Muovit valtameressä

Michael Shellenberger nostaa esiin nykyisestä maailmanmenosta asioita, joita esitetään usein yksisilmäisellä tavalla. Ympäristönsuojelu alikehittyneissä maissa tai yleisemmin kehittyneiden maiden ulkopuolella kuuluu näihin. Oheinen kirjoitus on Shellenbergerin kirjan Maailmanloppu peruutettu (Reuna-kustantamo, 2020/2021) pohjalta kirjoitettu.

Itse törmäsin ensimmäisen kerran otsikon aiheeseen lukiessani Thor Hayerdahlin kirjan Kaislaveneellä yli Atlantin vuodelta 1970. Tuossa Hayerdahl mainitsi, että keskellä Atlanttiakin näkyy ihmisen tuottamia jätteitä kellumassa.

Nykyaikainen keskustelu valtamerien muoviongelmasta alkoi vuonna 2015, kun Costa Rican edustalla työskenteli kaksi meribiologia. Toinen huomasi yhden kilpikonnan sieraimissa jotain outoa, ja nämä sitten varovasti poistivat esineen siinä vaiheessa verta valuvasta sieraimesta ja samalla videoivat koko jutun. Esine oli tietenkin muovipilli ja video laitettiin YouTubeen. Shellenbergerin mukaan vuoteen 2020 mennessä videolla oli jo yli 60 miljoonaa katselukertaa.

Kilpikonnat saattavat syödä muovinkappaleita ja jopa kokonaisia muovikasseja, jotka voivat aiheuttaa monenlaista ongelmaa ja jopa kilpikonnan kuolemista. Vuonna 2001 arvioitiin, että muovinen jäte aiheutti 13 prosenttia vihreiden kilpikonnien kuolemista.

Vuonna 2019 löydettiin Italian rannikolta kuollut kaskelotti, joka oli todennäköisesti kuollut sen mahasta löytyneeseen 21 kiloon muovijätettä. Merilintujen populaatiot pienenivät 70 prosenttia vuosien 1950 ja 2010 välisenä aikana. Muovit ovat yksi syy asiaan.

Muovien tuotanto on kasvanut huimasti ja vuonna 2015 määrä oli 400 miljoonaa tonnia vuodessa. Erään tutkimuksen mukaan puolet maailman muoviroskasta tulee neljästä maasta: Kiinasta, Indonesiasta, Filippiineiltä ja Vietnamista, Kiinan ollessa näistä suurin. Tutkimus ei varmaankaan kertonut, mikä osa tuosta on teollisuusmaista tuonne ulkoistetun jätehuollon seurausta.

Valtaosa muovista tulee maalla olevista kohteista, pääsääntöisesti erilaisen roskaamisen ja huonon jätehuollon seurauksena. Somessa törmää aina silloin tällöin videoihin, joissa lämpimissä maissa vaikkapa kipataan jätelasti suoraan virtaavaan jokeen, tai sitten vain jonkin rannikon muovipatjaa kellumassa rantaviivan tuntumassa.

Usein myös unohtuu, että kalastuslaivastojen verkot ja siimat muodostavat ison osan kaikesta surullisen kuuluisan Tyynen valtameren jätepyörteen muoviroskasta.

Vuonna 2017 USA:ssa kierrätettiin lähes 3 miljoonaa tonnia muovijätettä, reilu 5 miljoonaa tonnia poltettiin ja miltei 27 miljoonaa tonnia päätyi kaatopaikalle. Suomessakin taitaa olla ohjeistuksena pyrkiä pois muovin polttamisesta, vaikka se olisi turvallinen tapa estää sen kulkeutuminen luontoon ja erityisesti vesistöihin. Itse ihmettelen tätä kovin; meillä kun on poltettavalle energialle kysyntää yhdistetyn kaukolämmön ja sähköntuotannon osalta.

Euroopassa tuotettiin vuonna 2014 yli 25 miljoonaa tonnia muovijätettä, josta 30 prosenttia kierrätettiin, 39 prosenttia poltettiin, 31 prosenttia päätyi kaatopaikoille. Mutta esimerkiksi Japanissa mereen päätyy huomattavasti vähemmän, mutta kuitenkin 20–60 tuhatta tonnia vuodessa.

Kokemusten mukaan muovin kierrätykseen tarvittavat laitteet ja menetelmät maksavat monikertaisesti enemmän, kuin pelkkä jätteen keräys. Tämä kannustaa ainakin itseäni siihen, että vain luontevat kierrätystapaukset kannattaa hyödyntää ja loput suosiolla polttaa.

Suomesta puhuttaessa en usko, että meiltä kulkeutuu meriin suuria määriä muovia. Voi tietenkin olla, että näkymä Oulusta ja Perämereltä on toinen kuin etelämpänä. Ainakin hieman aiheeseen liittyvänä toki ihmetyttää esimerkiksi Helsingin harrastama Itämeren käyttäminen lumenkaatopaikkana. Kun siis samaan aikaan sielläpäin puhutaan Itämeren suojelusta. Joka tapauksessa eiväthän muovit kuulu luontoon ja sen estämiseksi kannattaa työskennellä.

Muistelen, että Eero Paloheimo ideoi kirjassaan Syntymättömien sukupolvien Eurooppa (1996), että maaöljy kannattaa käyttää suoran polttamisen sijaan muovien valmistamiseen, johon käyttöön sitä riittää tuhansiksi vuosiksi (ellei enemmän). Paloheimo tiedosti ongelmat muovien kierrättämisessä ja ehdotti siksi periaatetta, että muovit pyrittäisiin käyttämään vain toiseen kertaan ikään kuin kakkoslaatuisina ja sitten tosiaan poltettaisiin hyötyenergiaksi. Muuta ei siis kannattaisi tavoitella. Vaikka aihe, siis muovien kierrätys, oli esillä jo ennen Paloheimon kirjaa, aiheesta ei ole omien havaintojeni mukaan ole pyritty kehittämään mitään kansainvälistä periaatetta, jolla muovien kierrätys voisi oikeasti onnistua. Enkä siis tiedä olisiko tuollaista löytynytkään, kun kyseessä on vaikea asia.

Niin, Kiinan kieltäydyttyä toimimasta kehittyneempien maiden kaatopaikkana, otti Malesia sen paikan. Shellenberger siteeraakin malesialaisia, joiden mukaan maassa on nyt (2020) runsaasti laittomia kaatopaikkoja. Vietnam on ilmoittanut lopettavansa jätteiden vastaanoton vuoteen 2025 mennessä ja harva maa olisi enää tuollaisesta toiminnasta kiinnostunut ainakaan Aasiassa. Filippiinitkin on kieltäytynyt ainakin jonkin australialaisen jätelaivan vastaanotosta. Noissa jätteitä vastaanottavissa maissa jätteet lajitellaan yleensä käsipelillä ilman suojavarusteita ja monesti lapsityövoiman avulla. Afrikka on toinen suunta, johon näitä jätteitä kuljetetaan.

Edellisen lisäksi kehittyvät maat tuottavat myöskin itse valtavat määrät muovijätettä, joka usein päätyy meriin. Voi tietenkin ajatella, että jos elää kädestä suuhun, eivät ympäristöasiat tule ensimmäisinä mieleen, eikä mailla ole mahdollisuutta rakentaa toimivia jätehuoltoja. Tosin kuvittelen, että jos japanilaiset olisivat köyhiä, nämä eivät silti tuottaisi jätettä meriin, mutta ehkä olen väärässä.

Mutta toinen lähestyminen – mitä muoville sitten tapahtuu meressä?

Shellenberger kertoo vuosien 2007 ja 2013 aikana tehdystä laajasta tutkimusohjelmasta, jossa selvitettiin muoviroskan määrää, luonnetta ja käyttäytymistä valtamerissä. Tulosten mukaan maailman merissä olevan muoviroskan kokonaismäärä on vain tuhannesosa maailman vuotuisesta muovintuotannosta. Lisäksi erityisesti mikromuovin huomattavasti odotuksia pienempi osuus ihmetytti. Ongelma ei siis ole niin paha kuin ainakin pahimmillaan annetaan ymmärtää, eikä lopullisen oloista kertymistä näyttäisi tapahtuvan.

Ensinnäkin, kun muovi hajoaa pienemmiksi osiksi, nopeutuu hajoaminen entisestään aivan yleisten kemiallisten periaatteiden mukaisesti. Toisekseen muovia syövät merieläimet näyttävät vaikuttavan asiaan ulostepellettiensä avulla, kun näihin sitoutuneet muoviosaset vajoavat mukana merenpohjaan. Eli vaikka muovin syömisestä voi olla useinkin haittaa eläimelle, siitä on kokonaisuuden kannalta myös hyötyä.

Lisäksi osa muovilajeista hajoaa tehokkaasti auringonpaahteessa, tämä koskee erityisesti polystyreeniä, josta valmistetaan muovia kauppanimikkeellä styrox. Laboratoriokokeissa asetettiin näytteitä merivesialtaisiin ja niitä valaistiin auringonvaloa vastaavalla keinovalolla. Kokeissa auringonvalo hajotti polystyreenin hiiliyhdisteiksi ja hiilidioksidiksi kaikilla käytetyillä koejärjestelyillä. Sama ominaisuus, joka tekee tuosta muovista mikrobeille vaikean sulatettavan, hajoittaa sen auringonvalossa.

Tätä muovien häviämistä valtamerestä ei Shellenberger vedä sen tarkempaa yhteen, mutta ainakin itselleni kertoo sen, että ongelma on luultavasti pienempi kuin mitä usein annetaan ymmärtää. Enkä tietenkään tarkoita, etteikö tämänkin asian hyväksi kannata työskennellä.