Poliittisen historian vasemmistolaisen tutkimuksen harhapolut

Kun aloitin Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa maisteriopinnot oikeustieteellisen tiedekunnan ylemmän oikeustutkinnon ollessa loppusuoralla vuonna 1968, minulle avautui ainutlaatuinen näköala verrata neuvostovaikutusta oikeustieteellisessä tiedekunnassa verrattuna valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Historian opiskelijaksi päädyin puhtaasti oman intressin pohjalta.

Ajan neuvostovaikutus tunkeutui KGB:n toimesta aktiivisesti yliopistoihin, tosin eri tavoin eri kaupungeissa. KGB tunkeutui Helsingin yliopistoon pahat mielessä. Se yritti ja onnistui kaappaamaan monia nuoria elämänmittaiselle matkalle Neuvostoliiton asian ajajina. He levittäytyivät vähitelleen asemiin monien keskeisten laitosten johtotehtäviin. Näin kävi ulkoasiainministeriössäkin, joka oli KGB:n tähtäimessä suorastaan keskeisesti. Pohja työlleni KGB:n ja Neuvostoliiton läsnäolon patoamiseksi Suomessa oli luotu.

Oikeustieteellisen tiedekunnan vasemmisto-opiskelijat siirtyivät valmistuttuaan ns. Demokraattiset lakimiehet yhdistykseen nokka-naisena tuleva presidentti Tarja Halonen, silloinen DDR-fanien johtaja. Minulla on yhä sama jäsennumero kuin liittyessäni Lakimiesliittoon 24.4.1969. Liittoa voi kutsua tänään Juristiliitoksi.

Vastauksena ajan radikalismin haasteisiin lähdin vuonna 1968 rakentamaan yhtenä vaihtoehtona oikeushallinnon uraa. Siirryin siis oikeusvaltiota puolustavaan rintamaan tuona kommunismin värittämää aikakautta. Lähdin nimismieheksi Hirvensalmelle ns. kesävallesmanniksi, Uusin positiivisen kokemuksen vallesmannina Iin suuressa nimismiespiirissä syksyllä 1969. Siihen kuului kolme pitäjää, Ii, Yli-Ii ja Kuivaniemi. Toimin syyttäjänä Iin tuomiokunnan syyskäräjillä vuonna 1969. Nostin 60 rikossyytettä, joista yhtä vaille kaikki menivät läpi ja langettavaan tuomioon.

Tulin pian havaitsemaan poliisipäällikkönä ja syyttäjänä toimimisen hyödyllisyyden myös historiantutkimuksen alalla, erityisesti raskaan suomettumisen syödessä pahasti todellisuutta monien yksinomaan historian silloisten vasemmistolais-kommunististen vaateiden mukaisesti. Kun valtavirta oli tällaista, nuorinkin tutkijasukupolvi on pahasti eksyksissä todellisuuden vaatimusten kanssa. Syy on tietenkin näitä oppeja tarjoavien vasemmistolaisten ja kommunististen opettajien. Syyttäjän tulee keskittyä näyttöön äärimmäisen huolellisesti. Suomettumisen ajan suomalaisessa historiantutkimuksessa on yleistä ohentaa tai ”unohtaa” näyttöä joidenkin etukäteisten poliittisten tavoitteiden vuoksi. Syntyy rappiotuloksia. Putinismi Venäjällä on tästä klassinen esimerkki.

Eräät nuorehkot tai keski-ikäiset tutkijat ovat pahasti suomettuneiden laitosjohtajien toimesta aivopesty ohittamaan keskeistä evidenssiä useista teemoista. KGB:n vahva asema Suomessa 1960-1991 on yksi näistä aiheista. Neuvostoliiton osalta sen muka ”ystävyyspolitiikka” Suomea kohtaan olisi ollut Suomelle edullista ulkopoliittista virtaa.

Presidentti Mauno Koivisto oli Neuvostoliitolle ”Suomen paras presidentti ikinä” (Juri Derjabin). Ranskan diplomatia sen sijaan leimasi presidentti Mauno Koiviston ”Neuvostoliiton vasalliksi”. Länsimainen historian käsitys Mauno Koivistosta on oikea. Kommunistiselle Neuvostoliitolle helppo ja tottelevainen Mauno Koivisto oli toki oikea myös, jos pitää kansandemokraattista Suomea tavoittelemisen arvoisena. Minä pidän tavoitetta vihamielisenä länsimaisen Suomen kannalta, vapauden kannalta. Suomi Neuvostoliiton osana tai tiiviinä liittolaisena on ilmaus Neuvostoliiton/Venäjän imperialistisesta asenteesta kautta aikojen.

Tavoite oli tosi. Presidentti Kekkonen allekirjoitti muistionsa 23.1.1969 aiheesta. Se alkoi: ”Neuvostoliiton suurlähettiläs A. E. Kovalev saapui luokseni ja pyysi saada hallituksensa toimeksiannosta keskustella eräästä tärkeästä kysymyksestä”. Neuvostoliitto halusi Suomen siirtyvän samaan kattavaan konsultaatiomenettelyyn, joka vallitsi Neuvostoliiton ja sen kansandemokraattisten liittolaisten välillä. Siihen kuuluisivat kaikki asiat YK:ta myöten.

Kekkonen hämmästeli, että eikö hän riitä. Kovalev toivoi Kekkosen suostuvan, koska ”ehdotuksen tarkoitus on kehittää ja lujittaa yhteistoimintaa maittemme kesken sekä vahvistaa rauhanpolitiikkaa maailmassa”. Kekkonen torjui, eikä sitoutunut asiaan. Sen sijaan hän lähetti asiakirjan Mauno Koiviston hallitukselle ulkoministeri Ahti Karjalaisen käsittelyyn.

Neuvostoliitto avasi samalla poliittisen sotarintaman Suomea vastaan. Sitä johti itse pääsihteeri Leonid Brezhnev poliittisena apunaan presidentti Nikolai Podgornyi.

Astuin määrättynä 1.1.1970 UM:n palvelukseen. Sijoituin pesidentti Kekkosen tuella ulkopoliittiseen linjaan, joka vastusti alistumista Neuvostoliiton vasalliksi. Olin pian UM:n poliittisen osaston jaostopäällikkö, joka vastasi Suomen poliittisista suhteista Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin. Ei siellä näkynyt Aleksi Mainiota, joka torjuu Neuvostoliiton pahat ”kansandemokratia-aikeet” länsimaisen Suomen pään menoksi. Hän ei ole ainut harhautunut, mutta suurimpia syyllisiä ovat kyllä suomettuneet ja harhautuneet opettajansa. Nämä Jorma Kalelat ja muut neuvostohenkiset pitivät minun graduani 1971 ”neuvostovastaisena”, koska tutkin itsenäisten Viron, Latvian ja Liettuan turvallisuuspoliittista asemaa nuoren Suomen turvallisuuspolitiikan kohteina.

On tapahtunut heräämistä. Helsingin yliopiston Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen julkaisi HS:ssä 8. marraskuuta 2023 ”Vieraskynä”-palstalla asiallisen jutun otsikolla ”Venäjän-tutkimuksessa tehdyistä virheistä on otettava opiksi”.

On ollut upeata saada urallani vaikuttaa ajoittain paljonkin ulkopoliittiseen polkuumme, joka on johtanut maamme Naton jäseneksi. Vasemmisto on siinä ollut raskas häviäjä.