Vihreä siirtymä ja kehitysmaat

Mikko Paunio käy aihetta läpi kirjassaan Vihreä valhe (Auditorium, 2015). Paunio on itse lääketieteen tohtori ja epidemiologian dosentti, joten Paunio tietää asioista, joita nostan tuolta esille.

Kehitysapu, hienommin sanottuna kehitysyhteistyö, on väline, jolla jo kehittyneemmät maat siirtävät hyvinvointia ja kehittyneitä yhteiskunnan rakenteita noihin vähemmän kehittyneisiin maihin.

Paunio nostaa esille kirjassaan varsin yllättävän näkökulman; nimittäin tavoitteena ei useinkaan ole saada kehittyviin maihin esimerkiksi EU-maissa tyypillistä vesijohto-, viemäri- ja sähköverkkoa. Kun luin tuosta, niin ensimmäinen ajatus on, että Paunio liioittelee, kun kieltämättä Mikko Pauniolla on joskus ’päällekäyväksikin’ luonnehtivia sanavalintoja.

Mutta perustelut ja asian läpikäyminen Paunion antamista tiedoista näyttävät aika selkeiltä.  Maailman terveysjärjestö pitää optimina 100–300 litraa henkeä kohden vuorokaudessa. Suomenkin kulutus on tuolla välillä. Pelkkä puhtaan juomaveden turvaaminen ei riitä alkuunkaan hygieniatason nostamiseksi.

Kuitenkaan Paunion mukaan tällaisia tavoitteita ei ole yleisesti kehityshankkeissa, eikä sellaisia viedä eteenpäin. Kerrotaan vain hienona asiana, että tavoitellaan kaikille puhdasta juomavettä. Joka tietenkin on tärkeää, mutta ei missään tapauksessa riittävä, vaikka näin annetaan monesti ymmärtää.

Erityismaininnan saa Brundtlandin maailmankomission raportti  vuodelta 1985, jossa kehitysmaiden vesikysymyksestä tuli pelkkä juomavesikysymys. Lisäksi vuoden 2012 Kestävän kehityksen Rio+20-konferenssin loppuasiakirjassa Paunion mukaan ei mainita WHO:n määrittämiä veteen liittyviä hygieniatarpeita eikä edes sanaa hygienia.

YK:n kestävän kehityksen listallakin nuo hygienia-asiat ovat vasta sijalla kuusi. Kuitenkin tämä on ilman muuta oleellinen, ellei välttämätön Tämä, vaikka on selvää, että ilman niitä eivät muutkaan asiat onnistu. Edelleen tuossa listassa puhutaan lähinnä juomavedestä, ei yleisestä hygieniaa parantavasta vedensaannista, siis vesi- ja viemäriverkosta.

Kun asiaa pohtii, niin en tosiaankaan muista tällaisia asioita olevan mainittu kehitysapujen yhteyksissä ja tavoitteissa. Voi myös miettiä, että mitä nämä kehitysyhteistyötahot oikein ajattelevat tai tavoittelevat, kun näitä ei nosteta esiin kunnolla.

Tuolta YK:n listalta lainattuna: ”663 miljoonalla ihmisellä ei ole tällä hetkellä kunnollisen juomaveden lähdettä, ja turvallisesti hoidetut saniteettitilat puuttuvat 2,4 miljardilta ihmiseltä. Yli 80 prosenttia maailman jätevesistä lasketaan edelleen puhdistamattomana jokiin, järviin ja meriin, mikä aiheuttaa vaaraa sekä ihmisille että ympäristölle.”  Paunion antamat tiedot näyttäisivät olevan edelleen päteviä.

Tuntuu kummalta ajatella, että kun Suomikin on harjoittanut kehitysapua ehkä 50 vuotta suurehkossa määrin, ja oletan muiden teollisuusmaiden toimineen keskimäärin vastaavasti, niin miten ei ole saatu parempia tuloksia aikaiseksi? Pienellä kertolaskulla voi ajatella rahaa käytetyn kaikkiaan 5–10 biljoonaa, joka tapauksessa nykyrahassa biljoonia.

En keksi muita vaihtoehtoja kuin että (i) ei ole yritettykään ja (ii) on yritetty, mutta hankkeet jostain syystä epäonnistuneet. Kun en kuitenkaan muista erityisesti kuulleeni oikein kummastakaan, niin oletan että ei ole yritettykään. Toki voi aina miettiä, että onko sitten ao. maissa tehty itse työtä oman hyvinvoinnin eteen, mutta se on vielä toinen kysymys.

Entä sitten sähköverkko

Toimiva sähköverkko tuo ilman isompia pohtimisiakin monia terveyteenkin liittyviä etuja. Esimerkiksi sisäilman laatu paranee, kun ei tarvitse käyttää epämääräisiä polttoaineita huonolaatuisissa uuneissa usein savupiiputtomissa majoissa. Voisi myös ajatella, että veden keittäminen hygieniasyistä helpottuisi. Samoin hygieniaakin parantavat jääkaapit voisivat yleistyä. Siirtymävaiheessa nestekaasukin olisi tietenkin edistystä vielä heikompiin ratkaisuihin verrattuna.

Sähköverkosta ei oikein kunnolla puhuta tuossa YK:n kestävän kehityksen listassa. Niiden tilanne onkin tietojeni mukaan usein varsin heikko. Paunion mukaan kehitysmaissa on tavallista, että sähköverkko palvelee vain hyvin toimeentulevia ihmisryhmiä ja näillekin jatkuva sähkön säännöstely ja muut sähkökatkot ovat arkipäivää.

Edelleen vaikuttaa siltä, että ei ole myöskään olemassa laajoja tavoitteita tuoda kehitysmaiden ihmisille sähköverkkoja samalla tavalla saataville, kuin mitä teollisuusmaissa on tällä hetkellä.

Tämä tulee hyvin esille tuosta YK:n tavoitelistasta, jossa todetaan esimerkiksi: ”Erityisesti kehitysmaiden energiaratkaisujen rooli tulee olemaan merkittävä tässä tarvittavassa energiavallankumouksessa.”

Siis melkoista sanahelinää, eikä mitään konkreettista ihmisten arkea parantavia asioita, vaan jotain ihan muuta. Energiavallankumouksella tuossa ei siis tarkoiteta sitä, että luotettavaa ja riittävää sähköenergiaa pyritään saamaan kaikkien ulottuville. Oletan, että kestävän kehityksen ihmiset olisivat osanneet tuon sanoa, jos sitä tavoittelisisvat. Luotettava energia mainitaan jossain, mutta mielestäni epäselvästi ja riittämättömästi.

Yksittäisiä hankkeita on tietenkin ollut esillä, mutta näiden ollessa vesivoimaa, niitä tunnutaan vastustavan ympäristöihmisten suunnilta, ja siltä osin kuin ratkaisuna olisi fossiilienergiaa käyttäviä laitoksia, niin ne on erikseen kielletty teollisuusmaiden tahoilta mahdollisina rahoituskohteina.

Muistutan vielä länsimaiden epärealistisista uusiutuvien sähköenergioiden hankkeista, joilla on sähköistetty ainakin yksittäisiä kyliä esimerkiksi Intiassa ja Afrikassa. Tällaisten epäonnistumisista ovat kirjoittaneet sekä Bjørn Lomborg että Michael Shellenberger. Tarjotaan siis ideologisesti oikeaoppisia ratkaisuja, mutta sellaisia, joita ei ole oikeasti käytössä teollisuusmaissakaan.

Todettakoon vielä, että esimerkiksi sukupuolten tasa-arvo menee tuossa YK:n listassa puhtaan veden ja sanitaation sekä energiansaannin edelle. Eivät ole nämä kestävän kehityksen ihmiset kuulleet Maslowin tarvehierakiasta.

Eikö olisi järkevää alkaa pelastamaan nykyisiä sukupolvia varmoilta ongelmilta ja kuolleisuutta lisääviltä asioilta ja tehdä tulevien sukupolvien työtä sen jälkeen. Toki myös rinnalla, mutta ei nykyisiä sukupolvia uhraten.

Lisäksi usein arvioidaan, että elinolojen parantuessa kuolleisuus vähenee, ja nuo taas vähentävät väestönkasvua, joka puolestaan sitten vähentää luonnonvarojen kulutusta ainakin pitkällä aikavälillä.

Paunion mukaan molemmissa asioissa (kunnolliset vesihuollot ja sähköverkot, joita ei siis oikeasti tavoitella) syynä on vihreän aatteen pakkomielle säästää vettä ja energiaa. Jos tuon Mikko Paunion kirjan kirjoittamisen jälkeen on tullut uutta tietoa tai uusia parempia tavoitteita, niin sellaisia ei ole itselläni tiedossa, eikä ole ainakaan laajemmin julkisuuteen onnistuttu tuomaan. Tilanne näyttäisi siis olevan sama kuin aikaisemmin.

Eli pelastetaan nyt edes ne sukupolvet, jotka pystymme.