Moninapainen maailmanpolitiikka ei miellytä kaikkia

Kun syksyn ja talven hämäryydestä tarkastelee valtapoliittista maailmanmenoa, kuvassa näkyy paitsi uhkakuvia, myös selviytymisen merkkejä. En puutu nyt töitteni keskeltä pandemiaan tai tarkemmin ilmastoon. Otan rokotteita, minkä saan ja väistelen virusta, minkä ehdin. Rasittavaa se on, tietenkin ja rajoittavaa.

Suurvaltakontekstissa on tapahtunut vakauttavaa ja heiluttavaa kehitystä. Pidän erittäin tärkeänä Yhdysvaltain ja Kiinan suhteiden vakautumista uhkaavasta vihollisasetelmasta kilpailuasetelmaan. Presidentti Joe Biden totesi, valtaa kun on, lentävässä haastattelussa tänä syksynä tärkeät sanat sanomaltaan näin: ”Yhdysvallat hyväksyy Kiinan ”yhden Kiinan politiikan, eikä kannusta Taiwania itsenäisyyteen.” Silti nykytilanteen sotilaallinen puolustaminen on mahdollista, mikäli Pekingin Kiina yrittää kaapata demokraattisille kiinalaisille kuuluvan saaren. Silti kriittisiä osia, kuten uiguurien kohtaloa, tulee pitää esillä toivein paremmasta kohtelusta.

Kiinan johto näyttäytyy kommunistisena, mitä se tietenkin on. Siksi aatepoliittisena asiana kiinalaista yhteiskunnallista mallia ei voi kuin vastustaa, jos sitä yritetään tarjoilla länteen. Tässä on tietenkin EU:llakin paljon työmaata, myös Kiinan taloudellisen vaikutusvallan patoamisessa. Sotilaallisella puolella kuitenkin asiat keskittyvät Yhdysvaltoihin ja Natoon.

Yhteistyökanavia Kiinaan siis on, mikä on hyvä asia maailman ilman puhdistamiselle ja rauhalle.

Toista on naapurimme Venäjän kanssa. Venäjän on yhä edelleen vaikeata havaita tiensä kulkevan tasaiseen tahtiin strategista alamäkeä. Sotiminen isosti kuitenkin vain vaikeuttaisi Venäjän taantuvan kehityksen taittamiselle kehitysuralle.

Kreml on kokonaisvaltaisesti ja jopa ylitiukasti kiinni menneessä suuruudessa, jolloin Stalin kiepautti valloitushimossaan maansa Hitlerin kaverista Yhdysvaltojen ”ystäväksi” ja valtasi puoli Eurooppaa, mutta asettui sitten lännen viholliseksi. Historia tietenkin vaikuttaa kaikkialla ja se täytyy tuntea erittäin hyvin, mutta rehellisesti, jotta siitä saisi revittyä kaikki hyödyt irti tulevaisuutta varten. Poliittisen historian jälkikäteisestä politisoimisesta syntyy vain sekundaa tulevaisuudelle. Se totisesti tunnetaan myös koto-Suomessa, pahasti ja edelleen sitkeästi suomettunein ilmiöin. Suomettajia suojellaan, mikä on siis aivan epälooginen lähtökohta kansallisen edun kannalta, kun se (suomettuminen) päinvastoin täytyy purkaa ilman turhia viivästyksiä.

Kreml käyttää historiassa oppimiaan menetelmiä kuvitelmapolitiikalleen, että valloitukset kuuluvat yhä venäläiseen elämään peruselementtinä. Ikävä tosiasia Kremlille on, että fossiilisten polttoainevarantojen arvo hupenee silmissä politiikan sekä myös talouden välineenä. Kivihiilestä, öljystä ja maakaasusta kun ihmiskunnan täytyy ponnistella tiukalla aikataululla irti lähitulevaisuudessa.

Usein nähty menetelmä on ”luo kuvitelma levollisuudesta, yllätä ja iske”. Tämä menetelmä tuli todeksi uudelleen helmikuussa vuonna 2014, kun Sotshin talviolympialaisten (7.-23.2.2014) hengen varjossa alkoi 28.2.2014 isku Krimin valloittamiseksi Ukrainalta Venäjälle. Se oli laiton toimi. Kansainvälinen oikeus kuten Eykin päätösasiakirjakaan ei kiellä rajansiirtoja sellaisinaan, mutta edellyttää rauhanomaisia menettelytapoja.

Suomikin tuntee suoraan useita vastaavia iskuja. Jopa Etykin huippukokous 1975 piti sisällään yleisen menestyksen komponentin takana toistuvasti alkaneen prosessin suomalaisen puolueettomuusstatuksen tappamiseksi ja kommunistisen vallankumouksen hyväksi. Sen ulkoministeriön poliittinen osasto torjui vuonna 1977. Suomen länsimaisuus säilyi. Pääsihteeri Leonid Brezhnev jätti naapurinsa rauhaan ja lopetti kommunistisen levittämispolitiikkansa Eurooppaan.

Yllätys on osa sota- tai toiminnallista taktiikkaa. Kremlin suurissa sotilaallisissa harjoituksissakin tiettävästi kaikki joukot eivät tiedä kasarmilta lähtiessään, ovatko komentajien käskyt tosisotaan menosta totta vai vain harjoitusta. Kreml tapaa herättää levottomuutta, missä se enimmäkseen onnistuu. Se voi sitten kuitenkin iskeä. Siihen täytyy aina varautua, herpaantumattomasti.

Miksi juuri nyt Kreml taas kauhoo jännityksen kattilaa. Kreml varmaankin arvioi, että se ei ole tullut tarpeeksi huomioiduksi maailmanpolitiikan tasolla. Sen tekemiset eivät sittenkään vaikuta tarpeeksi. Siksi uhkamitoitusta täytyy suurentaa. Siksi se haluaa herättää huomiota. Ongelma syvimmiltään itse asiassa kuitenkin on Venäjän ja Kiinan välinen. Venäjä ei pärjännyt Neuvostoliiton parhaanakaan aikana niin kuin Kiina pärjää tänään – ja nähtävästi myös pitkällä tähtäimellä. Kyllä se sapettaa, etenkin kun Neuvostoliitto piti itsellään tavoitteena olla 2000-luvulla ”maailman rauhankeskus”.

Valtapooleja on maailmassa nykyään Venäjälle liikaa, koska se vertaa itseään edelleen kaksinapaisen maailman toiseen supervaltaan Neuvostoliittoon, jonka kohtalo oli ”geopoliittinen katastrofi”. Niin tai näin, useimmille se kuitenkin oli onnekas juttu.

Tästä pääsen jälleen Suomen Nato-suhteeseen, jonka kehittymistä täyteen jäsenyyteen tuen ja odotan. Suomen presidentti on vihdoin edennyt siihen pisteeseen, että Suomi ei voi hyväksyä Kremlin viimeistä ehdotusta Naton itälaajentumisen lopettamisesta sopimustakuin.

Presidentti ja lakimies Sauli Niinistö on edennyt mittavin askelin presidenttikautensa 2012 alun joukkuepelistä jääkiekossa samassa punapaitaisessa joukkueessa Vladimir Putinin kanssa. Suorastaan huolestuin näystä. Suuri juttu historiaa varten näyttäisi häneltä kuitenkin yhä puuttuvan. Tässä se olisi: Sauli Niinistö vei Suomen Natoon. Torppaajia, jopa sillä itseään kehuneita presidenttejä, on riittänyt. Isoja asioita ei pidä aina vain heitellä seuraajien huoleksi. Aika rientää. Kahdessa vuodessa voi silti saada paljon aikaan.

Varmasti vuonna 2025 jotain Etykin 50-vuotisjuhlintaa järjestyy. Sitä on kuitenkin vaikeata saada tosi isoksi historian kannalta. Sen paras anti nimittäin meni jo eli kontribuutio Neuvostoliiton hajoamisen edistämiseksi. Ei se yksin Neuvostoliittoa kaatanut, kyllä sen tekivät neuvostoliittolaiset ihan itse.