Kysymys on sitoutumisesta Euroopan unioniin ”täydestä sydämestä”

Suomen suuri ongelma sotien jälkeen on ollut vaikeus asemoitua täysimittaiseksi länsimaaksi, vaikka silloinen perustuslaki HM (1919) siihen antoi kaikki mahdollisuudet.

Kun integraatio eteni Euroopassa voimakkaasti 1950-luvulla, Suomella oli pahoja ongelmia löytää paikkaansa markkinoiden avautuessa sekä kiintiöiden ja tullien vähentyessä. Kesällä 1960 Suomen metsäteollisuus jo joutui tullimuurin taakse, kun kilpailijamailla, kuten Ruotsilla, oli pääsy paremmin ehdoin markkinoille.

Neuvostoliitto puuttui häikäilemättä Suomen sisäisiin asioihin ja säätelikin Suomen aseman epätäydelliseksi sikiöksi, jota voi kutsua ”harmaan vyöhykkeen” tai Neuvostoliiton etupiirin maaksi.  Suomi yritti puolueettomuusterminologialla peittää pahimpia ryppyjä, mitä teemaa juuri nyt tutkin Neuvostoliiton elinajalta.

Efta-neuvotteluissa 1960-1961 Suomelle ei löytynyt täysvaltaista paikkaa, eikä Suomi päässyt Efta-neuvoston jäseneksi. Siihen mahtui seitsemän valtiota, jotka kykenivät osallistumaan Efta-hankkeeseen ”täydellä sydämellä”, niin kuin termi kuului. Suomi sai kyllä joiltakin Efta-mailta, erityisesti Ruotsilta paljon tukea, mutta epäluuloja esiintyi. Suomelle paras termi kuului: ”pidetään Suomi mahdollisimman länsimaana”.

Neuvostoliitto oli aggressiivinen. Suomi ei siksi voinut allekirjoittaa varsinaista Efta-sopimusta vuonna 1960, koska Neuvostoliitto ei ollut antanut hyväksyntäänsä. Kiemuroiden jälkeen Kekkonen sai Nkp:n johdolta vihreätä mallille, joka antoi Neuvostoliiton suosituimmuusedut. Samalla syntyi ns. Finn-Efta, jossa Suomi oli narun mitan päässä varsinaisesta Eftasta. Neuvostoliitto siis päätti viime kädessä Suomen Efta-liitännäisjäsenyydestä.

Kun Hrushtshev antoi suostumuksensa tietyin ehdoin, ne täytettiin ja niin sopimus syntyi keväällä 1961. Efta-edut merkitsivät Suomelle vahvaa talouden vapautumista länsimaisin tunnuksin ja pysymistä markkinoihin liittyneissä integraatioeduissa mukana. Poliittisesti oli todella vaikeata, mutta siihen tässä blogissa en voi paneutua. Kirjallisessa tuotannossani sen sijaan on aiheesta paljon.

Neuvostoliitto suhtautui kielteisesti Euroopan integraatioon ylipäätään, eikä tunnustanut sille asemaa. Monien vaiheiden jälkeen Suomi uskaltautui Neuvostoliiton kaaduttua hakemaan Neuvostoliiton Suomelta kieltämää hedelmää, joksi muodostui Euroopan unionin jäsenyys vuonna 1995.

Kyse on kansallisesta asiasta. Kun on mahdollisuus edetä eurooppalaisessa integraatiossa, siihen pitää osallistua ”täydestä sydämestä”, vaikka joka palikka ei olisi itsensä muotoilema. Kokoomus on lähihistoriassa kulkenut suomalaisen eurooppalaisen politiikan kärkikaartissa, suorastaan ykkösenä.

Kokoomus tuki kaikin voimin oppositiosta käsin Suomen vaivalloista etenemistä kapealla integraatiopolulla Neuvostoliiton elinaikana ja johti kääntymistä kohti Euroopan integraation ydintä Neuvostoliiton hajottua vuoden 1991 lopulla.

Nyt Kokoomus on laistanut ”täydestä sydämestä” -politiikasta kantaa ottamattomaksi. Asenne poikkeaa Kokoomuksen pitkästä linjasta oleellisesti. Oppositioasema ei ole Kokoomukselle mitään uutta, sitä riitti yhtä putkea vuosikymmeniä. Koskaan Kokoomus ei vetäytynyt vastuusta tukea aikaan saatuja tuloksia.

Vähin mitä Kokoomuksen eduskuntaryhmä voi tehdä, on antaa Eurooppa-mielisten kansanedustajien – perustuslaki määrittelee kansanedustajan aseman – asemaan liittyvän perusvapauden nimissä äänestää vapaasti EU:n 750 miljardin elvytyspaketin ja seitsenvuotisen budjetin hyväksymiseksi – ilman rangaistuksia. Paras vaihtoehto olisi, että Kokoomus ryhmänä antaa tukensa EU:n komission aikaansaamalle tulokselle Euroopan unionin tulevaisuuden varmistamiseksi.

Pää pensaaseen -politiikka ei ole mitään nerokasta toimintaa. Kokoomuksen tulee osoittaa ryhtiä seisoa ”täydestä sydämestä” pitkän linjansa ja nykytilanteen takana, kun ei muuta voi. Nyt ei ole maata vahingoittavan puoluetaktikoinnin aika.

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu