Tämä on Afrikka

Pitkäaikaisen uran ulkoministeriössä ja kehitysaputöissä tehneen Matti Kääriäisen kirja Kehitysavun kirous [1] avaa aihepiiriä hyvin. On mielenkiintoista tuo (ainakin) suomalainen ilmiö, jossa korkeat virkamiehemme avautuvat virka-asioidensa kansalaisia koskettavissa tärkeissä asioissa vasta kun ovat turvallisesti eläkkeellä.

Tästä voi kukin tehdä johtopäätöksensä siitä, onko virkamiesjärjestelmällämme tosiasiallisia pyrkimyksiä kertoa meille hallintoalamaisille tärkeistä hallintoalaan liittyvissä kysymyksissä. Ainakaan silloin, kun kansalaismielipide saattaisi olla eri suuntaan virkamiesten tavoitteista.

Itse muistan luultavasti joskus 70-luvun lopulta tai 80-luvun alusta, että uutisissa kerrottiin Afrikan maiden luototusten takaisinmaksujen ongelmista. Muistan ajatelleeni, että onpa outoa, jos jotkut rahoittajat ovat pitäneet Afrikkaa luotettavana lainanhoitajana. Muistelen jollekulle maininneenikin, että varmaan nyt ovat luotottajat oppineet asiasta jotain.

No, koska tällaiset luototukset ovat jatkuneet, niin se tarkoittaa, että ne ovat joillekuille hyödyllisiä asioita. Esimerkiksi luotottajia lähellä olevat teollisuuspiirit kenties saavat omia tuotteitaan menemään Afrikkaan. Esimerkkeinä näistä tuotteista ovat vaikkapa sotilas- tai armeijakalustot.

On myös yllättävää, että monille afrikkalaisille johtajille on kertynyt miljardiomaisuuksia johtajapestiensä aikoina.

Muita etuja näistä prosesseista voi ajatella olevan erilaisten käyttöoikeuksien saaminen luotottajia lähellä oleville piireille. Esimerkkeinä tulee mieleen kaivosoikeudet tai erilaisten viljelyalueiden saaminen käyttöön.

Huomattavaa on myös se, että kehitysmaiden maksamat korot ovat aika suolaisia. Ensin maksetaan vain kovia korkoja eikä ehkä ollenkaan lyhennyksiä. Sitten kun tullaan lyhennyksiin, niin jossain vaiheessa tulee sitten ongelmia, ja länsimaiden veronmaksajat tulevat sitten apuun ja hoitavat lainoja pois. Siis hyvää liiketoimintaa ilman riskejä.

En ole noihin suhteisiin perehtynyt, mutta kaikkia ylläolevia asioita on tapahtunut ja tapahtuu runsaasti, ja on aika suoraviivaista ajatella, että näillä on yhteyksiä.

Nykyään ylläolevia asioita hoitaa monesti länsimaiden sijasta Kiina, saaden mustasukkaisilta länsimailta tästä arvostelua.

Suomi antaa kehitysapua vuosittain vajaalla miljardilla eurolla. Mielestäni tuolle rahalle olisi muutakin käyttöä, eikä ole mitään erityistä perustetta, miksi noita rahoja pitäisi käyttää Suomen ulkopuolelle. Omasta puolestani en valittaisi, vaikka tuo määrä pudotettaisiin nollaan.

Eräsi toinen mielenkiintoinen kirja kehitysavusta on tekniikan tohtorin Eero Paloheimon kirja Tämä on Afrikka [2]. Tuossa Paloheimo kertoo seitsemästä vierailustaan Afrikkaan, jossa tämä kulki yksin ja jopa jalkaisin mm. Nigerian suurimman kaupungin Lagosin slummeissa, jossa valkoihoisen ei kuuluisi pärjätä yksin lyhyttäkään aikaa. Tosiasiassa Paloheimo kertoo vain saaneensa sääliviä katseita osakseen. Yhden kerran jossain päin Itä-Afrikkaa Paloheimo tuli ryöstetyksi.

Kirjan nimi tulee sutkauksessa, että kun joku ulkopuolinen ihmettelee jotain omituisuutta tuollapäin, niin toinen vastaa että ”This is Africa”.  Lainasin siis kirjoitukseni nimen Paloheimolta.

Paloheimo väittää tuossa kirjassaan, että ei ole tavannut ketään afrikkalaista, jonka mukaan kehitysavusta olisi jotain oikeaa etua. Sen sijaan Paloheimolla on paljon esimerkkejä, kuinka kehitysapua saavat maat tai alueet ovat taantuneet tuona aikana.

Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen kirjassaan mm. kertoo Afrikasta ja kehitysavusta myyttejä, tabuja sekä mantroja.

Näistä on esimerkkeinä vaikkapa seikka, että kun YK ilmoittaa, että äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on vähentynyt 500 miljoonalla hengellä, niin jos Kiina jätetään laskuista, on äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrä tosiasiassa kasvanut. YK tai muuta maat eivät puolestaan ole paljoa Kiinaan vaikuttaneet.

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, maailman köyhimmällä alueella, jonne suurin osa kehitysavun miljardeista on suunnattu, on äärimmäinen köyhyys pysynyt yli 50 prosentissa. Huolimatta siitä, että alueella on annettu kehitysapua yli biljoona dollaria, on alueen bruttokansantuote nyt alempi kuin 1970 luvulla. Köyhyys on siis vähentynyt niissä osissa maailmaa, jonne ei juurikaan ole annettu kehitysapua.

Kääriäisen mukaan uskomus, että kehitysapu edistää demokratiakehitystä on myös myytti. Samoin myytti, on, että kehitysapu auttaa jollain tavalla kohdemaiden omaa omistajuutta asioissaan. Todellisuus on päinvastainen; koskapa koko kehitysavun ajatus on se, että muiden täytyy olla mukana kehitysmaiden asioissa.

Kehitysyhteistyöhön liittyy myös tabuja, joista ei saa edistyneissä piireissä (oma ilmaisuni) puhua. Näitä ovat pääomapako, poliittinen korruptio, älykkyys ja maataloustuet.

Kääriäisen mukaan jokaista kehitysmaahan menevää avustus -dollaria kohden sieltä lähtee kymmenen dollaria takaisin teollisuusmaihin. Kääriäinen siteeraa poliittisessa korruptiossa Kenian, Mosambikin, Angolan sekä Sambian tapahtumia. Tuossa viimeisessä viitataan ilmeisesti Hämeenlinnan autokauppa -keskukseen tai yritelmään, jossa juuri Sambialaisen presidentin leski oli valmis sijoittamaan tuohon 40 miljoonaa euroa.

Afrikan maissa viranomaiset eivät siis uskalla puuttua poliittiseen korruptioon. Seuraukset tiedämme. Tästä tilanteesta myös seuraa, että kehitysauttajat eivät nosta noita ongelmia esille. Muuten toiminta luultavasti loppuisi.

Mielenkiintoinen kysymys on se, että esimerkiksi EU harjoittaa maataloustukia ja toimittaa ylijäämätuotantoa kehitysmaihin. Tämä sen sijaan, että annettaisiin Afrikan maille parempi mahdollisuus harjoittaa maataloustuotantoa ja vientiä Eurooppaan.

Kääriäinen tuo myös esille mantroja, joita toistetaan, jotta niihin ehkä itsekin uskotaan. Näitä ovat vaikkapa kehitysavun aikaansaama hyvä hallinto. Toinen mantra on ihmisoikeusperusteisuus. Molemmat siis mantroja, joita toistellaan ilman kummempaa perustetta.

Monesti kehitysapua perustellaan, että olisimme jotenkin olleet köyhdyttämässä tai riistämässä nykyisiä kehitysmaita. Itse en noita perusteluja ollenkaan ymmärrä. Luultavasti kirjoitan noista aiheista vielä erikseenkin. Suomalaiset ovat itse olleet riistettynä vuosisatojen ajan, eikä tuolla voi perustella rahan lähettämistä ulkomaille kotimaan tarpeiden sijaan.

Lopputulemana täytyy vain ihmetellä rahojen lähettämistä kehitysavun perusteella ulkomaille. Meillä olisi tarvetta lukuisiin asioihin noille rahoille ihan Suomessakin.

[1] Matti Kääriäinen, Kehitysavun Kirous, Intokustannus, 2014
[2] Eero Paloheimo, Tämä on Afrikka, WSOY, 2007

JuhaVuorioOulu

Perussuomalainen DI ja toisen kauden kaupunginvaltuutettu Oulujoen Kirkkokankaalta. Olen työskennellyt erilaisissa tuotekehitystehtävissä 30 vuotta elektroniikan, tietoliikenteen sekä matkapuhelinten parissa. Kouluni olen käynyt Oulussa syntyperäinen oululainen kun olen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu