Nykyisen hallituksen vanhakantaista kommunismia henkivä liikehdintä

Minun täytyy sattuneista syistä arvioida nykyhallituksen taustalla tapahtuvaa ideologista liikehdintää, niin huolestuttavaa se on oikeusvaltionkin kannalta.

On aika havahtua Vasemmistoliiton piirissä ilmenneeseen vanhakommunistiseen liikehdintään Suomessa. Olen joutunut taas maalitauluksi diplomaattisen toimintani ja tieteellisen kirjallisen työskentelyni vuoksi. Siinä ei siis ole mitään uutta. Kommunisti on usein kaiketi lukutaidoton tai muutoin rajoitetulla, vain dogmaattisella käsityskyvyllä varustettu ihminen, vaikka harvoin sympaattinen.

Täytyy aloittaa jäsenyydestäni Kokoomuksen mandaatilla Helsingin opetuslautakunnassa vuosina 2000–2008. Pidin kovasti luottamustehtävästäni koulutuksen parissa. Jonkin aikaa istuin saman päättäjäpöydän äärellä jäsen Paavo Arhinmäen (Vas, komm) kanssa. Samassa pöydässä istui koko valtuustossa edustettuna ollut puoluekaarti. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli, että kokoushuone oli Väinö Tannerin entinen työhuone, näin minulle kerrottiin.

Jäsen Arhinmäki sai aivopierun erään kokouksen jälkeen ja syytti minua vuoden 1918 kevään kommunistisen kapinan tukahduttamisen seurauksena kaatuneista punaisista vallankumouksen tekijöistä. Miten niin, minä? En toki ollut vuonna 2000 ehtinyt 100-vuotiaaksi, jotta olisin päässyt rintamalle vuonna 1918. Ei ehtinyt muuten isänikään, koska hän syntyi vuonna 1913 Koivistolla Karjalankannaksella.

Arhinmäki unohti autuaasti, että punaiset aloittivat koko sodan maanpetoksellisella vallankaappauksella Helsingissä ja laajasti muualla Etelä-Suomessa. Oli jokseenkin typerää, vaikkakin Leninin yllyttäminä, luulla vallankumouksen onnistuvan tuosta vain Venäjän malliin. Arhinmäki käy vuoden 1918 vallankumoussotaansa edelleen 2000-luvulla. Samaa tekee tänä päivänä Vasemmistoliitto myös Loimaalla.

Kun Opetuslautakunta teki kaudellani virallisen tutustumisvierailun Ranskaan, jäsen Arhinmäki esitteli Pariisissa itsensä isännille ”kommunistiksi”. Uskon häntä edelleen tässä asiassa. Kävimme muuten myös Saksassa noina kausina.

Kokemusta työskentelystä kommunistien kanssa kertyi minulle runsaasti ulkoministeriön neuvostovastaavana 1970-luvulla sekä Kotkan (ja Kymin) kunnanvaltuustossa Keskustapuolueen mandaatilla vuosina 1988–1990. Huljaa menoa, istuihan siellä itse Moskovan kommunistipuolueen suora orja, Taisto Sinisalo. Hän kyllä tunsi minut, ja antoi minulle harvinaisen haastattelun kesäkuussa 1996 silloin valmisteilla olleen Ahti Karjalaista koskevan poliittisen elämäkertatyön merkeissä. Kyllä Sinisalo tiesi Ahti Karjalaisen tukeneen Sinisalon kommunisteille valtiollisia asemia Suomessa. Sinisalo oli stalinistiksi erinomaisen totuudellinen poliittisen uransa jälkeen.

Kun tapasin kaupunginvaltuutettuna Aleksilla sattumoisin kollega Pertti Torstilan, tämän sanat löivät ällikällä. Hän halveksi kunnallispoliitikkoa, siis länsimaista demokratiaa. Oli meno mennyt surkeaksi UM:ssä, työelämäni todellisessa unelmapaikassa. Torstila teeseillään pääsi valtiosihteeriksi. Näin ei ollut ennen. Arvostin monia valtiosihteereitä erittäin paljon, kuten Jorma Vanamoa, Richard Töttermania ja Matti Tuovista. Juuri Tuovisen kanssa (valtiosihteeri 1975–1985) aivan loistava yhteistyö niin neuvostovastaavana, ensimmäisenä suomalaisena virkamiehenä jatkokoulutuksessa ENA:ssa kuin UHVY:n ammattiyhdistyksen puheenjohtajana 1976/77ja häneltä saamani tuki vielä onnettomalla Jaakko Blombergin kaudella, on unohtumatonta. Juuri hän toivotti 1988 minulle ”onnea” diplomaatin urani jatkolle.

Kommunistit, kuten Hannu Himanen Taisto Sinisalon miehenä, nousivat kommunismin pohjalta. Ei sellainen voinut puolustaa Suomen puolueettomuutta. Moskova-keskeinen ideologinen side väistämättä ohjasi Himasta, joka toimi minua vastaan hallinnollisena alivaltiosihteerinä. Himanen siis vahti, että vain KGB:n lellikit pääsivät pyytämältään virkavapaalta takaisin, vaikka asiasta oli ulkoministerin kanssa sovittu aikaisemmin.

Kun Neuvostoliitto/Venäjä halusivat välttämättä neuvotteluja Karjalasta ym. kesästä 1990 alkaen, olin ensimmäisten asiasta informoitujen harvojen suomalaisten joukossa. Diplomatiani Moskovan kanssa toimi esimerkillisesti.

———————–

Kun Taisto Sinisalo näki minut ensi kertaa Kotkassa tuoreena kaupunginvaltuutettuna, hän sanoi: ”Ai, sinäkö siinä”. Vastasi, kyllä vain, sama mies, joka kampitti kommunistit pois määrittelemästä Suomen kansainvälistä asemaa keväällä 1977. Kyse oli siitä, että NKP:n pääsihteeri Leonid Brezhnev tunnusti 17.5.1977 Kremlissä Suomen puolueettomaksi valtioksi ja presidentti Urho Kekkosen ”länsimaisen valtion päämieheksi”. ks. HS 25.5.1977. Muistioni UM. Pol.os. nro 400/10.6.1977, presidentin saama muistio merkintöineen.

Itsenäinen Suomi silloin voitti, sillä kommunistit ajoivat Suomea Neuvostoliitoksi.

Poliittinen pitkä vuosikymmenen mittainen puolueettomuussota oli voitettu. Pariisin (1947) joka suhteessa virheellinen rauhansopimus ei ollut totta juuri miltään osin. Ei tullut Suomelle edes todellista rauhaa Neuvostoliitosta, vaikka ideologisesti suhteellisen rauhallisiakin jaksoja oli. Silti NKP:n strategit arvioivat Suomi-suhteita aina siitä perspektiivistä, että tie vallankumoukseen pysyisi avoimena.

Varsinaisen poliittisen sodan valmistelu Suomea vastaan alkoi vuonna 1964, kun länsimaisen Suomen kurittajaksi nousi Leonid Brezhnev KGB:n avustuksella edustajanaan paikallispäällikkö Vladimir Stepanov. Hän sai viimekätiset ohjeensa pääsihteeri Leonid Brezhneviltä.

Syvä romahdus kismittää kommunisteja edelleen todella paljon, ja niin alkoi minuun kohdistunut laiton maalittaminen. Sen aloitti Kansan Uutiset ja sen Kekkosen valtiovierailua Neuvostoliitossa 17.5.1977 seurannut toimittaja. Syyttelyä jatkoi hieman myöhemmin KU:n päätoimittaja Erkki Kauppila.

Olen todella ylpeä ulkoministeriön poliittisen osaston toiminnasta 1970-luvulla, vaikka en ylpeile kaikkien osaston virkamiesten tekoja. Esiintyi myös rintamakarkuruutta Neuvostoliiton hyväksi. Palaan näihin asioihin vielä useaan kertaan.

Kekkonen ohjasi kuitenkin ratkaisijoiden rooleihin ulkopoliittisesti luotettavia, Suomen edut sisäistäneitä virkamiehiä, jotka silloin olivat kansallisia kohtalonmuodostajia. Poliitikoista Kepussa ja itämuljahtaneesta SDP:ssä ei sellaisiksi juuri ollut. Toimintakenttä ei enää ollut puhtaan hierarkinen, vaan toiminnallinen. Parhaiten asioista perillä ollut voitti taistelun.

Supon nykypäällikkö Antti Pelttari on vast’ikään väittänyt näitä kokemuksiani ”henkilökohtaisiksi” julkisesti. Väärin Pelttari, eivät ne ole henkilökohtaisia kokemuksia, vaan valtiollisia, valtion ydintä, Hallitusmuodon puolustamisesta syntyneitä. Supon vastavakoilu sen tunnisti silloin juuri näin.

Supossa tapahtui muutos vuonna 1978. Se oli romahdus. Seppo Tiitisen roolin selvittäminen on vasta aluillaan. Tosiasia on, että hän lopetti KGB:n poliittisen sektorin toiminnan seuraamisen, minkä apupäällikkö Seppo Pylkkänen todisti keskeisessä elimessä eli Eduskunnan Perustuslakivaliokunnassa 8.11.1989. Ei sitä voi kumota.

Linjani oli suora puolueettomuus. Sen presidentti Kekkonen hyväksyi. Se toteutui hoidossani olleen Unkarin-valtiovierailun lopputuloksena syksyllä 1976. Tarpeeton myönnytys pyrkimys-termeineen (juonivat Ahti Karjalainen ja KGB-päällikkö Viktor Vladimirov keväällä 1971) sai minulta kyytiä, vaikka sitten se paremman puutteessa kuitenkin tuli mukaan. Oli se sentään loppupeleissä siedettävämpi kuin termi: ”Suomen ja Neuvostoliiton jatkuvasti syvenevät ystävyyssuhteet…”. Tämä oli vain seurausta turhasta nöyristelystä.

Pyrkimys-sanalla elimme sitten Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Presidentti Koivisto oli täysin passiivinen tuon formulan oikaisemiseksi, jota sitten uusi liberaali uudistaja Mihail Gorbatshov yritti korjata suoraksi Suomen vierailullaan syksyllä 1989.

Seurasin lähinnä ajatteluani edustanutta puolueettomuuspoliittista esikuvaani Max Jakobsonia, joka kuin palkkioksi arvosteli HS:ssä väitöskirjani ”Suomen Efta-ratkaisu yöpakkasten ja noottikriisin välissä. SKS 1997”. (Löytyy HS:n arkistosta netissä).

Kommunisteja on myös Kuopiossa ja sen nykyisessä esikaupungissa Nilsiässä. Perheeni metsätila on kokenut jatkuvaa rikollista vahingontekoa. Jo riittää. Täytyy arvioida, kenellä sellaiseen on motiivia.

Ja Loimaan kommunisteille Vasemmistoliitossa suosittelen suomen kielen ymmärtämisen alkeiskursseja ja löperyyksien jättämistä julkaisematta.

Varokaa kommunisteja, sieltä löytyy vuoden 1918 tappion revanssia hakevia. Tappamista he eivät vieroksuneet silloin vuonna 1918, siis murhia.

Sisäministeriö oli sotien jälkeen kommunistien himoitsema paikka. Yrjö Leinon nimi ei unohdu. Pian isänmaallinen Valtiollinen poliisi (Valpo I) muuttui kommunistiseksi Valtiolliseksi poliisiksi (Valpo II), kunnes asia korjaantui 1.1.1949. Silloin aloitti nykysupo-nimellä turvallisuuselin poliisineuvos Armas Alhavan johdolla (1949–1972). Tämä Kannaksellakin nimismiehenä toiminut Poliisi isolla P:llä toimi vähäisin resurssein todella linjakkaan ansiokkaasti neljällä vuosikymmenellä. KGB inhosi tätä rehtiä oikeudentuntoista poliisimiestä, ja halusi tilalle – arvaatkaa, yllätys, yllätys, Seppo Tiitisen. Olisiko jo aika pudottaa poliisi-termi pois Supon nimestä ja tyrkätä laitos puhtaaksi tiedustelulaitokseksi. Supon profiili politisoituu aivan liian herkästi, kuten aika on osoittanut.

Joskus kysytään, voiko historia toistaa itseään. Vastaan historioitsijana: ikävä kyllä voi. Tuota, äitiyslomalle (onnea matkaan vain) siirtynyt sisäministeri Maria Ohisalo sijoittuu politiikan kartalla kovin lähelle kommunisteja. Sen olen havainnut tosielämässä. Näyttää vähitellen yhä enemmän siltä, että nykykepu ei pärjää aatteellisesti tässä vasemmistohallituksessa, vaan siirtyy hallituksen kärjistyvän kommunistipainotteisen ideologisen pisteen mukana – jonnekin.

+11

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu