Olen kokenut poliittisen sodan Neuvostoliiton kanssa jo 1970-luvulla

Ammattisotilas, kansanedustaja ja nyt meppi Pekka Toveri julisti vastikään Suomen olevan sodassa Venäjän kanssa. En henkilökohtaisesti tunne häntä. Lähin kontakti lienee ollut vastikään Viipurin Pamaus-Seuran kuukausikokouksessa, jossa hän piti esitelmän ajankohtaisista asioista. Kommentoin hänen esitystään. Toki julkisuudessa olen tutustunut hänen ajatteluunsa jo jonkin aikaa.

 

Ensi reaktioni ”Toverin sotaan” oli, että suorasukainen sotilas asuu vahvasti Toverin yläkerrassa. Totta toisaalta on, että käsite ”sota” on ollut läsnä Neuvostoliiton Suomen-politiikassa useaan otteeseen puhumattakaan Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista menneinä vuosisatoina.

Kuitenkaan juuri nyt Suomen ja Venäjän armeijat eivät taistele avoimesti keskenään, eikä maahamme ole virtaamassa lännestä amerikkalaisia ja muita Nato-maiden joukkoja lyömään äkäisesti hyökkääjän joukot takaisin Venäjän ikimaille. Tässä skenariossa Nato-joukot voisivat palauttaa Saimaan kanavan toimintakyvyn erityisesti Itä-Suomen teollisuuden käyttöön. Kanava voitaisiin myös laajentaa entistä isompien alusten käyttöön unohtamatta kanavan matkailumerkitystä. Viipuri palautuisi samassa yhteydessä luontevasti. Talvisodan rintamalinjat 13.3.1940 voisivat antaa viitettä rauhanneuvottelujen määrittäessä uutta rajalinjaa Natolle ja EU:lle suhteessa Venäjään. Historialliseen Venäjän Karjalaan ei tietenkään koskettaisi. Puheet ns. Suur-Suomesta on syytä unohtaa. Sen sijaan Putinin puheet ja toimet Suur-Venäjän luomiseksi on syytä ottaa todesta.

Tässä skenariossa siis Venäjä olisi hyökännyt Suomeen, jolloin Naton keskeinen säännös eli art. 5 oli aktivoitu. Sota oli syttynyt.

Näin ei siis ole tapahtunut. Toverin termi ”sota” vaatii siis viipalointia. Suomen ja Venäjän poliittiset suhteet ovat koko lailla nollassa tällä hetkellä.  Omaan kyllä diplomaattista ”sotakokemusta”. Kävin sellaista Neuvostoliittoa vastaan presidentin tuella vuosina 1975 – 1977.  Sanat olivat aseitani, ennen kaikkea suuressa salaisuudessa, mutta tarpeen vaatiessa käytin myös julkisuutta aseenani Neuvostoliittoa vastaan.

Olen siis joutunut käyttämään termiä ”Neuvostoliiton poliittinen sota Suomea vastaan” kun olin asemissa presidentti Kekkosen aikana. Olin muodollisestikin kolme vuotta Suomen neuvostopolitiikan kärjessä UM:n poliittisen osaston neuvostoliittojaoston (ym. sos. maat) päällikkönä. Presidentti Kekkonen oli solminut minuun henkilökohtaisen työsuhteen tammikuussa 1972 Kööpenhaminassa, jossa olin ensimmäisellä ulkomaanpostillani. Esimieheni oli Jaakko Hallama. Puolisonsa nimi oli Anita. Kekkonen osallistui tammikuussa 1972 Tanskan kuninkaan hautajaisiin. Hän yöpyi residenssissä, jonka yhteydessä kanslia silloin toimi. Hautajaisten jälkeisenä aamuna joku koputti työhuoneeni oveen, Sisään astui korkea esimieheni presidentti Urho Kekkonen. Kävimme hyvähenkisen keskustelun kahdenkesken ”tête-à-tête”, niin kuin diplomatiassa keskustelun kehys voidaan ilmaista.

Presidentti piti asenteestani Suomen puolueettomuuden kirkastamiseksi sen saatua keväällä 1971 merkillisen ”pyrkimys puolueettomuuteen”-terminologian pohjakseen liitettynä yya-sopimukseen. Asialla oli pääministeri Ahti Karjalainen läheisessä yhteistyössä KGB:n residenssin (paikallispäällikkö) Viktor Vladimirovin kanssa. Kiista UM:n poliittisen osaston kanssa oli kiivas. Osastopäällikkö Risto Hyvärinen vaati suoraa puolueettomuustunnustusta, joka oli kyllä saatu Neuvostoliitolta 1960-luvun mittaan.

Presidentti Kekkonen asetti nämä kaksi linjaa (paperilla) vierekkäin. Hän antoi hyväksyntänsä Karjalaisen-Vladimirovin linjalle, mutta oli tyytymätön Karjalaisen aktiivisuuteen puolueettomuusterminologian heikentämisessä.

KGB:n ydintavoite NKP:n pääsihteerin Brezhnevin ohjastamana oli keskeisesti vuodesta 1969 alkaen ideologisista syistä Suomen puolueettomuusstatuksen kokonaisvaltainen kaataminen. Ideologinen tavoite oli kommunismin edistäminen Suomessa ja Suomesta edelleen länteen.

Presidentti nimitti minut syksyllä 1974 ennakkoon valmistautuneena UM:n poliittiselle osastolle nimenomaan hoitamaan Suomen poliittisia suhteita Neuvostoliittoon ja muihin lähinnä eurooppalaisiin sosialistisiin maihin. Kirjoitin heti aluksi muistion, jossa moitin ”pyrkimys”-sanan käyttöä, koska se heikensi puolueettomuuden painoarvoa. Presidentti piti muistiostani. Aloin saada häneltä aina vain vastuullisempia tehtäviä. Mainitsen tässä ensin Kekkosen valtiovierailun Unkariin syksyllä 1976. Presidentti antoi vierailun sisällön hoitooni. Aloitteestani Suomi sai kommunikeaan läpi suoran puolueettomuustunnustuksen, vaikka Unkari ”unohti” ensi versiossaan koko asian. Suomen suurlähetystö Budapestissa oli täysin pihalla kaikesta, mitä tällä sektorilla tapahtui. Vain lähettiläs Paul Jyrkänkallio sai hajua asioista. Asia oli niin tiukasti ministeriön poliittisen osaston (siis minun) näpeissä, että melkein unohdin koko suurlähetystön olemassaolon. Keskustelut kun käytiin Helsingissä. Vain Jyrkänkallio lopulta pääsi Kekkosen valtuuskuntaan.

KGB kävi härskisti kovilla kierroksilla. KGB:n residentti 1964-1970 Vladimir Stepanov palasi Etykin alla Suomeen vallankumoukselliseksi poliittiseksi suurlähettilääksi. Hän oli pelannut suomalaisia  toisiaan vastaan, suosinut helppoja ”Neuvostoliiton ystäviä”.

Etykistä käynnistyi toinen ideologinen hyökkäysaalto Suomen puolueettomuutta vastaan. Kansainvälinen kommunistinen liike oli riitaisa, erityisesti Prahan miehityksen jälkeen elokuussa 1968. Riidat olivat syviä myös Suomessa. NKP suosi ns. taistolaisia.

Kun olin luomassa kaikkia johtotason vierailuvaihdon poliittisia kehyksiä näinä vuosina, pääsin syvälle kommunistiseen maailmaan. Näin, mikä niistä oli täysillä Neuvostoliiton kanssa kaatamassa länsimaista Suomea. Kyllä se oli yksin DDR, tuo Tarja Halosen ihannemaa. Unkari oli kriittisin, niin kuin suora puolueettomuustunnustus kertoo. Neuvostoliitto jäi loppujen lopuksi kovin yksin vallankumouksen vientiponnisteluissaan Suomeen.

Kun keväällä 1977 kaikki oli huipussaan ja pahimmillaan, pääministeri Kosygin kävi vihkimässä ensimmäisen ydinvoimalan Loviisa I käyttöön. Se oli kovin poliittinen tapahtuma luonteelta, mikä yllätti monet. Samalla vierailun piti pohjustaa presidentti Kekkosen valtiovierailua Neuvostoliittoon 17.-24.5.1977.

UM:ssä tapahtui vastuun pakoilua. Jaakko Blomberg, tuo sivustatullut KGB:n kaveri ja länsimaisen Suomen syöjä, väisti linjaorganisaation ja livahti turvaan aseidenriisujaksi. Hän ei kyennyt vastustamaan Neuvostoliittoa. Saman teki poliittisen osaston päällikkö Klaus Törnudd, joka livahti pahimmaksi ajaksi 1.1.1977 aina syksyyn samana vuonna asti virkavapaalle kirjoittamaan jotain aivan muuta. Kun asuimme Olarissa melkein naapureina, hänen työhuoneensa valaistuna näkyi hiihtoreitilleni. Kävin äärirajoilla työkestävyydessä joutuessani yksin selvittämään tämän revohkan. Törnuddin virkavapaus tuntui turhauttavalta. Moni luuli, että Suomi joutuu nyt luopumaan puolueettomuudesta.  Yritystä oli. Presidentti jätti puolueettomuuden mainitsematta valtiopäivien avajaisissa talvella 1977. Ruotsikin jo hälyttyi, länsi laajemminkin, Ranskakin.

UM:n tiloissa oli pienen UM:n ryhmän kommunikeaneuvottelut Neuvostoliiton edustajien kanssa. Stepanov johti neuvostoliittolaista valtuuskuntaa. Jyrkänkalliosta oli tullut Törnuddin vt. tuuraaja. Stepanov jyrähti avajaisiksi suomeksi, joka oli äidinkielensä, sanat: ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa”.  Jyrkänkallio ei ollut mielestäni oikea mies laukaisemaan tätä kaameata tilannetta. Suunnitelman loin itse omassa päässäni. Neuvostoliitto julisti tällä Stepanovin lausumalla viimeistään poliittisen sodan Suomelle. Kehitin vastaiskun, jonka toteuttaisi julkisuudessa. Operaation kohteeksi valitsin monesta syystä Suomen Kuvalehden. Toimittajaksi valikoitui Tuomas Keskinen. Tapasimme samana iltana Marskissa. Kerroin Stepanovin virallisesta vaatimuksesta luopua puolueettomuudesta. Keskinen hoiti jutun ”Tietoa huipulta” osastolle lehteensä.

Tästä alkoi silta Kekkosen valtiovierailuun muodostua. Olin tietoinen Brezhnevin vaikeuksista hallita kommunistista liikettä Euroopassa. Huhtikuun aikana 1977 alkoi Kremlissä vakava pohdinta. KGB kävi Kekkosen kansliassa Jaakko Kalelan puheilla vaatimassa meriselitystä, oliko presidentti asialla Suomen Kuvalehdessä. Jaakko Kalela vannoi ja vakuutti: ”Presidentillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa!!!”. (UKK-arkisto) Sen oli siis tehnyt joku muu.

Asia laukesi 30.4.1977 Neuvostoliiton suurlähetystössä erään vastaanoton aikana. Suurlähettiläs Stepanovin kansliapäällikkö Juri Popov ojensi minulle Neuvostoliiton ensimmäisen luonnoksen Kekkosen valtiovierailun yhteiskommunikeaksi, venäjän kielellä. Selasin sen nopeasti. Hei, löysin Neuvostoliiton Suomelle osoittaman puolueettomuustunnustuksen! Että ”pyrkimyssana” ryyditti edelleen termiä, ei siinä tilanteessa ollutkaan enää niin tärkeä ja kiukkuni siitä heikkeni nopeasti. Puolueettomuus-sana oli mukana!

Kaiken kruunasivat viralliset neuvottelut valtiovierailun alettua 17.5.1977 Kremlin komeissa tiloissa. Pääsihteeri Brezhnev julisti Kekkosen länsimaisen valtion päämieheksi ja liitti siis tämän myös puolueettomuuteen. Tehtäviini kuului tietenkin virallisen muistion laatiminen, jonka jaoin 10.6.1977 valtiojohdolle. Sen nro on 400/10.6.1977. Kekkonen alleviivasi omaan kappaleeseensa keskeiset kohdat. Sijoitus on UKK-arkisto. UM:n arkistossa on alkuperäinen kappale.

Podgornyilla olisi ollut jotain sanottavaa Kremlin neuvotteluissa. Brezhnev vastasi: ”Ja ne snaju, en ymmärrä”. Podgornyi pullikoi. Brezhnev erotti hänet samalla syyllisenä Suomen ahdinkoon. Podgornyi aloitti vuonna 1969 julkisesti vaatimaan puoloueettomuutta pois ja kun koko vaihe päättyi Suomen komeaan voittoon keväällä 1977, Podgornyi sai syyllisenä mennä. Hänen kuvansa katosivat seuraavana päivänä kaikkialta suuresta Neuvostoliitosta.

KU:n toimittaja syytti minua Moskovassa 17.5.1977 vuotamisesta. Mitä se hänelle kuului? En tunnustanut. Sen sijaan Supon vastavakoilupäällikön Hannu Moilasen kanssa kävin aiheesta myöhemmin keskustelun. Hän totesi toimineeni Neuvostoliiton poliittisen sodanomaisen hyökkäyksen oikeuttamalla tavalla julkaisemalla vastaiskuna erittäin salaiseksi luokiteltavaa tietoa. Iskihän Stepanov Suomen perustuslakia vastaan yrittämällä sanella Suomelle perusasiat, millainen Suomen tuli Neuvostoliiton mielestä olla. Isku kohdistui suoraan presidentin asemaan, toisen kerran 1970-luvulla.

Presidentti Kekkonen ohjasi uraani ja antoi minulle korkean luokan tehtäviä. Syksyllä 1977 aloitti ensimmäinen suomalainen opiskelija Ranskan valtion maailmankuulussa hallintokorkeakoulussa (ENA) opintonsa. Kekkonen valitsi minut sinne auraamaan tietä länteen. Onnistuin ja sain yleisarvosanaksi ”excellent”. Palvelin vielä Suomen Pariisin suurlähetystössä. Kekkonen palkitsi minut korkealla kunniamerkillä vuoden 1979 jaossa.

Saimme Ranskan presidentin Giscard d’Estaing’in valtiovierailulle Suomeen ensimmäisenä Ranskan valtionpäämiehenä historiassa kesäkuun alussa 1980.

ENA:n kanssa yhtä jalkaa eteni toinen teema, joka oli ydinenergiayhteistyö Suomen ja Ranskan välillä. Syntyi yhteisymmärrys ranskalaisen ison ydinvoimalan rakentamiseksi Suomeen. Päätös Ranskassa tapahtui korkeissa viroissa olleiden ENA:n entisten oppilaiden keskuudessa. Presidentti Giscard d’Estaing oli ENA:n entinen oppilas, kuten myös kauppaministeri 1978–1981 Jean-Franҫois Deniau. Kumpikin teki loisteliaan uran Ranskan ja Euroopan hyväksi. Enalaiset hallitsivat Ranskaa.

Niin, yhä edelleen ENA ja nyttemmin myös enalaisen Emmanuel Macronin mylläämä virallisen Ranskan johtajakoulutus toimii täysillä kierroksilla mukanaan suomalaisia opiskelijoita. Niin, tänään myös kaiken tuon toinen konkreettinen hedelmä Olkiluoto III merkittävässä asemassa. Se tuottaa joka vuosi noin 15 % Suomen teollisuudenkin tarvitsemasta sähköstä. Kannatti olla ensimmäinen suomalainen enarkki.

Tosin muuan kepulaiseksi tunnustautunut naisdiplomaatti vihasi minua kateuttaan niin, että uhkasi näin vuonna 1983 Lontoossa ”Olet päässyt liian helpolla. Sinulle pitää järjestää vaikeuksia”. Paha on tämä nainen ja paha oli kepulainen Paavo Väyrynen. Paljon käytetty fraasi ’Kepu pettää aina’ on käynyt toteen. Mutta nimismiehenä julkisen urani aloittaneena olen kaiken kestänyt iloiten, että olen voinut näin palvella maatani. Muuten, kyllä ajatus Natosta toivetavoitteena heräsi minulla jo noina vuosina.

Kun näin Kekkosen viimeisiä kertoja vuoden 1981 tammikuussa olin auttamassa häntä erään ranskalaisvieraan käynnin johdosta, Suuresti arvostamani presidentti oli sairas, työkyvytönkin. Hän puhui vaikeasti. Kekkonen halusi nojata päällään vasempaan hartiaani ja laittoi minut sanomaan ilman presidentin ohjetta omasta päästäni Suomen sanoman ranskaksi vieraalle. Puhuin asian selväksi.

Paha on ollut Juhani Suomi, joka on julkisuudessa valehdellut: ”Kekkonen tuskin tunsi Seppistä”. Hänkin oli KGB-vetoinen sivurekrytoitu UM:ssä 1970-luvulta alkaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu