Suomi ja sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä

Puheessaan suurlähettilsäkokouksessa (https://yle.fi/uutiset/3-12068518) ulkoministeri Haavisto sanoi, että ”Suomella on tahtoa tukea sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää nykyisessä murroksessa”, kun hän puhui Suomen tavoitteesta päästä YK:n ihmisoikeusneuvoston ja turvaneuvoston jäseneksi. Haluan peilata tätä perinteistä Suomen asennetta sitä seikkaa vastaan, että Pekka Haaviston johdolla Suomi on toisaalta juuri lähettänyt omia joukkojaan Afganistaniin tavalla, joka näyttäisi ohjaavan meitä päinvastaiseen suuntaan, eli sen sääntöpohjaisen perinteen ohittamiseen, että kolmansiin maihin suuntautuviin sotilaallisiin operaatioihin tarvitaan YK:n valtuutus.

Tällä kertaa Suomi ei ilmeisesti yrittänyt hakea YK:lta hyväksyntää operaatiolle. YK:n aiempi mandaatti Afganistanissa on kai jo ohi. Suomi olisi voinut yrittää perustella operaatiotaan myös aiemman (jo jokin aikaa sitten loppuneen) läsnäolonsa jatkamisella, mutta näin se ei tehnyt. Perustelut liittyivät lähinnä suomalaisten ja muiden evakuoimiseen Afganistanista. Syitä päätöksen takana voi toki olla moniakin. Valtion tiedottamisessa ja julkisessa keskustelussa tästä mandaattikysymyksestä on jokseenkin tyystin vaiettu. Millaisia Suomen tavoitteet tässä asiassa siis todellisuudessa ovat? Haluammeko korostaa YK:n roolia ja sääntöpohjaisuutta, vai haluammeko tukea sitä ajatusta, että sotilasoperaatiot muissa maissa ovat aiempaa hyväksyttävämpiä, esimerkiksi tällaisissa tapauksissa, omien kansalaisten, tai joidenkin kohdemaan kansalaisten Suomeen siirtämiseksi?

Puheessaan Haavisto puhui tämän operaation toteuttamisesta seuraavasti:

”Päätös soveltaa ensimmäistä kertaa vuonna 2017 voimaan tullutta lakia kansainvälisen avun antamisesta ja vastaanottamisesta on historiallinen. Valmistelusta päätökseen kului vain muutama päivä, mikä on hyvä osoitus suomalaisen yhteiskunnan kriisitietoisuudesta ja päätöksentekokyvystä. On hyvä myös tunnustaa ääneen, ettei lainsäädäntöä selvästikään ole kirjoitettu juuri tällaista tilannetta varten. Tämän totesi myös moni kansanedustaja eduskunnan täysistunnossa. Vaikka emme vastaavia tilanteita toivo, on varmasti hyvä selvittää, tulisiko lainsäädäntöä päivittää tällaisten tilanteiden osalta.”

Tuosta voi saada myös sen mielikuvan, että oikeutus operaatioon, tai päätös osallistua, olisi tullut tuon kansainvälistä avun antamista ja vastaanottamista koskevan pykälän käytön perusteella. Näin ei kai kuitenkaan ole. Tuo pykälä käsittelee enemmänkin sitä, miten Suomen päätöksentekokoneiston tulee toimia tällaisissa ulkoiseen avunpyyntöön liittyvissä tilanteissa. Mitään mandaattia tuo pykälä ei anna, ja päätös lähtemisestä on kai tehty muin perustein. Avunpyynnöt ja tuon pykälän käyttö eivät tiettävästi myöskään liity suomalaisten ja Suomen palveluksessa olleiden evakuointiin siksi, että apua pyysivät EU:n ulkosuhdehallinto ja Nato – kai lähinnä omien avustajiensa evakuoimiseen.

Lainauksen loppuosa puhuu myös pykälien uudistamisen tarpeesta. Laajentaisin tuon keskustelun koskemaan myös Suomen ulko- ja sotilaspoliittista linjaa. Millaisen politiikan Suomi aikoo jatkossa omaksua suhteessa Suomen sotilaallisiin operaatioihin muissa maissa? Tuossa kansainvälistä avun antamista ja vastaanottamista koskevassa pykälässä ei ehkä mitään erityistä vikaa olekaan, ja sitä käytettiin ehkä täysin oikein siihen, mihin se on tarkoitettu, mutta nimenomaan tuo mandaattikysymys, ja Suomen muissa maissa tapahtuvan sotilaallisen toiminnan periaatteet kaipaavat lisää keskustelua.

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu