Ilmastokokous oli vitsi

Sharm el-Sheikhin ilmastokokouksen päätulokset olivat sopu kehittyviä maita auttavan vahinkorahaston perustamisesta, ja viime hetkillä saavutettu sopu puolentoista asteen tavoitteen säilyttämisestä. Jos tavoitteena pidetään tehokasta ilmastonmuutokseen puuttumista, voi sanoa, että Pariisin ilmastosopimukseen (2015) verrattuna asiassa on otettu jonkin verran takapakkia. Puolentoista asteen tavoite saadaan vaivoin säilytettyä, ja kehittyvien maiden rahoittaminen on ilmastonmuutoksen kannalta vain toissijainen asia, jonka voi sanoa ohjaavan keskustelua sivuun päätavoitteesta, eli ilmastonmuutokseen puuttumisesta. Tavallaan kyse on suuresta poliittisesta näytelmästä, joka ei tuota tuloksia.

Ongelma ei ole niinkään siinä, että tämä yksittäinen kokous olisi itsessään hoidettu erityisen huonosti, vaan enemmänkin siinä, että poliitikot esittävät asian meille niin, että tällaiset suuret poliittiset kokoukset toisivat asiaan ratkaisun.

Mitä sitten tulisi tehdä?

Lähden siitä, että tavoitteiden saavuttamisessa ongelma ei ole tekniikka vaan politiikka. Riittävät tekniset keinot meillä jo on. Niitä ei kannata jäädä odottelemaan. Kyse on vain siitä, että on niin ikävää luopua meille helpoimman ja halvimman energiamuodon eli fossiilisten käytöstä. Ilmastonmuutoksen kannalta ensisijainen tavoite on vähentää fossiilisten polttamista. Uusiutuvien lisääminen ei ole mikään tavoite, vaan vain mahdollinen tarve ja seuraus siitä, että vähennämme fossiilisten käyttöä. Hiilinielutkin ovat toissijainen keskusteluaihe fossiilisten polton vähentämiseen verrattuna. Samoin uusiutuvan, jatkuvassa kierrossa olevan hiiipohjaisen energian käyttö (unohdamme tässä hetkeksi luonnon käytön intensiteetin lisääntymisestä seuraavan muut luontokato-ongelmat).

Poliitikkojen ongelma on siis se, että kansalaiset eivät halua luopua nykyisistä kulutustottumuksistaan, eli runsaasta fossiilisten raaka-aineiden käytöstä. Poliitikko saa ääniä saa helpoimmin lupaamalla jotain muuta, tai lupaamalla epärealistisesti, että fossiilisten käyttö loppuu ja luonnon tila tulee paranemaan jo nykyisillä politiikan keinoilla. Jos fossiilisten käytöstä luovutaan, materiaalinen elintasomme laskee väistämättä jonkin verran. Useimpiin tarpeisiin meillä on kuitenkin jo riittävä tekninen kyvykkyys, joten muutos ei olisi mitenkään dramaattinen. Varmaankin pudotus olisi vähäisempi kuin esimerkiksi toisen maailmansodan aikainen autokannan muuttaminen puukaasukäyttöiseksi.

Tavallaan tästä on kaksi vaihtoehtoista tietä eteenpäin. Joko hyväksymme sen, että ilmastonmuutoksen torjumiseksi järjestetään suuria kokouksia, ja poliitikot lupailevat, että asia kyllä hoidetaan – joskus tulevaisuudessa, tai sitten ryhdymme välittömästi vähentämään päästöjä konkreettisesti, vaikkapa viisi prosenttiyksikköä per vuosi, niin että otetaan huomioon myös hiilivuoto, eli muualla Suomen käyttöön saastuttavasti valmistetut, mutta suomalaisten kuluttamat tuotteet.

Näyttää siis siltä, että tuloksia ei juurikaan saavuteta istumalla junan viimeisessä vaunussa, luottamalla siihen, että joidenkin muiden vetämä poliittinen prosessi vie meidät jotenkin kunnialla maaliin, vaan tarttumalla itse toimeen, tekemällä vihdoinkin konkreettisia ja pysyviä leikkauksia fossiilisten käyttöön ja hiilivuotoon. Toimivin keino on raha, eli erilaiset suorat maksut ja tullit fossiilisen hiilen käytölle. Markkinatalous pitää kyllä sitten huolen siitä, mitä muita keinoja keksitään menetettyä vapaata fossiilisen energian käyttöä korvaamaan. Jos nykyiset yhteistyökumppanit, kuten nuo globaalit kokoukset ja EU eivät kykene ottamaan itse askeleita eteenpäin, Suomen tulisi, yhdessä muiden vastuullisten maiden kanssa, ottaa itse määrätietoisia askeleita eteenpäin, ja näin joko pakottaa muutkin mukaan, tai sitten edetä suojatullien turvin asiassa eteenpäin, muita odottelematta. Tuo nykyinen globaali prosessi, jossa edetään vain kaikkein hitaimpien ja jarruttelevimpien maiden tahtiin, ei ilmeisestikään ole riittävä, vaan tarvitaan myös maita, jotka ottavat askeleita eteenpäin jo ennen noita mattimyöhäisiä. Hitaimmat tulevat kyllä aikanaan perässä, jos ne joutuvat sen tosiasian eteen, että vastuullisemmat maat eivät enää odottele, eivätkä osta niiden tuotteita, jos ne on tuotettu saastuttavasti.

Meidän tulisi siis tehdä valinta aktiivisen etunojaisen politiikan, ja passiivisen, olemattomaan kehitykseen tyytyvän politiikan välillä. Keskeisiä oleellisia tekijöitä ja reunaehtoja ovat mm. se, että kyse on poliittisesta valinnasta, ei tekniikan puuttumisesta, ja se, että voimme tarvita suojatulleja, jos vastuullisimmat maat etenevät asiassa jo ennen kaikkein hitaimpia. Kumman polun valitsisit? Vai jonkin kolmannen?

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu