Maa, jonne Neuvostoliitto tunkeutui joulukuussa 1979 ja josta Yhdysvallat lähti 31.8.2021

On tunnettu tosiasia, että Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (NKP) pääsihteeri Leonid Brezhnev käski 1970-luvun lopulla puna-armeijan valmistautua hyökkäämään Afganistaniin. Hyökkäys, joka alkoi joulukuun lopussa 1979, liittyi kestävän supervallan asemaa havitelleen Neuvostoliiton strategiaan nousta 2000-luvulla ”maailman rauhankeskukseksi” (Mitrohinin arkisto, Cambridge).

Päätös liittyi siis Brezhnevin päätökseen siirtää puna-armeijan sotilaallinen operatiivinen päätähtäin pois Euroopasta, jossa se oli ollut sitten toisen maailmansodan ns. Kylmän sodan ajan. Stalin oli siirtänyt puna-armeijan miehittämät valtiot väkivalloin alkaen miehitysvyöhykkeestä Berliinissä (DDR, 1949) ns. kansandemokratioiksi vastoin aiempia Neuvostoliiton sitoumuksia ns. Atlantin julistuksen (1941) mukaisesti.

Neuvostoliiton miehittämät valtiot olivat osin natsi-Saksaa tai sitten sen liittolaisia. Suomi ei ollut sellainen, vaan Suomi kävi erillissotaa (1939–1944) Neuvostoliiton aggressioita vastaan asein 1939–1940 ja 1941–1944 tai samaa sotaa poliittisin keinoin 1940–1941.

Liittoutuneiden ylin poliittinen johto (Roosevelt, Stalin ja Churchill) hyväksyi 1.12.1943 yksimielisesti Suomen erillisota-aseman Teheranin huippukokouksessa ensimmäisenä asiana sen jälkeen, kun Länsiliittoutuneiden maihinnousu Normandiaan Ranskaan oli tullut hyväksytyksi. Suunnitelmaa kutsutaan nimellä ”Operaatio Overlord”.

Ikävä poliittinen harhaisuus Suomessa on yrittänyt itseleimata Suomen natsi-Saksan liittolaiseksi. Totuus ei kuitenkaan pala tulessakaan. Suomi ei ollut natsi-Saksan liittolainen millään mittarilla mitattuna. Hävetkää, Neuvostoliiton vasallitulkitsijat.

Lyhyesti, Stalin ei edes yrittänyt miehittää Teheranin jälkeen koko Suomea, vääryydellä omimansa Karjalan alueen kylläkin. Stalin sanoi Teheranissa hyväksyessään Suomen neuvottelemisen pois sodasta: ”Suomalaiset saavat elää haluamallaan tavalla…”. (Teheranin osallistujien ao. pöytäkirjat).

 

Lopulta Neuvostoliiton raaka politiikka Euroopassa johti umpikujaan ns. kansandemokratioissa. Oli liikaa kansannousuja eri maissa. Loppu alkoi Prahassa elokuussa 1968. Brezhnev ampui itseään raskaasti omaan jalkaan. Sen jälkeen neuvostokommunistinen puoluerakenne Euroopassa hajosi pahasti kahtia ja menetti ”vallankumouksellisen yhtenäisyyden”. Näin kävi myös Suomessa 1970-luvulla. SKP:n siivet, saarislaiset ja taistolaiset taistelivat keskenään kuin ”rakkikoirat”. Taistolaiset olivat niitä tosiuskovaisia tovereita, jotka seurasivat ”silmät ummessa” NKP:tä vaikka väkivaltaisesti.

Brezhnev ymmärsi tilanteen, katui Prahaa ja mietti vaihtoehtoja (Kremlin arkisto). Brezhnev osoitti lopulta kykyä ymmärtää Euroopan suunnan mahdottomuuden edetä tilanteessa, jossa neuvostokommunistinen liike oli hajonnut. Sota Natoa vastaan ei houkutellut.

NKP/KGB eli vanhoilliset ortodoksiset valtaapitävät olivat Brezhnevin valtaan nousun (1964) jälkeen ryhtyneet toimiin vallankumousten edistämiseksi läntisessä Euroopassa. Suomi valikoitui läpimurtokohteeksi. Suomettuminen siitä raskaasti syveni. ”Asemiin ajaminen” päättyi vuonna 1969. Sitten alkoi itse vallankumouksen toteuttaminen. Ensimmäinen aalto osui vuosiin 1970–1971 (UM:n ja Supon arkisto). Tavoitteena oli sekasorto, poliittinen yleislakko Suomessa sekä paljon muuta.

Karjalaisen II hallitus edisti tuota prosessia. Ahti K. odotti elokuussa 1970 pääministerinä kommunismin nousua valtaan. (Ahti Karjalaisen päiväkirja elokuussa 1970. Taisto Sinisalon kirjallinen vastaus kirjalliseen haastatteluun 26.6.1996. Tekijän arkisto).

Presidentti Kekkonen torjui lain (ns. UKK-lait joulukuu 1970) voimalla kommunistien ja keskustapuolueen k-linjan johtajan Ahti Karjalaisen masinoiman hyvin valmistellun vallankaappaushyökkäyksen Suomen Hallitusmuotoa (1919) vastaan.

Brezhnev päätti uudesta vallankaappaussuunnitelmasta Etykin huippukokouksen jälkeen ”Helsingin hengen” leppoisasti suojellessa etenemistä. SKP:n väitettiin yhtenäistyneen. KGB:n päällikkönä vuosina 1964–1970 toiminut NKP/KGB:n kenttäkenraali Vladimir Stepanov palasi Suomeen poliittisena suurlähettiläänä joulukuussa 1974 valtuutettuna uuteen yritykseen. Kekkonen oli enää hyväksi käytettävä ”viimeinen toisen maailmansodan jälkeinen porvarillinen poliitikko”.

Vallan ottaminen Kekkoselta oli keskeinen Stepanovin keskustelujen teema Helsingissa 15,3,1976 DDR:n johdon kanssa (Linje des Kampfes um die Eroberung der Macht auszuarbeiten). (DDR:n Helsingin suurlähetystön muistio/15.3.1976 SED:n politbyroon jäsenen Gerhard Grünebergin ja suurlähettiläs Vladimir Stepanovin keskusteluista Neuvostoliiton suurlähetystössä Helsingissä. PAA, Berliini)

Stepanov yritti ratkaisua keväällä 1977 romuttaakseen myös Suomen puolueettomuusaseman. Hän pyrki pääministeri Aleksei Kosyginin vierailun aikana käydyissä poliittisissa kommunikeaneuvotteluissa allekirjoittaneen kuullen kaatamaan Suomen puolueettomuusaseman. Kosygin vieraili Loviisan ydinvoimalan valmistumisen merkeissä. Stepanov tokaisi ponnekkaasti kommunikeaneuvottelujen aluksi: ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa”. Ei ollut. UM:n poliittisista neuvostosuhteista vastannut linjaorganisaatio vastasi poliittisen sodan oikeuttamin keinoin.

Presidentti Kekkosen 17.5.1977 alkava valtiovierailu Neuvostoliittoon lähestyi. Hiljaisuus vallitsi Moskovan suunnalla. Kunnes tämän kirjoittaja, silloin UM:n poliittisen osaston neuvostojaoston päällikkö Jukka Seppinen sai 30.4.1977 Stepanovin kansliapäälliköltä Neuvostoliiton ensimmäisen kommunikealuonnoksen suurlähetystössä. Ilahduin todella paljon. Se sisälsi Neuvostoliiton oma-aloitteisen puolueettomuustunnustuksen Suomelle. Pääministeri Miettusen poliittinen sihteeri Seppo Kääriäinen oli läsnä samassa tilaisuudessa. Näytin kohdan hänelle. Tosin Kääriäinen ei tainnut ymmärtää asiaa, koska kiukutteli minulle raskaasti illalla 25.5.1977 palattuamme raskaalta ja pitkältä matkalta Neuvostoliitossa. Hän soitti illalla kotiini, ja rähisi jotain, jota minä en puolestani kyllä ymmärtänyt.

OSA II AFGANISTAN

Edellä esittämäni oli keskeinen tausta sille, että Leonid Bezhnev lopetti unelmansa neuvostokommunistisesta läntisestä Euroopasta. Hän otti ensi askeleen Suomessa muuhun suuntaan ja rauhoitti tilanteen tunnustamalla Suomen länsimaaksi.

Brezhnev suuntasi katseensa Afganistaniin. Siksi hän saattoi tunnustaa ”viimeisen porvarillisen poliitikon” Kekkosen Suomen puolueettomaksi maaksi ja Kekkosen itsensä läntiseksi valtion päämieheksi. Brezhnev uusi suullisesti tuon tunnustuksen Kekkoselle. Se oli mannaa tälle. Siksi oikeasti kestoporvarillinen presidentti Kekkonen antoi HS:lle lausunnon asian merkityksestä. HS julkaisi sen 25.5.1977 (ks. netistä HS:n sivuilta) asiallisella otsikolla, joka totesi Kekkosen sanoneen tämän vierailun olleen hänen uransa paras vierailu Neuvostoliittoon. En voi mitään faktalle, että aikakauden vahva UM:n poliittinen osasto antoi kovan panoksensa hyvään lopputulokseen.

Valitettavasti vain poliittisen osaston osastopäällikkö Klaus Törnudd poistui takavasemmalle 1.1.1977 alkaen aina syksyyn 1977 saakka virkavapaalle kotiinsa naputtamaan jotain aivan toisenlaista juttua. Eikä sivusta taloon vuonna 1974 tungettua Jaakko Blombergia näkynyt puolueettomuuttamme puolustamassa. Tiesin tämän kielteisyyden asiaa kohtaan, mutta asioista hyvin perillä olleen Törnuddin toiminta kyllä yhä ihmetyttää. Näin täytyy sanoa, vaikka tulin Törnuddin kanssa hyvin toimeen. Törnudd ei siksi ollut Kekkosen valtiovierailulla mukana, vaikka asemansa puolesta hänen olisi tullut olla.

Läsnä Kremlin neuvotteluissa ollut presidentti Podgornyi yritti vastustella Brezhneviä Kremlin suuressa salissa, mutta  Brezhnev erotti saman tien Podgornyin kaikista tehtävistään sanomalla tälle ”Ja ne ponimaju” (En ymmärrä). Podgornyin isot ja pienet kuvat häipyivät pimentoon sen siliän tien kaikkialta suuressa Neuvostoliitossa. Minua vastapäätä istunut suurlähettiläs Vladimir Stepanov nyökkäsi minulle samalla. Hän tunnusti tappionsa.

 

JA AFGANISTAN

 

Kaikki edellä mainittu liittyy historiajatkumossa Afganistaniin. Brezhev lähetti joulukuussa 1979 armeijansa Afganistaniin monessa tarkoituksessa. Yksi oli maan kontrolloiminen. Sitten hän katsoi Välimeren alueelle saadakseen Afganistanin kautta sieltä lisäpontta strategialleen nousta johtavaksi suurvallaksi maailmassa – 2000-luvulla. Lisäksi häntä kiinnosti kontrolloida läntisen maailman öljyreittejä. (Kremlin, ns. presidentin arkisto).

Loppu onkin sotahistoriaa. Yksi suuri historiakokonaisuus on saapunut päätökseen. Yhdysvallat jättää puolestaan maan 20 vuoden operatiivisen läsnäolon jälkeen. Neuvostoliitto joutui lähtemään kymmenen vuoden vuorilla kompastelun jälkeen.

Olisiko aika lopettaa sodat kokonaan Afganistanissa ja kokeilla pienin askelein neuvotteluja vaihteeksi? Riskejä on ja mutta myös toiveita säällisestä ihmisoikeustilanteesta maassa. Luulen, että sisäinen väkivalta johtaa vain sotien jatkumoon Afganistanissa, jollei huomenna, niin sitten myöhemmin. Nyt kyllä tässäkin vaiheessa kiväärin piippu näytti vallan hankkimisen keskeiseltä välineeltä. Se ei ole uutuus.

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu