Keijo Korhonen in memoriam

Kirjoitin Suomen Kansallisbiografiaan osaan 5 (s. 336) pienoiselämäkerran poliittisen historian tutkijasta, lehtimiehestä ja diplomaatista Keijo Tero Korhosesta. Urani varrella minulla on ollut monenlaista kontaktia häneen.

Keijo Korhonen syntyi Kainuussa Paltamossa 1934 ja kuoli Arizonassa Tucsonissa 6.6.2022. Hän saavutti korkean 88 vuoden iän. Vuosien varrella hän kulki pitkän matkan Kainuusta kauas länteen, Yhdysvaltoihin.

Korhonen joutui elämään ja tekemään poliittisluontoista uraa suomettuneessa Suomessa lapsuudenkodissa saamansa maalaisliittolaisen rokotuksen seurauksena, mikä jalostui pian kekkoslaisuudeksi. Kekkosen aikana hän oli asemien osalta suojassa, mutta joutui syrjimismyllyyn heti Mauno Koiviston noustua presidentiksi vuonna 1982.

Historian opinnot hän suoritti Turun yliopistossa, väitteli tohtoriksi vuonna 1963 ”Suomen asiain komiteasta Pietarissa”. Hän painotti tuotannossaan itää ja suhteita Neuvostoliittoon. Hän ei kuitenkaan koskaan saavuttanut hyväksyntää Kremlissä, esimerkiksi puoluetoverinsa Ahti Karjalaisen tavoin. Keijo Korhonen ei uhrannut Suomea koskaan urakehitykselle, joka siihen aikoihin edellytti alistumista vasallinomaisesti Neuvostoliiton tahtoon. Presidentti Mauno Koiviston tosiasiallinen asema Neuvostoliiton alistamana aina vuoden 1991 syksyyn eli Neuvostoliiton kuolemaan asti oli juuri sitä, mitä presidentin ei olisi pitänyt olla. Koivisto oli Neuvostoliiton vasalli.

Keijo Korhonen painotti puolueettomuuden keskeisen elementin ohella riippumattomuutta myös idästä, ja sen hän teki tavalla, joka ärsytti suunnattomasti erityisesti KGB:tä ja sen pitkäaikaista residenttiä sekä poliittista suurlähettilästä Vladimir Stepanovia. Ei edes Korhosen krittiinen suhtautuminen länsi-integraatioon avannut itäsuhteiden solmuja.

Korhonen sopi Kekkosen 1970-luvun politiikkaan ideaalisesti. Puolueettomuuden vakaumukselliset puolustajat olivat harvassa. Kun NKP, KGB ja SKP aloittivat vuonna 1970 vallankumouksellisen vaiheen Suomen-suhteissaan, Kekkosesta kuoriutui ankara antikommunisti, nuoruuden asenteiden malliin. Unohtuivat eläkeasiat, mutta saman tien hän kariutti pitkäjänteisesti Ahti Karjalaisen kuningastien.

Ulkoministeriön osalta 1970-luku tarkoitti vuosina 1970–1977 Neuvostoliiton voimakasta pyrkimystä kaataa Suomen puolueettomuuspoliittinen asema kaikissa sen muodoissaan. Sijaan oli nostettava teesi ”Suomen ja Neuvostoliiton jatkuvasti syvenevät ystävyyssuhteet…”. Keskeisten vierailujen osalta poliittisen sodan kenttätaistelut käytiin silloin tärkeissä kahdenvälisissä kommunikeaneuvotteluissa. Erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton väliset kommunikeat määrittelivät Suomen aseman kansainvälisessä kentässä, mutta puolueettomuusterminologian näkyminen myös alemman tason poliittisissa yhteyksissä oli erittäin tärkeätä, erityisesti ulkoministerivierailut.

Tähän keskiöön jouduin presidentti Kekkosen tahdosta vuoden 1975 alusta vuoden 1977 syksyyn asti. Olin pääosan ajasta poliittisen osaston linjaorganisaatiossa ”sosialististen maiden jaoston päällikkö”. Presidentti oli solminut kanssani suoran työsuhteen virkahuoneessani Kööpenhaminan suurlähetystössämme tammikuussa 1972. Silloin ymmärsin joutuvani pian Suomen ulkopolitiikan ytimen keskiöön. Näin siis kävi. Kekkosen ohje kuului: ”Pidämme puolueettomuudestamme kiinni”. Se sopi tietenkin minulle joka kantilta katsottuna. Se merkitsi samaa kuin länsimaisen Suomen puolustaminen.

Tällä polulla kohtasin Keijo Korhosen uudelleen lähietäisyydellä. Hänestä kun tuli vastoin Neuvostoliiton ja Ahti Karjalaisen pyrkyä Martti Miettusen III hallituksen ulkoministeri syksyllä 1976. Kekkonen harjoitti puolueettomuuspolitiikkaa nimittämällä Karjalaisen sijaan ulkoministeriksi Keijo Korhosen. UM:n linjaorganisaatio oli samanmielinen itäasioissa: Kekkonen, Korhonen ja operatiivinen kärki, jona toimi Jukka Seppinen. Tämä kombinaatio hoiti puolueettomuusstatuksen pysyvyyden Kekkosen valtiovierailulla Neuvostoliitossa 17.5.1977. Sitä ennen olin saanut 30.4.1977 Neuvostoliiton suurlähetystöstä, jossa siis Stepanov isännöi, Kremlin ensimmäisen ehdotuksen yhteiskommunikeaksi. Siinä Neuvostoliitto antoi ensimmäisen kerran omaehtoisesti puolueettomuustunnustuksen Suomelle. Suullisesti NKP:n pääsihteeri Leonid Brezhnev vielä tunnusti Kekkosen ”länsimaisen valtion päämieheksi” (UM/pol.os. muistio 400/10.6.1977, laati Jukka Seppinen). Kekkosen yleisarvio menestyksestä, ks. HS 25.5.1977.

Juuri valtiovierailun alla Neuvostoliitto vaati kaiken vahvistamiseksi, että Suomella tuli olla enemmistöhallitus vierailun aikana, eikä Keijo Korhosta ulkoministerinä. Niinpä pääministeriksi nousi 15.5.1977 Kalevi Sorsa (Sorsa II)  ja ulkoministeriksi nuori Paavo Väyrynen, jota kukaan ei oikein kannattanut, mutta ei vastustanutkaan, vaikka oli toiminut Ahti Karjalaisen poliittisena sihteerinä aiemmin.

Mainittakoon, että Supo toimi vielä ansiokkaasti Arvo Pentti päällikkönä ja soitti hälytyskelloja vallankumousvaaran vuoksi. Kommunismi oli noussut jälleen kerran ”iholle”. Suomi eli polttavan kuumaa poliittista vaihetta. KGB lähetti elokuussa 1977 uusvanhan residentin KGB:n asioita hoitamaan. Hän oli Viktor Vladimirov. Ahti Karjalainen ja Vladimirov puskivat pian 1978 keväällä nuoren ja kokemattoman Seppo Tiitisen Supon johtoon. Tämä ymmärsi ”edeltäjiään merkittävästi paremmin Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyspolitiikan vaatimuksia”.

Tämä kaikki tapahtui vuoden 1977 aikana, vaikka Neuvostoliitto inhosi ulkoministeri Korhosta ja laittoi KGB:n mustamaalaamaan tätä Suomessa röyhkeästi. Korhonen ei horjunut, vaikka ulkopolitiinen tilanne oli niin kuuma, että vastuunkantajien joukko supistui vuoden 1977 alussa muutamaan harvaan henkilöön. Linjaorganisaation kärjessä toimi todellisuudessa sosialististen maiden jaostopäällikkö. Suurlähettiläs Stepanov painosti niin ankarasti kuin vain ilman käsirysyä oli mahdollista. Hän huusi (suomeksi, äidinkielellään): ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa”, kevään aikana käydyissä kommunikeaneuvotteluissa. Olin läsnä. Tämän vaiheen katsoin parhaaksi vuotaa isänmaalliselle lehdistölle Suomessa. Julkisuus oli ase siihenkin aikaan, vaikka muutoin kansa kulki tapahtumien taustoista tietämättömänä.

Kekkonen nimitti Keijo Korhosen pian UM:n poliittiseksi alivaltiosihteeriksi laajoin valtuuksin, kuin piruillaakseen Neuvostoliitolle. On huomautettava, että UM:ssä poliittisen alivaltiosihteerin posti ei ollut osa linjaorganisaatiota, vaan perustettu ilman operatiivista vastuuta ajattelemaan asioita laveasti.

 

Mauno Koiviston aika oli Korhosellekin surullista aikaa. KGB pyöritti tahdottomaksi hiipunutta Suomen presidenttiä, tahtonsa mukaisesti. Hänen kansliapäällikkönsä Jaakko Kalela vaati, että ”Neuvostoliittoa kohtaan ei saanut esiintyä pienintäkään uhmaa”, siis säälittävä alistuneisuus valtasi Suomen. Jaakko Kalela ja klooninsa UM:ssä Jaakko Blomberg hiivuttivat aktiivisen puolueettomuuden rakentamisen lähes nollatasolle. Tämä kaikki oli myrkkyä itsenäiselle ja isänmaalliselle Keijo Korhoselle. Hän viivähti pääministeri Harri Holkerin byroossa, mutta siirtyi pian Kainuun Sanomien päätoimittajaksi. Hän ajatteli presidentinvaaleja, ja päätti ryhtyä kansalaisliikkeen ehdokkaaksi. Hän sai reilut viisi prosenttia äänistä pääasiassa Kainuusta, mutta pudotti muita ehdokkaita jatkosta.

Saattaa olla, että Suomen ilmapiiri oli liian ahdistava Korhoselle. Hän siirtyi pian yliopistomaailmaan Yhdysvaltoihin.

Arvostan Keijo Korhosen asennemaailmaa ja toimintaa erittäin paljon. Hän oli esimerkillinen esimies UM:ssä, ministerinä ja poliittisena alivaltiosihteerinä. Kun KGB (Juri Hramtsov) kävi lähes käsiksi minuun, jolloin ymmärsin, mikä mies hän oikein oli, katkaisin suhteeni häneen. Hänellä oli suhteita mm. Juhani Suomeen, jota Seppo Tiitinen sittemmin haastattelussa luonnehti Supon tiedustelijaksi UM:n poliittisella osastolla. Valitin Hramtsovin käytöksestä UM:n johdolle. Ulkoministeri Keijo Korhonen huomautti asiasta suurlähettiläs Stepanoville. Hramtsovin kuultiin haukkuvan kaupungilla Korhosta ”mulkuksi”. (Jukka Seppinen 2006b (kgb-kirja), s. 481. Hänet olisi pitänyt karkottaa maasta. Olin itsekin KGB:n maalittama puolueettomuuden eli länsimaisuuden ja vapaan demokratian puolustaja, siitä ylpeä.

 

 

Poliittisen historian tutkimusmaailmasta katsottuna Korhosen asenteet olivat kannustavia ja tervehenkisiä. Kun vuoden 1968 aikana olin kellistänyt oikeustieteen opinnot loppusuoralle, päätin ryhtyä kouluajan lempiaineeni eli poliittisen historian systemaattiseen opiskeluun. Asia oli siis harrastuksenomainen, mutta kun diplomaatin ura jo siinsi todellisuudessani, siitä saattaisi olla hyötyä.

Kun oikeustieteellisessä tiedekunnassa jokin kotiryssä-ideologia tai KGB olivat kaukaisia, jopa vitsien kohteita, hämmästyksekseni valtiotieteellinen tiedekunta oli niitä pullollaan, erityisesti poliittisen historian laitos. Olihan siellä mm. assistenttina joka paikan neuvostoystävä Jorma Kalela. Näillä assistenteilla oli tehtävänä toteuttaa KGB:n näkemyksiä poliittisen historian sisältöaineksiksi.

Valitsin pro gradukseni turvallisuuspoliittisen teemani Suomen reunavaltiopolitiikan ajalta: ”Miksi reunavaltioiden ulkoministerien säännönmukaiset konferenssit päättyivät vuonna 1925?” Se valmistui, kun olin jo UM:n vakituinen avustaja eli vuonna 1971. Mutta sen arvosteleminen viipyi ja viipyi. Kävi ilmi, niin kuin tiedekunnan kanslia on vahvistanut, että nuoret vasemmistolaiset assistentit eivät halunneet arvostella sitä, vaikka minulla oli lakisääteinen oikeus odottaa näin tehtävän. Olin laillisesti valtiotieteen yo, mutta myös oikeustieteen kandidaatti Helsingin yliopistosta.

Kävi ilmi, että KGB vaati unohtamaan, että Viro, Latvia ja Liettua olivat itsenäisiä maailmansotien välisen ajan. Jos sanoi totuuden, joutui neuvostovastaisten kirjoihin. Siksi graduni leimattiin ”neuvostovastaiseksi”. Uskomatonta, oli tunnelmani. Kuitenkin paikalle ilmestyi dosentti Keijo Korhonen, joka yhdessä toisen dosentin kanssa hyväksyi pro graduni arvosanalla ”kiittäen hyväksytty”, siis cum laude approbatur. Minusta tuli valtiotieteen kandidaatti syyskuussa 1975. Kun Neuvostoliitto vaati tunnustamaan, että Molotovin-Ribbentropin 23.8.1939 tehdyn sopimuksen salaista etupiirisopimusta ei ollut koskaan olemassa, Korhonen kiisti neuvostonäkemyksen. Sellainen oli olemassa. Pol. os. lähetti minut suomalais-neuvostoliittolaisen historiatoimikunnan kokoukseen, jossa itse kuulin tämän neuvostovaateen. Minulla oli helppo työ kiistää moiset väitteet, kun Keijo Korhonen oli tukenani.

 

Toinen upea proffani oli rikosoikeuden professorini Inkeri Anttila. Hän suositteli minua diplomaatiksi, mutta kehotti saman tien hankkimaan nimismieskokemusta. Olinkin kaksi kertaa nimismiehenä. Tärkein kokemus tuli Iistä syksyllä 1969. Se oli täysipainoista poliisipäällikön työtä suuressa Iin piirissä, joka käsitti silloin kolme kuntaa eli Iin, Yli-Iin ja Kuivaniemen, kaikkine alueineen noin 3500 neliökilometriä. Syyttäjän toimiminen jätti pysyvät jäljet. Asiakirjoista käy ilmi, että nostin 60 rikossyytettä, joista 59 oli menestykästä, yksi lykkääntyi. Inkeri Anttila varmasti uumoili, että kohtaan UM:ssä KGB:n, siis laitonta vakoilua harjoittaneen neuvostotiedustelulaitoksen diplomaatin urallani. Tuo viisas nainen oli oikeassa. Siksi Edita julkaisi 2007 teoksen minusta: ”Mies joka sanoi KGB:lle EI”. Samat sanat sopivat myös Keijo Korhosen suuhun. Hän oli hieno mies, jonka sain kohdata urallani useassa roolissa.

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu