada julki näkemystäni kaikesta tapahtuneesta. Toista on lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Olemme kokeneet Vietnamin sodan, Watergaten ja Iran/contra -jutun. Olemme saaneet kuulla paljon tiedusteluelimistämme ja siitä mitä ne ovat nimissämme tehneet. CIA:n suorittama salamurha ei ole enää uskomaton; se on vahvistettu historiallinen tosiasia. Hallituksen suojattujen [ilmeisesti ’salattujen’] toimien olemassaolo myönnetään kongressin kuulusteluhuoneissa ja valtakunnallisessa televisiossa. Tässä avoimemmassa ilmapiirissä minun on – historian ja tulevaisuuden tähden – aika kertoa koko tutkimustarinani ja antaa uuden sukupolven tarkastella sitä.

Elämäni ja tietoisuuteni muuttuivat Kennedyn salamurhan tutkimusteni ja myöhempien kokemusteni tuloksena iäksi. Tämä kirja on oikeastaan tuosta muutostapahtumasta – harhojen haihtumisen, vihan ja tiedon kasvusta. Kokemukseni näkyvänä osallistujana historiallisiin tapahtumiin estävät sitä olemasta tyypillinen. Tietoisuuteni muutos oli silti vaihtelevassa määrin yhteinen koko maamme kanssa. Neljännesvuosisata myöhemmin on mahdollista nähdä, että salamurha ja hallituksen ja tiedostusvälineiden salailu olivat vedenjakajatapahtumia tälle maalle. Ne edustivat sodanjälkeisille amerikkalaisille viattomuuden menetystä, nykyisen hallitusta ja perustavanlaatuisempia laitoksiamme kohtaan tunnetun tyytymättömyyden ja epäluuloisuuden aikakauden alkua.

Toivon, että tämä kirja auttaa nuorempaa sukupolvea ymmärtämään paremmin salamurhan ja sen jälkeisen salailun poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia seurauksia. Elämme tänään yhä noiden seurausten – jatkuvan ja pahaenteisen kylmän sodan, petollisen salamyhkäisen hallituksen, mukautuvaisen lehdistön, kaikkialle tunkeutuvan kyynisyyden ja lahjottavuuden – parissa. Saadaksemme päätökseen tämän aikakauden, jona vaaleilla valitun hallituksemme valheet ja salamyhkäisen hallituksemme peitellyt toimet uhkaavat peräti yhteiskuntamme hengissä säilymistä, meidän on alettava nähdä kylmä sota ja kansallinen turvallisuutemme uudessa valossa. Suhteemme Neuvostoliittoon ja muihin kommunistikansakuntiin täytyy arvioida uudelleen ja niille tulee luoda realistiset näköalat, jotka katsovat pikemminkin uudelle vuosisadalle kuin taaksepäin 1950-luvulle.

Lyhyenä kolmivuotiskautenaan presidenttinä John Kennedy oli jo alkanut muuttaa asenteitamme ja perustavanlaatuisia olettamuksiamme kylmästä sodasta. Uskon, että John Kennedyn omaksuma valoisampi, vähemmän polarisoitunut näkemys maapallosta ja sen asukkaista saattoi johtaa hänen kuolemaansa.

Se osoitti silti meille myös keinon välttää yleismaailmallinen tuho. Tutkiessamme uudelleen hänen traagista salamurhaansa 25 vuotta sen tapahduttua meidän ei pitäisi unohtaa hänen kestävää jälkisäädöstään, joka lausuttiin perin kaunopuheisesti julki amerikkalaisessa yliopistossa kesäkuussa 1963: – … ellemme pystykään nyt lopettamaan erojamme, voimme ainakin auttaa tekemään maailman turvalliseksi erilaisuudelle. Sillä loppujen lopuksi perustavanlaatuisin yhdyssiteemme on se, että asumme kaikki tällä pienellä taivaankappaleella. Hengitämme kaikki samaa ilmaa. Pidämme hellästi huolta lastemme tulevaisuudesta. Ja olemme kaikki kuolevaisia.”

*****     *****     *****

Edellä siis johdantokappale. Vaikka kirjan julkaisemisesta on kulunut jo 35 vuotta, se tuntuu kuvaavan hyvin menoa tämänkin päivän Yhdysvalloissa. Kirjoitan vielä jatkoa kun ehdin.

*****     *****     *****

Laitan vielä selvennöksenä Garrisonin esittämää pohdintaa Yhdysvaltojen tiedustelukollektiivin todennäköisistä motiiveista salamurhassa:

– Erityisesti ilmatuen antamisesta kieltäytyminen CIA:n esityksen vastaisesti Sikojen lahden maihinnousun tapauksessa oli ensimmäinen selkeä tapaus.
– Toinen puolestaan oli (osittainen) ydinkokeiden kieltosopimus Neuvostoliiton kanssa.
– Kolmas oli neuvonantajien suosituksen vastaisesti sopia ohjuskriisi Neuvostoliiton kanssa ja olla miehittämättä Kuubaa.
– Neljäntenä puolestaan vuonna 1963 Kennedyn päätös sulkea CIA:n ylläpitämä kuubalaisten kapinallisten harjoitusleiri New Orleansin lähistöllä Pontchartrainjärven pohjoispuolella.

”Tuo kaikki oli täysin vastoin kymmenen vuotta kestänyttä kylmän sodan ulkopolitiikkaa, jonka oli muotoillut Eisenhowerin ulkoministeri John Foster Dulles ja hänen veljensä CIA:n johtaja Allen Dulles. Kennedyhän myös erotti tuon Allen Dullesin.

Lisäksi kesäkuussa 1963 Kennedy piti Washington D.C:n American yliopistossa kesäkuussa 1963 virstanpylväspuheen, jossa Kennedy hahmotteli rauhanomaista rinnakkaiseloa Neuvostoliiton kanssa.

Silti kaikki edellinen kalpenee sen rinnalla, että Kennedy aikoi vetää kaikki sotilashenkilöt Vietnamista. Kansallisen turvallisuusneuvoston salainen muistio totesi jo vuonna 1952, että Kaakkois-Aasian joutuminen kommunistien valvontaan, vaarantaisi USA:n aseman tuon seudun Tyynenmeren saarilla ja uhkaisi vakavasti USA:n turvallisuusetuja Lähi-Idässä.”

JuhaVuorioOulu
Kokoomus Oulu

Oululainen diplomi-insinööri. Kirjoitan yleensä niistä asioista, jotka jäävät mielestäni liian vähälle huomiolle.

Olen työskennellyt erilaisissa tuotekehitystehtävissä 30 vuotta elektroniikan, tietoliikenteen sekä matkapuhelinten parissa. Kouluni olen käynyt Oulussa syntyperäinen oululainen kun olen. Vuodesta 2012 lähtien kuntapolitiikassa, mutta käytännössä en enää.

Harrastan tietokirjallisuutta, mehiläisten ja puutarhanhoitoa, kuntosalia, reserviläistoimintaa, vanhoja rahoja sekä vaellusta Urho Kekkosen kansallispuistossa kun aika sellaisen sallii.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu