Etyk uuden etsimisen arvoinen?

On heti sanottava otsikon kanssa samaan hengenvetoon, että Ety-prosessin historia on todella tutkimisen arvoinen asia. Se oli vuoden 1975 huippukokouksineen julkisuudessa näyttävä tapahtuma, mutta keräisikö 50 vuotispäivä saman määrän kiireisiä valtion päämiehiä Suomeen ilman todella kovan luokan agendaa?

 

Etykin fasadin takana kiehui paljon kaikenlaista. Kattavan eurooppalaisen turvallisuuskokouksen alkuhistoria liittyi Neuvostoliiton pyrkimykseen vakauttaa asemaansa Euroopassa, jotta samalla sen ideologinen vientitarve saisi uusia mahdollisuuksia. Kun asia alkuun kulminoitui vuonna 1955, kokous toteutui, mutta vain suppeassa kommunistisessa muodossa. Seurauksena syntyi Neuvostoliiton johtama sotilasliitto, Varsovan liitto. Se kyllä kirkasti kylmän sodan kahden navan asetelmaa suhteessa Natoon. Pariteetti oli aikakauden neuvostotavoite. Ydinasepariteetti syntyikin näihin aikoihin. Kylmän sodan kaksi napaa, Washington vastaan Moskova, betonoitui, niin näytti, kestäväksi ilmiöksi. Kiinasta ei ollut siihen aikaan peluriksi tässä asetelmassa. Kokoa oli, mutta kykyä ei.

Suomen kiinnostus perustui puolueettomuusaseman vahvistamiseen. Siksi presidentti Kekkonen oli kiinnostunut asiasta jo ennen presidentiksi tuloaan. Hän ei toki ollut lähtemässä kokoukseen, mutta asetelman projisoiminen Suomen vielä silloin heiveröiseen puolueettomuusasemaan kiinnosti. Sitä vahvisti vuonna 1953 kuolleen diktaattori Josif Stalinin kuoleman jälkeisen poliittisen ilmaston jonkinasteinen vapautuminen. Suomen puolueettomuus tuli neuvostojohdon taholta ensi kertaa mainituksi.

 

Kekkonen oli epäilemättä mietiskellyt asiaa presidenttinä paljon vuosien saatossa. Hän teki paljon Suomen puolueettomuusstatuksen eteen tultuaan neuvostotuella valituksi uudelleen presidentiksi vuoden 1962 alussa, mutta hän toimi myös Karjalan palautuksen eteen.

Kekkonen ei ollut koskaan hyväksynyt Stalinin ja Hitlerin 23.8.1939 tekemää ns. Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salaista etupiirijakoa. Hitler luovutti Baltian maat, joihin Stalin luki myös Suomen, silmää räpäyttämättä Neuvostoliitolle. Syntyi talvisota, kun Stalin hyökkäsi 30.11.1939 Suomeen suorasukaisella laajalla rintamalla ilman sodanjulistusta.

Vaikka joitakin varotoimia oli tehty vuonna 1939 Stalinin vaadittua Suomelta alueluovutuksia, Stalinin hyökkäys tuli maan poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle yllätyksenä. PE ei pitänyt marraskuun lopussa Neuvostoliiton hyökkäysuhkaa todellisena.

[Kävin vastikään kuluvan heinäkuun alussa tutustumassa myös Raatteen tien rajanpuoleiseen päähän, jossa rajavartiorakennus seisoo kunnostettuna museaalisena muistomerkkinä. Se toimi marraskuun lopussa 1939 hyökkäykseen asti muutaman henkilön varassa. Rajalle on yhä tuo reilu kilometri, sillä sen kohdan raja on pysynyt paikoillaan jo vuosisatoja. Ensimmäisen havainnon teki mainioiden oppaiden kertoman mukaan paikallinen siviiliasukas vedenhakumatkalla. Hän havaitsi puna-armeijan vyöryvän rajan yli Suomeen. Pian talvisodan aikana Raatteen tie nousi maailmanmaineeseen todella merkittävän torjuntavoiton vuoksi. Ensimmäinen puolustuslinja oli kuitenkin hieman kauempana ottamassa hyökkäystä vastaan. Raatteentie ei merkinnyt juhlakulkuetta Ouluun, vaikka torvisoittokunta näkyi olleen mukana.

Kansanedustaja Kekkonen vastusti ainoana kansanedustajana alueluovutuksia talvisodan jälkeen. Rauhaa ei syntynyt, vaan Neuvostoliitto jatkoi Suomen kokonaisvaltaiseen valtaamiseen tähtäävää politiikkaa aina kesään 1943 asti. Karjalan menetysten kompensoiminen oli yksi Kekkosen keskeisistä punaisista langoista.

Presidentti Koivistolla oli todellinen tilaisuus oikaista asia, mutta pelkuri ja KGB:n käskyläinen kun oli, mitään ei tapahtunut. (Jukka Seppinen, Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palautuksen, 2019). Ahtisaaren kausi merkitsi vielä valmistelutöiden jatkumista, mutta sitten lienee asian torppaaminen ollut linjana.]

 

Suomen puolueettomuuteen tähdännyt status sai 1960-luvulla hyvää tunnustusta niin idästä kuin lännestä. Se oli jotain unenomaista harhaa, kuitenkin.

Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (NKP) kammioissa keskuskomiteassa Suomen tulevaisuutta kartoitettiin millimetrimitalla. Politbyroon Suomea koskevissa päätöksissä oli pääsääntöisesti jokin reitti varattu kommunismin edistämiselle hitaan poliittisen kaavan kautta. Sotilaallinen interventio, niin tuttu kuin se Kremlille oli jo 1950-luvulla, ei koskettanut Suomea – niin kauan kuin maamme olisi länsimainen markkinatalousmaa.

Tämä selittää Kremlin suostumista Suomen Finn-Efta -ratkaisuun vuosina 1959–1961. Napanuoran mittainen etäisyys Efta-neuvostoon oli tuo poliittinen tekijä. Se olisi helppoa katkaista Suomeen suunnitellulta kommunistiselta hallitukselta.

 

Kun Leonid Brezhnev nousi valtaan syksyllä 1964, Suomen siirtäminen sosialismiin nousi NKP:ssä todelliseksi agendakohdaksi. Sitä toteutti Suomessa KGB:n paikallinen päällikkö Vladimir Stepanov ensin vuosina 1964–1970 ja sitten toisen aallon vetäjänä poliittisena suurlähettiläänä vuosina 1974–1977. Tämä vaihe päättyi ulkoministeriön poliittisen osaston torjuntavoittoon keväällä 1977, kun NKP:n pääsihteeri Leonid Brezhnev tunnusti Suomen puolueettomuuspoliittisen aseman ja presidentti Kekkosen länsimaisen valtion päämieheksi virallisen valtiovierailun yhteydessä Kremlissä 17.5.1977. (Keskeisen muistion pol. os. nro 400/10.6.1977 laati vuosien kokemuksen pohjalta jaostopäällikkö Jukka Seppinen.)

Olin syvästi mukana itä-länsi-akselin tasolla asioissa vuodesta 1970 alkaen. Etykin vuotena 1975 olin näköalapaikalla UM:n poliittisen osaston sosialististen maiden jaostossa vastaamassa poliittisesta suhdetyöstä näiden maiden kanssa. Vuosina 1976 ja 1977 olin kyseisen jaoston päällikkö. Kävimme todellista Neuvostoliiton aloittamaa poliittista sotaa muutaman hengen voimin, mutta samaan henkeen kuin vuosina 1939–1940 ja 1941–1944. Supon vastavakoilu ymmärsi asiat samalla lailla kuin minä. Olenhan LAKIMIES peruskoulutukseltani, mutta oikeudellisen kehyksen arvon ymmärtävä  akateeminen poliittisen historian tohtori ja historioitsija. Lakimiehet voivat toimia monella alalla. Pelkät valtiotieteen historioitsijat ovat strategiselta näkökyvyltään heikkoja juuri oikeudellisen elementin puuttumisen vuoksi.

Itsenäisyyden säilyttäminen länsimaisena Suomena oli aikakauden syvä tahti vaarallisella 1970-luvulla. Supon vastavakoilu varoitti kommunismin noususta ”iholle” kumpienkin vaiheiden aikana ja seurasi asioita todella tiiviisti. Supo vastavakoilu yhtyi analyysiini poliittisesta sodasta. NKP toimi Suomen perustuslakia (HM) vastaan. Siksi kaikki vastatoimet olivat perusteltuja.

Olin mukana keskiössä, koska presidentti Kekkonen itse halusi minut ulkopolitiikan ytimeen. Heti virkamiesharjoittelijana, mutta nimismiehen kokemuksen omaavana, jouduin Itä-Länsi-akselille töihin. Ranska oli huolestunut neuvostokommunismin ensimmäisen hyökkäysaallon vaikutuksista Suomessa vuosina 1970–1971. Ranskan kanssa Suomi neuvotteli kesällä 1970 pikatahdilla uuden arvopohjaisen kulttuurisopimuksen. Sen neuvottelivat suurlähettiläs Soini Palasto ja valtuuskunnan toisena jäsenenä virkamiesharjoittelija Jukka Seppinen. Ranskan kieleni joutui heti kansalliseen, kommunismin vastaiseen käyttöön. Sopimuksen allekirjoitti syyskuussa 1970 Ranskan ulkoministeri Maurice Schumann suomalaisen virkaveljensä Väinö Leskisen kanssa. Sopimus on yhä voimassa.

 

Olin iloinen diplomaattisen urani ohjautumisesta länsimaisen Isänmaan puolustamiseen. Kun vielä olin Armas Alhavan Suojelupoliisissa vuonna 1970 tutustumiskäynnillä, asemoiduin kaikilta osiltani KGB:hen kielteisesti. Venäläisten oikeiden diplomaattien kanssa sen sijaan asiat sujuivat jopa erinomaisesti aina keskusteluihin Karjalan palauttamisesta vuosina 1990–1998. Venäjän Federaation ensimmäisen suurlähettiläs Juri Derjabinin suurlähetystö antoi minulle kannustukseksi karjalaisen esineen.

Viimeksi Venäjä julkisti kesällä 2020 teokseni ”Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palautuksen, 2019” todella tehokkaasti kautta koko suuren Venäjän. Sain kunnian esiintyä haastattelussa Pietarista levitetyssä TV5:n ohjelmassa. Kirjani oli sen päivän ykkösaihe Suomi-raportoinnissa Venäjän mediassa kautta koko tuon suuren valtakunnan. Minulla on tarkka aineisto tästä minua miellyttäneestä operaatiosta hallussani.

—————————————

Lyhyesti sanottuna Etykin huippukokous kiihdytti NKP:tä kaatamaan Suomen länsimaisen puolueettoman aseman. Suomi piti puolueettomuutensa tunnustamista ykkösasian keskusteluissa. Minulla on laajat DDR-aiheiset asiakirja-aineistot käytettävissäni, tuhansia ja tuhansia sivuja. Niiden aika on tullut tarkkaan analyysiin. Suomalaisia nimiä on todella rutkasti niin DDR:n ulkoministeriön kuin Stasin papereissa.

——————————————-

Lyhyellä tähtäimellä Etyk siis oli vahingollinen Suomelle, sillä KGB ei ollut sitoutunut siihen, vaan vastusti koko hanketta. KGB oli äärimmäisen kiinnostunut aiheesta, aggressiivisen kiinnostunut. Vaikka Leonid Brezhnev tunnusti Suomen länsimaisen puolueettomuusaseman, KGB ei sitä tehnyt. Se alkoi erityisesti politbyroon jäsenen, ideologi Mihail Suslovin johdolla kostamaan jo vuoden 1978/79 vaihteessa puolueettomuuden keskeisille puolustajille ”Neuvostoliiton suomalaisten ystäviensä” kautta. Jouduin näiden voimien maalittamisen kohteeksi. Niinpä urani pakotettiin Koiviston aikana hiipumaan jopa mustamaalausten voimalla. Mutta Suomen puolueettomuusaseman ja Karjalan tulevaisuuden esilläolon pelastaminen olivat sen arvoisia.

UM:n linjaorganisaatiosta lakosi pahimpana aikana 1976–1977 sivuun puolueettomuuden vastustaja Jaakko Blomberg. Sitä en ihmettele. Hän vaati minua passiiviseksi puolueettomuuden puolustamisessa, koska näyttöä jo oli erityisesti hoitamani presidentti Kekkosen virallise Unkari-vierailun tiimoilta. Sain aikaan suoran puolueettomuustunnustuksen Janos Kadarin kommunistiselta Unkarilta natinoiden kera. Jaakko Blomberg vaati: ”Älä tee mitään”, ja syytti minua ”vaaralliseksi mieheksi”, tuo neuvostohyypiön kaltainen sivurekrytoitu. Hän ei totellut presidentti Kekkosta. Jätin Blombergin huomiotta, tietenkin koska toimin presidentti Kekkosen viimekätisessä alaisuudessa ja minulla oli hänen suora luottamuksensa ja yleisohjeensa pitää puolueettomuudesta kiinni.

Sen sijaan poliittisen osaston päällikön Klaus Törnuddin lähtö pitkälle virkavapaalle kaikkein pahimpana aikana tammikuusta syyskuulle 1977 tulenjohtajan paikalta oli minulle yllätys, eivätkä motiivit ole oikein selvillä. Tämä heikennys asetti neuvostoasioiden todellisen 24/7-seuraajan ja siksi tuntijan eli sosialististen maiden jaostopäällikön Jukka Seppisen todelliseen vaikuttaja-asemaan, mitä se oli jo ollut useiden vuosien ajan. Taustan eli presidentti Kekkosen aukottoman tuen toimilleni sain tammikuussa 1972, kun presidentti kunnioitti minua Suomen suurlähetystössä Kööpenhaminassa kahdenkeskisellä keskustelulla virkahuoneessani. Esimieheni, suurlähettiläs Jaakko Hallama ei ollut läsnä, mutta oli tietenkin tietoinen tapahtumasta.

Silloin ymmärsin joutuvani todella tuleen. Ymmärsin ohjeeksi: ”Pidämme puolueettomuudesta kiinni”. Sen todella tein. Presidentti kiitti korkealla kunniamerkillä etuajassa vuoden 1979 jaossa. Arvostan saamaani Suomen Leijonan 1. lk:n ritarimerkkiä erittäin paljon. Koiviston aikana kävi päinvastoin. Sain Koiviston ja Jaakko Blombergin (ym) vihat niskoilleni Suomen puolueettomuuden puolustamisesta. Myös Klaus Törnudd kelpasi Koivistolle korkeaan poliittisen alivaltiosihteerin virkaan. Mutta sain Karjalan asian elämään edelleen. Palaan jatkossa säännöllisesti asiaan.

Suomessa oli erittäin vaikeata ymmärtää liennytyksen kommunistista logiikkaa ja siten sen kääntöpuolia. Marxismi-leninismin dogmien mukaan nimittäin liennytyskausi velvoitti neuvostotyyppiset kommunistit kiihdyttämään luokkasotaa. Suomesta piti tulla läpimurtomaa, olihan Kreml luokitellut Suomen kapitalistisen maailman heikoimmaksi lenkiksi. Tämä tie päättyi samalla toukokuussa 1977. Kyllä maailma sen havaitsi.

Aiheesta tulen myös kirjoittamaan jatkossa paljon, piti joku siitä tai ei. Vaadin viranomaistahoja noudattamaan lakeja ja hankkimaan asioista oikeita tietoja. Poliittista esiintynyttä, suorastaan laittoman oloista maalittamista en tule huomioimaan, enkä sietämään.

————————————-

Ajan kanssa erityisesti Etykin kolmoskori toimi Lännen toivomalla tavalla. Siksi Länsi tuli mukaan, mutta ei halunnut edistää Suomen puolueettomuusstatuksen vahvistamista asiakirjoissa.

Näytteeksi Suomen tavoitteesta otan Suomen ja DDR:n keskusteluista 31.7 –4.8.1972 Suomen puolueettomuustavoitteen sanamuodon DDR:n asiakirjoista. Suomi kävi sarjan neuvotteluja tuohon aikaan mm. molempien Saksojen tunnustamisen tiimoilta, mutta myös Etyk-tavoitteen vuoksi. DDR:n ulkoministeriö kirjasi Suomen keskeiseksi tavoitteeksi:

         Anerkennung der Finnischen Neutralität

Käännös: Suomen puolueettomuuden tunnustaminen (Jukka Seppinen, JS). Lähde: (DDR:n ulkoministeriön yhteenvetomuistio siihenastisista neuvotteluista Suomen kanssa) PAA C 793/75, Fiche 1. Saksan ulkoministeriön poliittinen arkisto, Berliini.

Tämä tavoite ei siis toteutunut Etykin huippukokouksessakaan. vaan Neuvostoliitto jatkoi poliittista sotaa Suomea vastaan kaataakseen länsimaisen puolueettoman Suomen. Stepanov tästä kertoi mm. DDR:n vallanhaltijan SED-puolueen johdolle Helsingissä vuonna 1976. Täytyy mainita, että olen laatimassa suurta tieteellistä tutkimusta juuri Suomen puolueettomuustavoittelusta 1935–1991(94), verrokkimaana erityisesti Ruotsi.

 

—————————————

 

Lopuksi: näen erittäin tärkeänä asiana Suomen turvallisuuspoliittisen aseman vahvistamisen sekä Karjalan palautusneuvotteluihin pääsemisen Venäjän kanssa.

Kun nämä ehdot täyttyvät, voisi Etykin juhlimisella olla merkitystä.  Etykin mukaan rauhanomainen rajojen siirto neuvotteluin on täysin mahdollista ja laillista. Venäjä halusi vastoin Koiviston ilmaisemaa tahtoa Etykin mukaisen rajansiirtomahdollisuuden myös tammikuussa 1992 allekirjoitettuun uuteen naapuruussopimukseen. Eikä ole syytä unohtaa rauhanomaista rajansiirtoa Lapissa vuonna 1947. Suomi möi Jäniskosken alueen (noin 170 neliökilometriä) Neuvostoliitolle. Raja siirtyi rauhanomaisesti. Karjalan raja tietenkin on toisen suuruusluokan asia, mutta Venäjälle vain ”melko iso asia”, erään arvostamani neuvosto/Venäjän diplomaatin sanomana..

En tietenkään voi taata lopputulosta, mutta nykyisen hyökkäyksellisen rajan rauhanomaistaminen olisi hyvä asia Suomelle. Kyse ei ole pelkästään Suomen vanhimman kaupungin Viipurin asemasta osana Suomea, mutta myös siirtymisestä EU-Suomen ja koko EU:n kannalta rakentavaan historiavaiheeseen Venäjän kanssa siirtämällä ainakin ison osan joidenkin kaupunkien lisäksi tuosta Venäjälle rasitteeksi muodostamasta alueesta Suomen ja EU-lainsäädännön alaiseksi.

Asiat eivät ole pelkästään presidentin asioita, vaan koko kansan, koko edustuksellisen laitoksen Suomen korkeimman vallan haltijan Eduskunnan käsissä. Mutta presidentti voi ohjata valmisteluprosessia niin Karjalan kuin turvallisuusulottuvuuden osalta. EU-määräys Perustuslaissa ei voi sitoa presidentin käsiä tässä asiassa, jonka vaikutukset ovat pääasiassa EU:n ulkopuolelle ulottuvia. Nato esimerkiksi on sellainen järjestöasia, jonka osalta tulisi olla aktiivinen.

En ole unohtanut Kiinaa. Mutta kun se ei ole Etyk-maa, voin jättää tuon jättiläisen toiseen kertaan.

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu