Television katselun herättämää kolinaa kellotapulissa.

Tuossa kun etsin sopivaa öljyä autooni, istahdin hetkeksi sammahtaneen tuttuni luona nojatuoliin kaljatorppö kädessäni ja silmäni osui 55″ telkkariin joka pauhasi edessäni. Siinä kerkesi miettiä kaikenlaista.
Olen passivisti. Jätän tekemättä asioita joita ei pitäisikään tehdä. Eräänlaista maltillista aktivismia, koska aktivismilla on niin huono maine. Kokeilin sitä joskus ja se ei sopinut introvertille luonteelleni. Kunnioitan kyllä aktiivisia ihmisiä, ja ihmettelen suuresti miksei noita ääniä kuunnella ja oteta tosissaan. Ne eivät ole pelkkiä mielenterveyden ongelmia, vaikka niin monesti tunnutaan ajateltavan. Selkeä yhteyshän toki on aktivismilla sekä asioilla jotka aiheuttavat ihmisille kärsimystä.
Demokratian ongelma on omistaminen. tai oikeammin omistusten ja sitä myötä vallan epäsuhtainen jakautuminen. Kyse on siitä, miten henki ei voita ainetta. ja miten kynä ei ole miekkaa mahtavampi.
Jos on ikinä pelannut uhkapelejä, tietää miten vahvoilla on se jolla on eniten pelimerkkejä. Säännöistä voidaan toki aina yrittää sopia, mutta joku omistaa silti pöydän.
Parasta mitä voi tehdä on minimoida tappiot, tai olla häviämättä. Käytännössä tehokkain strategia on olla pelaamatta, ja toivoa että muutkin tekevät niin. Mitä enemmän pelaajia, sitä vahvemmin pärjäävät ne joilla on millä mällätä. Suhteelliset erot kasvavat niin suuriksi ettei köyhemmillä ole yksinkertaisesti elinaikaa paisuttaa omaisuuttaan samalla varmuudella ja samassa mittasuhteessa kuin rikkaammilla. Köyhän varallisuus kuluu syömiseen. Rikkaan varallisuuteen sillä ei ole merkitystä. Tämä luo kilpailutilanteestakin epäsuhtaisen. Kyse on siis vanhasta kunnon makkarapaketti-argumentista.

En kylläkään juuri pelaa uhkapelejä, mutta olen melko varma että tuosta syystä miljoonan tuloilla ja kympin tuloilla on todellinen, fyysinen, ei vain määrällinen vaan laadullinen ero. Niitä ei tule vertailla keskenään vaikka se onkin mahdollista.
Tästä syystä ei ole oikeudenmukaista antaa molemmille saman prosenttista palkankorotusta, tai ottaa molemmilta veroja samalla prosentilla. Rahasta puhuttaessakin, kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Ihmisen selkärankoja ei ole niin monenlaisia, että yhdellä tekee kymmeniä miljoonia kertaa enemmän töitä. Hartianleveyden vaihtelu ihmisten välillä ei ole niin suurta. Kyse on yksinkertaisesti yhteistyöstä, ja sen hedelmistä. Missä ne ovat? Kuka ne on syönyt? Vai onko ne nyt tallessa pahan päivän varalle? Olisiko jo tarpeeksi paha päivä?
Rahapalkinnon ja velvollisuuden tehokkuudesta ihmisen toiminnan muokkaamisessa on melko hyvää näyttöä. Siltä kannalta katsottuna, kun velvollisuus altruismiin on kadonnut ja tilalle on tullut velvollisuus maksaa veroja, on ymmärrettävää miksi hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä.

Katselin yleltä Anna Kontulan ja Kirsi Pihan haastattelua. Siinäpä lohdullisen viisaita naisia. En tiedä kuinka hyvin ajatukseni ovat linjassa heidän, tai edes todellisuuden kanssa, mutta ainakin heidän puheessaan oli järkeä ja ennenkaikkea sisältöä ja jonkunlainen yhteys maailmaan ja ihmisiin. Siinä määrin jopa että omatkin aivoni katsoivat aiheelliseksi pistää rattaat raksuttamaan. Eilinen jälkiviisaat oli myös inspiroiva. Kiitos siitä ylelle. Ehkä meillä on ihan pieni ripaus toivoa jäljellä vielä …