Olkiluoto III käynnistyi 21.12.2021 aamuyöllä; tarina on iso

 

Tämä blogi kunnioittaa Olkiluoto III valmistumista sekä sen rakentajien sitkeyttä ja uskoa asiaansa.

 

 

YLE:n aamutoimittaja nimitteli 21.12.2021 Olkiluoto III ydinvoimalaa Suomen ydinvoimalaitosten ”Iisakin kirkoksi”. Se on tietysti pejoratiivinen historiaan perustuva mielikuva, joka saattaa joissakin päissä liittää kyseisen voimalaitoksen syntyhistorian Venäjään tai Neuvostoliittoon. Väärin toimittaja. Se oli kylmän sodan aikainen Suomen ja Ranskan yhteinen vastaisku Neuvostoliiton pyrkimyksille ottaa Suomen ydinenergiatuotantokin monopolina hallintaansa.

Olkiluoto III -nimen saaneen ydinenergiayhteistyöhankkeen historia Ranskan kanssa ulottuu 1970-luvulle ulkopoliittisesti erittäin vaaralliseen vaiheeseen. NKP:n pääsihteeri Leonid Brezhnevin valtaannousu 1964 merkitsi ideologispainotteisen ulkopolitiikan vaiheen alkamista. Alkoi ns. ”asemiin ajo” eli vallankumouksen valmisteleva vaihe. Sitä johtamaan Suomeen tuli KGB-residentiksi Vladimir Stepanov vuosiksi 1964–1970. Hän mylläsi Suomen sisäpolitiikan esivallankumoukselliseen asentoon. Vallankumouksen toteutuksen aika seurasi välittömästi.

Ensimmäinen vallankumouksen aalto osui vuosiin 1970–1971. Presidentti Kekkosen silmät avautuivat tuon vuoden aikana lopullisesti. Hän ei hallinnutkaan kommunisteja. Seurauksena Kekkonen irtautui uuteen politiikkaan. Sen ydin oli vastustaa jyrkästi niin neuvosto- kuin kotikommunisteja. Hän taittoi vallankumoukselta kärjen vuoden 1970 loppuun mennessä. Tärkeä tekijä oli, että pääministeri Karjalainen oli ”vakaumuksellisena kansanrintamamiehenä” asettunut tukemaan täysillä kommunistien tavoitteita. Alkoi Karjalaisen kaatamisen aika, josta hän ei koskaan toipunut, vaikka KGB tuki häntä loppuun asti.

NKP ja SKP eivät luovuttaneet. Toisen vallankumousaallon toteutus alkoi joulukuussa 1974, kun Vladimir Stepanov palasi Suomeen NKP:n poliittisena suurlähettiläänä tehtävänä saattaa loppuun 1960-luvulla valmistelemansa vallankumous. Tuli toinen aalto, joka päättyi 17.5.1977.

 

Nämä vaiheet olivat erityisen vaikeita länsimaiselle Suomelle, koska NKP valitsi Suomen läpimurtomaaksi neuvostokommunismin levittämiseksi läntisen Euroopan parlamentaariseen maailmaan. NKP arvioi Suomen olleen ”kapitalistisen maailman heikoin lenkki”. Suomen kommunistit olivat samaa mieltä. He kouluttautuivat Moskovan ja Sirola-opiston kautta vallankumouksellisiin tehtäviin Suomessa. Kaaderikysymys alkoi ratketa myös korkeakoulujen kautta. KGB oli siinäkin toiminnassa aktiivinen tekijä. Tämä on viittaus ns. taistolaisiin isänmaan vihollisiin.

1960-luvun yleinen radikalismi ikään kuin tuki tätä menoa. Sanon heti, että minä pysyttelin siitä visusti irti, eikä minulla ollut sen kanssa mitään tekemistä. Sain kyllä kommentteja siitä, että olin asemoitunut ”puolustukseen”. Hakeuduinkin 1960-luvulla ensin oikeushallinnon tehtäviin, kuten nimismiehen ja Helsingin kaupunginvoudin tehtäviin.

Kuitenkin UM rekrytoi minut nopeatempoisesti karriääriin (III ura-alue) loppusyksystä 1969. Sain kirjeen joulukuussa, jossa minut määrättiin palvelukseen 1.1.1970 alkaen. Sillä tiellä olen yhä edelleen, toinen jalka UM:ssä.

 

Ranska aktivoituu Suomen tueksi  

 

Jouduin presidentti Kekkosen tahdosta välittömästi itä-länsi -akselille töihin. Ranskan ulkoministeri Maurice Schumann oli kiinnittänyt huomiota Suomen poliittiseen ahdinkoon ja Neuvostoliiton aggressiiviseen ideologiseen käyttäytymiseen Suomea vastaan. Länsi ymmärsi hyvin, että jos Suomi menetetään Neuvostoliitolle, siitä seuraisivat vain lisääntyvät aggressiot Länttä vastaan. Asian vakavuus merkitsi, että myös USA seurasi tarkasti ”Suomen puolueettomuustilanteen” heikennyksiä.

Ranskan ensi reaktio oli arvopohjainen: se esitti uutta kulttuurisopimusta tiivistämään maittemme suhteita. Sopimuksen neuvotteli Suomen puolelta kesällä 1970 kaksimiehinen valtuuskunta. Puheenjohtaja oli suurlähettiläs Soini Palasto ja jäsen virkamiesharjoittelija Jukka Seppinen. UM:n virkamiestutkintoni valmistui tammikuussa 1971, jolloin sain vakinaisen viran.

Uusi kulttuurisopimus valmistui pikavauhtia. Ulkoministeri Schumann saapui syyskuussa 1970 Suomen. Sopimus allekirjoitettiin 11.9.1970. Valokuvia on. Sopimus on yhä voimassa.

 

[Taustaksi. Emme tarvinneet tulkkeja mukaan. Siksi oli kuin kohtalo olisi ollut mukana elämänpelissä, sillä aloitin ranskan opiskelun jo ranskalaisessa lastentarhassa Helsingissä, jo vuonna 1948. Olin syntynyt 24.10.1945 Helsingin Etu-Töölössä sijainneessa Mehiläisen synnytyssairaalassa supisuomalaisista vanhemmista. Tätä on kyselty liian kanssa, ikään kuin asiassa olisi jotain epäselvää. Sitä seurasi Helsingissä toimintansa vuonna 1947 aloittaneen Ranskalais-suomalaisen kansakoulun O-luokka. Kun olin omaksunut ranskan kielen jo hyvin ja koulun johtajatar Cathérine Servé arvioi koulukypsyyteni riittäväksi, hän siirsi minut suoraan 1. luokan ylitse 2. luokalle. Hyvä todistaja on veljeni Ilkka Tapio Seppinen, s. 14.2.1944 Kuopiossa. Meistä tuli nimittäin luokkatovereita. Olin O-luokkalaisena uteliaana opinhaluisena tehnyt itseäni varten samoja kotitehtäviä kuin hän 1. luokkalaisena. Huolimatta esiintyneistä huhuista olin perheeni tiukassa valvonnassa, en kadoksissa yhtä vuotta. Tuliko selväksi?

Puukoulumme Helsingin Kaivopuiston Puistotiellä on yhä pystyssä. Se on kokenut uuden omistajan Herlinien säätiön omistuksessa täydellisen peruskorjauksen. Pidän asioiden nykytilaa suurena satsauksena kulttuurin hyväksi. Koulumme oli nimittäin purku-uhan alaisena jo 1940-luvulla, jolloin Ranskalainen kansakoulu sen pelasti. Täytyy mainita, että näimme koululla suuria ranskalaisnimiä. Siellä vieraili vuonna 1953 eurooppalaisen integraation isä, Ranskan entinen pääministeri Robert Schuman. Hänen tehtävänsä oli poliittinen: Suomi, älä putoa länsimaiden kehityksestä![1] Toinen muistiin ja valokuvin mukaan jäänyt nimi on myös maailmankuulu henkilö Joséphine Baker, joka on vastikään kahdeksantena naisena saanut leposijan Panthéoniin lähes viisi vuosikymmentä fyysisen kuolemansa jälkeen. Ranska ei unohda suuruuksiaan.

Kun valmistuimme veljeni kanssa yhdessä ranskalaisesta kansakoulusta vuonna 1955, edessä oli koulun vaihto, sillä yliopistoon johtanut Ranskalainen yhteiskoulu aloitti toimintansa vasta vuonna 1956 Laivurinkadulla Helsingissä. Pyrimme kumpikin Ressuun kielilinjalle, jossa ranska tuli jo ensimmäiseltä luokalta mukaan. Pääsimme sisään. Kirjoitin lähes puhtaan laudaturin yo-kirjoituksissa Ressusta. Tämä selvä. Pian olin pätevä juristi suoriin sopimusneuvotteluihin Ranskan kanssa kesällä 1970.]

 

 

Suurten torjuntavoittojen sarja: puolueettomuuden pelastus sekä länsiydinvoimalan syntysanat

 

Osana Suomen kokonaisvaltaista kaappaamista Neuvostoliiton leiriin toimi ydinenergia. Se nousi pöydälle 1960-luvulla Ahti Karjalaisen toimesta, mutta Kekkosen ja kommunistien työntäminä. Yhä isompia neuvostovoimaloita oli esillä taustakeskusteluissa. Vuoden 1970 keväällä sovitun Loviisan ydinvoimalaitoksen ykkösyksikkö liitettiin sähköverkkoon 8.2.1977. Varsinaiset vihkiäiset pidettiin maaliskuun lopulla 1977 pääministeri Aleksei Kosygyinin ja presidentti Kekkosen yhteistoimin.

Monille Kosyginin muut matkatuliaiset tulivat yllätyksenä. Vladimir Stepanov, tuo vallankumouksen airut, karjahti ytimen ääneen kommunikeaneuvotteluissa. Hän tömäytti kovalla äänellä äidinkielellään suomella UM:ssä pidetyn istunnon aluksi ja yritti tyrmäystä: ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa!!”. Olin läsnä. UM:n poliittinen osasto kesti. Ei ollut loppu. Se oli Stepanovin elämäntyön päättymisen hetki. Hän ei saanut haluamaan, jonka takana olivat NKP, Suomen taistolaiset ja jotkut jopa poliittisen osaston korkeissa asemissa olleet rintamakarkurit.

Itse olin kärjessä mukana linjaorganisaation neuvostoliitto-jaoston päällikkönä. Me torjuimme Neuvostoliiton vyörytyksen. Tein vastaiskun. Toimitin isänmaalliseen lehteen Suomen Kuvalehteen tietoja asioiden tilasta. Lehti julkaisi niitä. Julkinen vastustus vaikutti. Palaan rintamakarkureihin ja heidän motiiveihinsa välttää vastustamasta Neuvostoliiton vaatimuksia tulevassa tutkimuksessani. Totta kai ihmettelin syvästi, miksi johtotehtävissä olleita virkamiehiä karkasi vastuutaan poliittisen sodan äärimmäisessä tilanteessa.

Moskovassa pääsihteeri Leonid Brezhnevillä riitti miettimistä. Hän oli havainnut, miten huonoja olivat Tshekkoslovakian elokuussa 1968 miehityksen poliittiset seuraukset. Kommunistien hajaannus oli syvää, myös Suomessa. Vain taistolaiset olivat valmiita suoralta kädeltä veriseen vallankumoukseen. Brezhneviä oli alkanut kaduttamaan koko suurisuuntainen suunnitelma kommunismin levittämiseksi Eurooppaan. Eivät edes omat liittolaiset olleet täydellä sydämellä mukana, paitsi DDR.

Presidentti Kekkosen valtiovierailun (toinen valtiovierailu 1970-luvulla) 17.–24.5.1977 aikana saimme vakautettua Suomen länsimaisuuden sekä myös puolueettomuuden. Pääsihteeri Leonid Brezhnev päätti nimittäin luopua poliittisesta sodasta Suomea vastaan ja tunnustaa Kekkosen puolueettoman länsimaisen valtion päämieheksi. Tämä tapahtui 17.5.1977 Kremlissä. Sitä ennen olin saanut 29.4.1977 Neuvostoliiton ensimmäisen luonnoksen yhteiskommunikeaksi Stepanovin kansliapäälliköltä Helsingin Tehtaankadulla. Siinä näin heti muutoksen. Neuvostoliitto tunnusti oma-aloitteisesti Suomen puolueettoman statuksen. Tämä oli lopulta maailmanpoliittisen tason asia seurauksiltaan, mutta siitä enemmän erikseen myöhemmin.

Silti näköala neuvostoliittolaisest ydinenergiamonopolista Suomessa kauhistutti eräitä, myös Kekkosta.

 

ENA keskiössä kohti presidentti Giscard d’Estaingin valtiovierailua kesäkuussa 1980

 

Heti, kun olin saanut Neuvostoliitto-asiat järjestykseen ja kaikki dokumentoitua (erit. pol.os. muistio nro 400/10.6.1977, UM muistiosarja 1977) sain tietää valtiojohdon uusista suunnitelmista vahvistaa länsisuhteita. Ranskan koulutuksellinen kruununjalokivi ENA eli todellisia mahtiaikoja. ENA oli suoraan Ranskan pääministerin alainen rekrytointi- ja jatkokoulutuskeskus, joka johti suoraan korkeisiin asemiin Ranskan valtionhallintoon ja myös muualle, kuten politiikkaan. Se oli perustettu vuonna 1945, mutta mahtiaika alkoi vasta V tasavallan perustamisen jälkeen vuonna 1958. Yhteinen nimittäjä oli ENA:n perustaja, Ranskan sodan ajan vastarintakauden johtaja, presidentiksi vuonna 1958 noussut Charles de Gaulle.

Sain tietää kesäkuussa 1977 UM:n hallinnollisen osaston johdolta, että Suomi on saanut opiskelupaikan kilpaillulle pitkälle ulkomaalaisille virkamiehille suunnatulle kurssille vuoden 1977 marraskuun alusta alkaen. Valtiojohto oli tässä asiassa nimenomaan presidentti Urho Kekkonen, ulkoministeri/pääministeri Kalevi Sorsa ja UM. Heistä mm. Kalevi Sorsa halusi varmistaa ranskan kielen tasoni. Hän pyysi minua kääntämään runonsa ranskaksi. Selvisin siitä. Olen julkaissut hänen kommenttinsa asiasta mm. 2007 ja 2019 tutkimuksissani. Ilmeisesti täytyy julkaista edelleen. Kertaus on opintojen äiti.

En mene yksityiskohtiin ENA-asiassa, mutta kannan ylpeydellä titteliäni, joka on yksinkertainen ja karu: ENA:n entinen oppilas. Siis, ei mitään krumeluuria, vaan pelkkää asiaa.

Hyvin pian hahmotin pelin hengen. Olin jälleen tekijä, johon valtiojohto luotti, tasapainottamassa Neuvostoliiton ylenpalttista tunkua Suomen kohtaloihin. Kun Neuvostoliitto rauhoittui ja jätti Suomen sekä läntisen suunnan rauhaan, oli tärkeätä vahvistaa länsisuhteita. Ranska oli tehnyt töitä Suomen eteen jo vuosia. ENA ja sen avaamat mahdollisuudet tulivat eteeni heti vuoden 1977 syksyllä.

Arkipäivä ENA:ssa oli kovaa työtä. Mutta poliittinen kehys oli minulle selvä. Jos menestyn opinnoissani, enarkkien mahtiaseman oli helpompaa asemoitua Suomen tueksi. Pian näin presidentti Giscard d’Estaingin valtiovierailun Suomeen mahdolliseksi. Hän oli enarkki par excellence. Hän oli ydinvoimamies par excellence.

Asetelma kirkastui. Valtiovierailu alkoi konkretisoitua myös paperille. Keskeiset teemat kiteytyivät. Ne olivat ENA-suhde ja sen jatkaminen sekä ydinvoimayhteistyö. Tämä oli keskeinen asiavyyhti UM:n alivaltiosihteeri Paul Gustafssonin ja Ranskan suurlähettilään Jacques Chazelle’n keskusteluissa 1979 (UM:n arkisto).

Suomen puolelta oli kiinnostusta ydinvoimayhteistyöhön ja sama koski Ranskaa. Poliittinen pohja ranskalaisen ydinvoimalan rakentamiselle Suomeen hahmottui. IVO on mainittu näissä yhteyksissä. Ensimmäisenä suomalaisena enalaisena sain opintoni päätökseen marraskuun lopussa 1978. Sain yleisarvosanan ”excellent”. (olen julkaissut todistukseni teoksessa ”Mies joka sanoi EI KGB:lle, loppuliitteenä, 2007). Minut määrättiin ykkössihteeriksi Suomen suurlähetystöön Pariisiin 1.12.1979 alkaen. Sain korkean kunniamerkin presidentti Kekkoselta. Olin hoitanut osuuteni kunnialla. Olen edelleen ensimmäinen suomalainen enarkki. Se toi mahtavan kokemuspohjan jatkouralleni. Koko tämä vaihe meni kahden ensimmäisen suomalaisen opiskelijan tilille. 1980-luvulla aloittaneet eivät päässeet ydinvoima-asiasta mitenkään osallisiksi.

Ydinvoima-asia muhi ranskalaisten enarkkien hyvissä käsissä. Asia eteni niin, että keväällä 1980 ennen valtiovierailua, Ranskan ulkomaankauppaministeri Deniau vieraili Suomessa. Silloin kävi ilmi, että  Deniau alleviivasi erityisesti ydinvoimayhteistyötä. Suomen puolelta ministeri Rekola vastasi samalla mitalla. Tämä oli viesti, minkä presidentti Giscard d’Estaing sai. Kun itse valtiovierailu tapahtui 2.-3.6.1980, asia oli poliittisesti kypsä: Suomi saisi ranskalaisen ydinvoimalan. Presidentti Giscard d’Estaingin valtuuskunta oli täynnänsä ranskalaisia enarkkeja. Kiitokset heille Suomesta, Olkiluoto III käynnistämisen päivänä.

Samalla itä-länsi -akselilla asiaa mitaten, poliittinen korkeimman tason yhteisymmärrys ranskalaisesta ydinvoimalasta tasapainotti silloin asemaamme ja esti neuvostoperäisen ydinvoimamonopolin muodostumisen Suomeen. Se tuki Kekkosen haluamaa länsimaista suomalaista puolueettomuusasemaa maailman kansojen keskuudessa. Sain tehtäväksi kirjoittaa pääpuheen luonnoksen Kekkoselle valtiovierailua varten. Kekkonen oli pohjimmiltaan hyvin isänmaallinen länsimainen mies. Siksi hän valitsi minut asiallisesti työtoverikseen.

Pääministerinä toimi asioiden ulkopuolella vuodesta 1979 Mauno Koivisto. Tuskin hän hurrasi, sen käsityksen olen saanut. Juuri hän päätti Suomen Loviisan neuvostoydinvoimalan rakentamisesta. Ja osti saman tien sähköveturit Neuvostoliitosta, vaikka kotimainen valmistaja oli olemassa ja valmistautunut rakentamaan niitä. Mutta tämä on toinen juttu. Vielä on selvitettävä jossain vaiheessa, halusiko Mauno Koivisto presidenttinä viivästyttää Olkiluodon etenemistä konkretiatasolla. Ja miksi Koivisto ja hänen aisankannattajansa Jaakko Blombergin johdolla potkivat minua päähän kaiken tämän jälkeen? Aivan oikein, koska vastustin Neuvostoliittoa. En nimittäin suomettunut koskaan. Silti minulle sopivat asialliset suhteet edelleen Venäjään.

Olkiluoto III tuottaa suomalaisille päästötöntä sähköä pian vuosikymmeniä. Jopa noin 15 % kulutuksesta. Se on jotain se. Hyvää on kannattanut odottaa.

Jukka Seppinen,

mm. Ancien élève de l’ENA

 

[1] Kutsu kuultiin Helsingissä. Paasikiven siunauksella ja Kekkosen toimeenpanemana Talousneuvosto aloitti keväällä 1954 suunnittelun Suomen liittämiseksi eurooppalaiseen integraatioon. Sihteerinä toimi Ahti Karjalainen. Lähde: Efta-väitöskirjani 1997.

+8

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu