Olkiluoto 3; kirous vai siunaus?

Ilta-Sanomien pääkirjoitus 21.10. antaa vakavan aiheen kommentointiin. IS kirjoitti: ”…Olkiluoto 3:n tähänastinen tarina on huono.”

Miten niin huono? Pitkä se voi olla. On kuitenkin kysyttävä, miksi se on pitkä? Tarina alkoi jo 1970-luvulla, tuolla Suomen vaarojen vuosikymmenellä, yhdellä niistä monista. Tarkastelen lyhyesti tarinaa.

Olkiluoto 3 tulee tuottamaan Suomen nykyisestä energiahuollon kannalta kriittisestä vaiheesta alkaen jopa 15 % tarvitsemastamme sähköstä puhtaasti, ilman ilmastohaittoja. Tämäkö on huono asia? Olkiluoto 3 saattaa toimia hyvin pitkän ajan Suomen kansan intressien mukaisesti, pitää kodit lämpiminä, ruoan valmistuksen kätevänä kotikeittiössä ja elinkeinoelämän rattaiden pyörimässä. Onko tämäkin IS:n tulkinnan mukaan huono asia. Taitaa olla.

 

Olin 1970-luvullakin tiiviisti  Suomen ja Ranskan poliittisten suhteiden kehityksessä mukana diplomaattina. Ranska seurasi huolestuneena Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (NKP) vallankumouspyrkimyksiä maassamme. Ranskan aktiivisuus näkyi erityisesti ulkoministeri Maurice Schumannin toimissa ja huomioissa. Hän halusi auttaa Suomea pysymään länsimaisena demokratiana. Tämä tarkoitti arvopohjaista asennetta ja toimintaa. Sopimus on yhä voimassa.

Siksi Ranska esitti Suomelle kulttuurityön vahvistamista arvopoliittisella kulttuurisopimuksella. Ajankohta oli kesä 1970. Suomi vastasi myönteisesti kutsuun saapua Pariisiin neuvottelemaan sopimuksesta. Tarvittiin siis ranskan kielen hyvin hallitsevia neuvottelijoita. UM nimitti kahden hengen valtuuskunnan. Puheenjohtajana toimi sl Soini Palasto ja jäsenenä virkamiesharjoittelija Jukka Seppinen. Lensimme Caravellellä töihin Pariisiin. Kaikki onnistui nopeasti. Sopimus päätettiin allekirjoittaa kiireellisesti. Se tapahtui syyskuun alkupuolella 1970.

Poliittisen taustan muodosti NKP:n toiminta. Se pakotti presidentti Kekkosen nimittämään heinäkuun alussa 1970 vallankumoushallituksen pääministerinä kepun Ahti Karjalainen, josta oli tullut kommunismin nousuun myönteisesti suhtautunut ”vakaumuksellinen kansanrintamamies”. Siis kommunistisen vallantavoittelustrategian kärki

Kekkosesta oli viimeistään syksyllä 1970 kuoriutunut vanhanuori antikommunisti. Se pelasti Suomen sillä erää.

Vallankumous antoi vain odottaa itseään. NKP pyrki monopoliasemaan Suomen energiahuollossa, kaikissa sen eri sektoreissa. Ahti Karjalainen tuki neuvostoaloitteita kritiikittä. NKP pääsikin tuolloin pitkälle niin öljyssä kuin maakaasussa, mainitakseni pari esimerkkiä.

Ydinenergia teki tuloaan. Senkin NKP halusi Neuvostoliitolle. Syntyi Loviisa-hanke. Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin saapui maaliskuussa 1977 vihkimään Loviisa I:n käyttöön. Olin silloin UM:n poliittisen osaston sosialististen maiden jaoston päällikkö. Koko vuosikymmenen ajan Neuvostoliiton kyseenalaistama Suomen puolueettomuusasema joutui samalla katkolle. NKP/KGB halusi samalla kaataa lopullisesti Suomen länsimaisen puolueettomuuspoliittisen aseman. Kuulin NKP/KGB:n vallankumousstrategin Vladimir Stepanovin karjahtavan: ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa” virallisissa neuvotteluissa UM:n tiloissa. Stepanov oli tehnyt Suomesta kommunistista maata huipputasolla vuodesta 1964 alkaen. Tämä liittyi NKP:n pääsihteeriksi syksyllä 1964 nousseen vanhakantaisen neuvostokommunistin Leonid Brezhnevin radikaalien tavoitteiden muodostumiseen NKP:n virallisiksi tavoitteiksi. Alkoi neuvostokommunismin ekspansiivinen kausi, joka kohdistui läntisen Euroopan murentamiseen neuvostoblokiksi – Suomen kautta.

Yhdeksi tärkeäksi Suomen puolueettomuusaseman vakauttajaksi muodostui ranskalainen ydinvoimalaitos. Sillä Suomi voisi murskata neuvostopyrkimyksen saada myös ydinenergiasektori neuvostokontrolliin.

Valitan ety-miehet ja -naiset. Etyk 1975 ei vahvistanut suoraan millään lailla Suomen puolueettomuusasemaa. Se ei estänyt mitenkään kommunistisen vallankumoushankkeen edistymistä kliimaksiin vuoden 1977 keväällä.

Presidenttinä toimi Valéry Giscard d’Estaing, kuuluisan Ranskan valtion hallinkorkeakoulun kasvatti (jälj. ENA).  Hän suosi ydinvoimaa keskeisenä energiaratkaisuna Ranskalle. Se oli viisas ratkaisu. Sitä tietä Suomen kannatti seurata.

Suomessa kehittyi monikantainen keskusteluyhteys. Intressipiirit olivat Suomen UM, Ranskan suurlähetystö, KTM ja IVO Oy. Puuttui korkeimman tason siunaus. Tämä asia kuului siis presidentti Urho Kekkoselle ja presidentti Valéry Giscard d’Estaingille.

Vuonna 1976 alkoi järjestelmällinen asian poliittinen hoito. Se oli tietenkin herkkä kuvio, NKP seurasi aggressiivisesti Suomen länsisuhteita ja sai monet koukkuunsa ”ymmärtämään Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyspolitiikan vaatimuksia”.

Suomen neuvostopolitiikan ytimessä toimi UM:n linjaorganisaation kärjessä Jukka Seppinen. Hän oli siis ylin virkamies, joka hoiti 7/7 ja 24/24 ennen kaikkea Neuvostoliiton poliittisia Suomen-suhteita, mutta myös muita sosialistisia Euroopan maita.

Presidentti Kekkonen ja pikanousun Suomen politiikan huipulle tehnyt vuonna 1976 ulkoministerinä toiminut Kalevi Sorsa olivat yhdessä ratkaisemassa asiaa. Ratkaisun avaimeksi nousi ENA. Oli tiedossa, että enarkkeja oli korkeissa asemissa runsaasti kaikissa niissä viranomaisissa, jotka käsittelisivät Suomeen tarkoitettua ydinvoimalaa.

Ulkoministeri Sorsa teki virallisen vierailun Pariisiin keväällä 1976. Silloin ulkoministerit sopivat, että nuoria suomalaisia virkamiehiä, ensin diplomaatteja, aletaan jatkokouluttaa ENA:ssa. Aloitusajankohdaksi valikoitui syksy 1977.

Minun on pakko sanoa, että en tiennyt koko jutusta mitään, enkä sitä, että valtiojohto alkoi suunnitella minua ensimmäiseksi Suomen edustajaksi ENA:aan. Sen huomasin, että ulkoministeri Sorsa kiinnitti minuun paljon huomiota, halusi keskustella virkahuoneessaan, koska minulle oli sos.maiden jaoston päällikkönä vähän väliä asiaa ministerille. Hän halusi, niin kuin sittemmin ymmärsin, testata ranskan kielen taitoani. Hän pyysi minua kääntämään yhden runonsa ranskaksi. Se tyydytti häntä: ”Seppinen on tehnyt ihailtavaa työtä…” Tämä on fakta, kaikki vihamiehet. Olen julkaissut Sorsan kommentin. Ystävällismielinen sihteeri sen minulle toimitti ja arveli sillä olevan joskus käyttöä.

Rankka vuosia kestänyt poliittinen sota Neuvostoliittoa vastaan päättyi presidentti Kekkosen viralliseen valtiovierailuun Neuvostoliittoon 17,-25.5.1977. (Ks, HS 25.5.1977 Kekkosen haastattelu). Brezhnev tunnusti Kekkosen länsimaisen valtion päämieheksi ja Suomen asemaan liittyi sana ”puolueettomuus”.

Heti tämän jälkeen kesäkuussa 1977 hallinnollinen osasto vinkkasi minulle: ”Valmistaudu lähtöön Pariisiin ENA:an syksyllä”.

Tiedostin tietenkin koko kuvion pelin hengen. Ranskan presidentti olisi saatava Suomeen viralliselle historialliselle ensimmäiselle vierailulle Suomeen. Tämä antoi pontta ja potkua opinnoille. Erinomaisesti  meni (UM 5).

 

Haluan mainita diplomaatin ja kauppaministeri Jean-Francois Déniau’n (ENA 1950-52) tässä vaiheessa. Hän johti Ranskan ulkoministeriötä ja hallituksessa Suomen ydinvoima-asiaa. Suomen neuvottelija keväällä 1980 oli ministeri Esko Rekola. Asia eteni, koska Suomella oli halua murskata neuvosto-osapuolen energia-alan monopolipyrkimykset, Minä sain nimityksen ykkössihteeriksi Suomen suurlähetystöön Pariisiin, myös vahtimaan kuvion etenemistä.

Mahtavan prosessin kruunasi presidentti Valéry Giscard d’Estaingin puolisoineen tekemä valtiovierailu Suomeen kesäkuun alussa 1980. Hänen seurueessaan oli runsaasti ENA:n käyneitä, des énarques.

Olin selvinnyt rankasta Suomen itä-länsi-akselia tasapainottavasta voimanponnistuksesta kunnialla. Uranikin eteni. Minusta tuli poliittisen osaston raporttijaoston päällikkö vuonna 1981. Se oli todellinen unelmatehtävä. Tähtäsin urallani poliittisen osaston johtoon ja suurlähettilääksi Pariisiin. Olin kannukseni ansainnnut. KGB/Suomen äärivasemmisto (sisältää mm. Jaakko Blombergin) rynnisti pian Mauno Koiviston myötä ministeriöön. Alkoi ministeriön muokkaaminen sopivaksi kansandemokraattisen Suomen ulkoministeriöksi. Sen mukaiset nimitysruljanssit alkoivat. Rikollisuus valtasi sijaa toimintatavoissa UM:ssä.

 

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

 

Mitä sitten tapahtui ranskalaiselle ydinvoimalahankkeelle, ei ole minun vastuullani. Ranskalla on nyt 56 ydinvoimalaa, joita tietenkin huolletaan ajoittain. Pätevyydestä rakentaa ydinvoimaloita ei ole kysymys. On paljon kysymyksiä. Tietenkin Vihreä-puolue vastusti henkeen ja vereen sitä. Samoin tekivät kommunistit (SKP; DEVA; ainakin osa SKDL:stä), vasemmistodemareista ainakin osa, vaikka Kalevi Sorsa oli noussut puheenjohtajaksi ja moninkertaiseksi pääministeriksi) ym. Suomettuneet henkilöt kaikenlaisilla johtopaikoilla joutuvat helposti neuvostomielisinä epäiltyjen joukkoon.

Paljon on Olkiluoto 3:n polulla ollut mahdollisuuksia poliittisen sabotaasiin Suomessa. Presidentiksi 1982 noussut Mauno Koivisto ei varmasti ollut ihastunut ranskalaisesta ydinvoimalasta, ei hän juuri puolueettomuudestakaan asiallisesti paljoa piitannut, vain Neuvostoliiton eduista..

Joskus on selvitettävä Olkiluoto 3:n kokemat sudenkuopat. Se on luovinut miinakenttänsä läpi kuitenkin kunnialla ja valmistuu pusskemaan sähköä täydellä teholla vuosikymmeniksi. Tämä pitää ymmärtää viimeistään tänään. Neuvostoliitossa oli ja Putinin Venäjällä on paljon pahaa, joka on synnyltään syvää, Tämä ei toki koske kaikkia venäläisiä. Sainhan Venäjän suurlähettiläältä Juri Derjabiniltä Karjalaan 1990-luvun alussa ainakin puheoikeuden.

Olkiluoto 3 on siunaus Suomen kansalle ja elinkeinoelämälle. – ja ilmastotavoitteille.

 

 

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu