CAP-keskustelu osoittaa EU-politiikan ongelman: Asioita ei seurata, joten kukaan ei huomaa verta ja suolenpätkiä

Vihreät haukkuivat europarlamentin CAP-kannan, mutta tukivat hallituksessa huomattavasti heikompaa ilmastolinjaa. Julkisuuteen ristiriita ei ehtinyt, sillä mediassa keskusteltiin nakeista.

Euroopan parlamentti äänesti viime viikolla maatalouspolitiikan uudistuksesta, eli CAP-lakipaketista. Seuraavaksi lakipaketti etenee EU:n neuvoston, parlamentin ja komission välisiin neuvotteluihin. Näistä syntyy lopulta kokonaisuus, jonka lopullinen hyväksyntä menee ensi vuoden puolelle.

Euroopan parlamentti ja jäsenmaiden ministereistä koostuva EU:n neuvosto ovat asiassa tasevertaisia lainsäätäjiä. Suomen hallitus on kuitenkin ollut kokonaisuudessa poikkeuksellisen vallakkaassa asemassa, sillä Suomi oli EU:n puheenjohtajamaa syksyllä, jolloin asiasta käytiin tärkeimmät neuvottelut. Puheenjohtajalla on tällaisessa asiassa paljon valtaa, vaikka kyse olisikin pienestä jäsenmaasta, kuten Suomesta.

Parlamentin CAP-äänestyksen jälkeen sosiaalinen media täyttyi vihreiden ja vasemmistoliiton poliitikkojen kritiikistä. Siihen yhtyi muun puoluejohdon ohella myös vihreiden puheenjohtaja, sisäministeri Maria Ohisalo, joka kutsui parlamentin kantaa surulliseksi ja jakoi eteenpäin vihreän europarlamentaarikon Ville Niinistön twiitin. Niinistö itse kutsui hallituksen CAP-kantaa myöhemmin noloksi ja huonoksi.

Vaikka CAP-paketin pohjaesitykseen oli jätetty yli 1900 muutosesitystä, näytti kriitikkojen silmään osuneen vain yksi: lopullinen äänestys parlamentin kannan hyväksymisestä tai kaatamisesta. Siinä suurten parlamenttiryhmien EPP:n (kokoomus), S&D:n (SDP) ja Renew Europen (keskusta ja RKP) europarlamentaarikot äänestivät pääsääntöisesti paketin puolesta. Lopullista kantaa vastaan äänestivät Greens-EFA -ryhmän (vihreät) ja GUE-NGL -ryhmän (vasemmistoliitto) mepit.

Vihreät ja vasemmistoliitto tukevat Suomen hallituksen linjaa

Vihreiden ja vasemmistoliiton CAP-kritiikistä unohtui kokonaan puolueiden oma rooli Suomen hallituksessa. On nimittäin kiistatonta, että niiden kritisoima Euroopan parlamentin kanta on ilmasto- ja ympäristöpolitiikan näkökulmasta huomattavasti Suomen kantaa edistyksellisempi.

EU-parlamentin kannan mukaan esimerkiksi vähintään 30 prosenttia maatalouden suorista tuista on ohjattava ekojärjestelmille. Kehittämisrahoituksesta ainakin 35 prosenttia kaiken tyyppisille ympäristö- ja ilmastotoimille. EU-parlamentti päätti, että kaikesta maataloustuista kolmannes tulisi ohjata ilmasto- ja ympäristötoimiin.

Toinen EU-lainsäätäjä, jäsenmaiden ministereistä koostuva neuvosto, ajaa molempiin matalampaa velvoitetta, eli 20 ja 30 prosenttia. Suomen hallitus ei ole ajanut korkeampia tavoitteita, vaan neuvotteluista annettujen tietojen mukaan pitänyt näitäkin korkeina.

Eduskunnan suurelle valiokunnalle antamissaan U-kirjeissä, joiden kautta eduskunta valvoo hallituksen EU-politiikkaa, Sanna Marinin (sd.) hallitus on jopa ilmoittanut tukevansa CAP-sääntelyn ensimmäisen pilarin ekojärjestelmien muuttamista kokonaan vapaaehtoisiksi. Asiasta uutisoineen Maaseudun Tulevaisuuden mukaan hallitus ei ole kannattanut sitovia prosentteja suorien tukien ekojärjestelmälle, sillä se voisi syödä viljelijöiden kannattavuutta laskemalla muiden tukien määrää.

Ottamatta kantaa siihen, onko hallituksen linja oikea, on selvää, että se on ilmasto- ja ympäristökannoiltaan selvästi parlamenttia heikompi. Tämän kannan vihreät ja vasemmistoliitto ovat hallituksessa hyväksyneet. Molemmat puolueet ovat erikseen ja varsinkin yhdessä riittävän suuria, jotta hallituksen kannasta hallitusyhteistyön puitteissa esitetyillä muutosvaatimuksilla on pontta takanaan. Julkisuuteen ei kuitenkaan ole kantautunut tietoa siitä, että puolueet olisivat tällaisia muutoksia vaatineet. Silti ne ovat nyt esiintyneet parlamentin CAP-kannan vastustajina ja EU:n maatalouspolitiikan uudistajina.

Tällainen tuskin menisi läpi missään muualla kuin EU-politiikassa, sillä toiminnan sisäinen ristiriita on täysin ilmeinen. Sen ymmärtäminen vaatii kuitenkin perehtyneisyyttä CAP-lakipaketin kokonaisuuteen sekä Euroopan parlamentin että neuvoston osalta. Tällaisten henkilöiden määrä lasketaan Suomessa muutaman käden sormilla, eikä heistä yksikään taida olla journalisti. Suomalaiseen keskusteluun – joka toistaiseksi on ollut hyvin vähäistä – vihreiden ja vasemmistoliiton ristiriitaisen toiminnan nosti keskustan europarlamentaarikko Elsi Katainen, joka on CAP-paketin parlamentin esittelijänä poikkeuksellisen hyvin perillä sen kokonaisuudesta.

Median huomio keskittyi nakkeihin ja pihveihin

Suomalaisten Brysselin-kirjeenvaihtajien ja muiden EU-politiikkaan keskittyneiden toimittajien vähäinen määrä on ikuisuusvalituksen aihe. Valituksessa on silti vissi perä. Kyse ei ole vain siitä, että monet tärkeät asiat jäävät huomaamatta, vaan uutisoinnin jäämisestä tiedottamisen tasolle, jossa vain toistetaan lainsäätäjien kantoja EU-politiikan ajankohtaisiin kysymyksiin.

EU-päätöksenteossa riittäisi kyllä draamaa kiinnostavan poliittisen journalismin polttoaineeksi. Niiden aiheena olevat asiat ovat kuitenkin niin monimutkaisia ja Bryssel täynnä loputonta hälyä, jonka todellinen merkitys on rajallinen, että journalistisesti kiinnostavien kulmien poimiminen massasta on poikkeuksellisen hankalaa. Suomalaisista toimittajista siihen pystyy vain harva ja hekin ovat yleensä seuranneet EU-politiikkaa vuosia, jopa vuosikymmeniä. Lisäksi se vaatii aikaa ja resursseja: timanttijuttua EU-politiikasta ei voi odottaa joka päivälle tai edes viikolle.

Juuri tässä on suomalaisen EU-journalismin ja koko EU-politiikan suuri haaste. Päätöksentekoa ei ymmärretä riittävästi, jotta siitä osattaisiin tehdä kiinnostavaa. CAP-viikon iso tarina oli tällä kertaa nakit ja pihvit, joita osa mepeistä esitti rajattavaksi terminä vain lihatuotteiden käyttöön. Aihe oli houkutteleva ja helppo, minkä lisäksi sen esiinnousua edesauttoivat sosiaalisen median aktivistit, jotka halusivat asettua näkyvästi vegenakkien puolelle. CAP-episodissa ei ole kyse vain satunnaisesta kuriositeetista, vaan se on kuvaava esimerkki siitä, miten monet EU-politiikan teemat suodattuvat kotimaiseen keskusteluun – hieman satunnaisesti ja johonkin kokonaisuuden kannalta pieneen yksityiskohtaan tarrautuen.

Olen asiassa tietysti puolueellinen, mutta CAP-viikon iso tarina olisi voinut olla myös itse maatalouspolitiikan uudistus sekä vihreiden ja vasemmistoliiton toiminta siinä. Se olisi voinut olla Suomen hallituksen asettaminen vastaamaan omasta linjastaan ja maatalouspolitiikan ilmasto- ja ympäristötoimien läpikäynti. Asiasta olisi saanut rakennettua sekä kiinnostavan poliittisen draaman kaaren että sisällöllisesti merkityksellistä journalismia. Samalla aiempaa useammalle suomalaiselle olisi voinut käydä selväksi, miten EU-lainsäädäntöprosessi toimii.

Miten EU-politiikka pelastetaan periferiasta?

EU-journalismin ja sen kanssa ainakin osittaisessa symbioosissa elävän EU-politiikan ongelmana kuitenkin on, että asioita ei seurata riittävän tarkasti, eikä kirjeenvaihtajien aika riitä kaikkeen. Siksi kukaan ei huomaa EU-politiikan verta ja suolenpätkiä, jotka ihmisiä poliittisessa journalismissa lopulta kaikkein eniten kiinnostavat. Ministerierot, hallituskumppanien väliset riidat ja muut kriisit eivät ole vuoden luetuimpia uutistapahtumia sattumalta, vaan draama vetää puoleensa, ja varsinkin silloin, kun sillä voi ajatella olevan jotain viihdettä suurempaa merkitystä.

Kirjeenvaihtajaresurssien lisäämisen lisäksi haasteeseen ei juuri ole helppoja ratkaisuja, ja liiketaloudellisesta näkökulmasta näitä resursseja on muuttuvassa mediaympäristössä hankala löytää. EU-instituutiot taas satsaavat jo nykyisin paljon viestintään, tuovat toimittajia vierailuille ja kertovat kyllä, mitä ne kulloinkin tekevät. Se ei vielä riitä journalismin polttoaineeksi – eihän poliittinen journalismi Suomessakaan pyöri ministeriöiden tiedotteiden ympärillä.

Lopulta ainoa keino kiinnostuksen lisäämiseen sekä median että lukijoiden taholta on EU-politiikan politisoiminen. Vain ylätasolla liikkuvan EU-keskustelun sijaan myös poliitikkojen olisi pureuduttava ulostuloissaan eri lainsäädäntöhankkeiden tärkeisiin yksityiskohtiin ja haastettava toisiaan nykyistä suoremmin.

Kun media haistaa Brysselistä paperipinojen sijaan välillä myös aineksia draamaan ja selkeisiin näkemyseroihin, EU-politiikan kotimainen näkyvyys kasvaa. Näkyvyys taas ruokkii näkyvyyttä. Monissa jäsenmaisessa EU-politiikan käänteet ovat jo politiikan luetuimpia uutisia. Ei ole mitään syytä, miksi näin ei voisi olla myös Suomessa.

Teksti on julkaistu 28.10.2020 Ajatuspaja Toivon blogissa

Juho Mäki-Lohiluoma

Politiikasta innostuva juristi ja ensimmäinen varapuheenjohtaja oikeistolaisten nuorisojärjestöjen globaalissa kattojärjestössä (IYDU). Työskentelen poliittisena avustajana Euroopan parlamentissa, mutta täällä kirjoitan omiani. Lue kirjamme maltillisen oikeiston tulevaisuudesta: 10teesia.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu