Puoli vuotta täysimittaista sotaa Ukrainassa; quo vadis?

Seuraan Putinin sotaa Ukrainassa mahdollisimman tarkasti, paitsi raakojen kenttämetodien myös poliittisen strategian näkökulmista. Tämä blogi avaa nimenomaan poliittisstrategisia ulottuvuuksia, joita Putinin sotaan on liitettävissä.

Vertaan helposti, kuten maailmalla usein tehdään, Putinin 24.2.2022 äkkinäisesti avaamaa sotaa itsenäistä Ukrainaa vastaan Suomen Talvisotaan 30.11.1939–13.3.1940. Niillä on tosielämässä kovin paljon yhteistä, vaikka tapahtumien aikaero on jo varsin suuri. Vladimir Putin kun kokee olevansa Neuvostoliiton diktaattorin Josif Stalinin seuraaja. Bolshevistisen vallankumouksen jälkeen Stalin jo oli, vaikkakaan ei vielä yksinvaltiaana, liittämässä juuri itsenäistynyttä Ukrainaa takaisin Venäjään. Se onnistui, ja Neuvosto-Venäjästä kehkeytyi Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto, Neuvostoliitto.

Samaan aikaan kirkastui ajatus myös muiden Venäjän keisarikunnan romahduksen seurauksena itsenäistyneiden uusien itsenäisten valtioiden palauttamisesta Neuvostoliiton yhteyteen. Rajaan tämän asian tässä Suomeen, Viroon, Latviaan ja Liettuaan, joita Stalin kutsui yhteisellä termillä ”Baltian maat”.

Jatkan Suomesta, jossa Neuvostoliiton uhka kyllä oli tunnistettu, mutta silti suorasukaiseen sotilaalliseen hyökkäykseen Suomeen ei tahdottu uskoa. Sellainen näkyvä eturivin poliitikko oli mm. länsimainen sosiaalidemokraatti Väinö Tanner, joka viisaasti oli jättäytynyt sivuun tukijoukkoineen SDP:n väkivaltaisesta vallankumousyrityksestä keväällä 1918. Sitä johti pian kommunistiksi kuoriutunut Otto Wille Kuusinen, Tannerin SDP jatkoi olemassaoloaan maltillisena reformistisena puolueena ja sai pääministerin paikan haltuunsa jo vuonna 1926.

Kremlissä riehui Leninin jälkeen varsin pitkällinen valtataistelu, jonka selvitti äärimmäisellä raakuudella voitokseen jo 1930-luvun alussa juuri Stalin, siis Leninin opein. Bolshevikkien työmetodeja leimaakin äärimmäinen raakuus ja ihmiselämän halveksunta, paitsi silloin kun oma henki on vaarassa. Kaiken tähtäin on rajoittamattomassa vallantavoittelussa, jota mikään tekijä, kuten sopimuspaperit, ei voi kaventaa. Vain asevoima merkitsee jotain.

On jo tullut aikoja sitten selväksi, että Putinia riivaa Stalinin suhteen vakava turhautuneisuus heikkoudesta, alimittaisuudesta ja saamattomuudesta Neuvostoliiton palautussuunnitelman toteuttamisessa. Stalin sai aikaan Putinin tuskakohdan 1930-luvulla ja laajensi II maailmansodan seurauksena valtapiiriään merkittävästi länteen, mutta ei sentään Atlantin rannikolle asti, vaikka mieli teki. Lännen liittolaisiaan Stalin petti mennen tullen. Tässä on mallia Putiniin ymmärtämiseksi.

Stalinin opit eivät ole rantautuneet kymmenien vuosien jälkeen Putinin päähän Neuvostoliitossa ilman stalinismia kannattaneita verkostoja. Silti erilaisuutta esiintyi eri Kremlin herrojen välillä Hrushtshevista, Brezhnevistä, Andropovista, Tshernenkosta, Gorbatsovista, Jeltsiniin ja vihdoin Vladimir Putiniin.  Välillä Stalinin ajatuksia ylläpiti paljolti KGB, jossa neuvostokommunistinen äärikonservatismi oli valtavirtaa sekä DDR, joka seurasi tätä ortodoksisuutta loppuun asti.   Tämän linjan ylläpitäjä oli myös NKP:n ideologi Mihail Suslov, joka vaati vuonna 1979 Suomen ”Neuvostoliiton ystäviä keskustapuolueessa ja sosialidemokratiassa ym. tuhoamaan länsimielisten uria”. Nämä suomalaiset tottelivat. Vaade tunkeutui voimalla Suomen ulkoministeriöön 1980-luvun alussa, jonne alkoi jo vuonna 1974 pesiytyä näitä Neuvostoliitolle/KGB:lle uskollisia suomalaisia. Syntyi kaksi erilaista organisaatiota ulkoministeriöön. Valtiosihteeriksi neuvostolinjalla edennyt Pertti Torstila uhkaili tämän tekijää 1980-luvun lopulla syrjäyttämisellä, joka olikin käynnissä. Hön ei ymmärtänyt kollegiaalisuudesta yhtään mitään. Nämä veivät Suomea kohti Neuvostoliittoa, toinen pyristeli Lännen tiellä. Nyt tämä toinen (vähemmistöksi jäänyt) isänmaallinen osapuoli on voittanut, kun Putin on riisunut naamarinsa, jonka antamaan maisemaan ”neuvostoystävät eivät kyenneet näkemään”. Tämän tosiasian täytyy pian näkyä myös konkretialla.

————————————————————–

Putinin jatkuvien sotien projekti ei ota tuulta siipiensä alle, vaikka alkuvoittoja väkivallan käyttämisessä tulikin 08.08.2008 alkaen Georgian suunnalla ja sitten Olympiakisojen varjossa Krimillä 2014. Niitä leimaa yllätyksellisyys ja kyltymättömyys, totaalisen sodan merkit ja ääretön väkivalta.

Lännen, vapaan demokraattisen Lännen on otettava vakavasti Putinin perspektiivin luoma todellisuus.  Siksi Putin on pysäytettävä Ukrainassa. Putin ei pysähdy kuin pakon edessä. Ukrainan laillisten rajojen täytyy palautua.

Vertaus Suomeen on tässä kohden tarpeen maamme itärajan muodostumisessa II maailmansodan aikana. Kun maaliskuussa 1940 Stalin havaitsi Ranskan ja Ison-Britannian intervention olevan mahdollisen Ruotsiin ja Suomeen, hän ehdotti aselevoksi tarkoittamaansa rauhaa. Suomen henkinen ja fyysinen vastarinta oli yllättänyt hänet perusteellisesti. Ei edes miljoona-armeija lyönyt Suomen armeijaa talvisessa sodassa. Rintamalinja oli maaliskuussa 1940 kaukana Laatokan rannoilla Käkisalmen itäpuolella, Viipuri Suomella, mutta silti Suomen herrat päätyivät aselepoon, jota kutsuttiin harhauttavasti rauhansopimukseksi. Näin Neuvostoliitto miehitti Viipurin, Käkisalmen, Sortavan, Lahdenpohjan ja Koiviston sekä laajat ikivanhat suomalaisten asuma-alueet Karjalassa. Alue on suuri 45.000 neliökilometriä. Samalla 450.000 Suomen kansalaista jäi mieron tielle.

Suomen kansan totaalinen tuhoutuminen oli kuitenkin vältetty. Stalinille 3.5. miljoonan vastahankaisen suomalaisen teurastaminen olisi käynyt käden käänteessä. Putin ei liene Pekkaa pahempi.

Marsalkka Mannerheim näki, että puolustustaistelun heikoin kohta oli ilmavoimien puolella. Hän vaati Länneltä 50 pommittamiseen suunniteltua sotilaskonetta miehistöineen, jolloin hän olisi jatkanut sotaa – ja todennäköisesti lyönyt puna-armeijan tämän onnettomalla sotaretkellä. Siviilejä Suomessa ei Stalin säästänyt terroripommituksillaan eikä desanteillaan, ei edes lapsia. Puna-armeija ryömi kapeilla korpiteillä, oli riippuvainen rautateistä ja päivä piteni kevään edetessä. Ilmatorjunta pitkiksi kolonneiksi muotoutuvilla puna-armeijan joukoilla antoi heikkoa suojaa vain metsien siimeksessä. Tuhoamisvaihe olisi alkanut. Sotilaskoneita ei koskaan kuulunut. Suomi oli yksin.

Silti Stalin sai kiristämällä haltuunsa noin nykyrajan, joka merkitsi puolustajalle laillista rajaa heikommat asemat. Siksi Mannerheim käynnisti heti Salpalinjan rakentamisen sekä aiempaa suuremman armeijan (500.00 taistelijaa) taisteluvalmiuden nostamisen. Samalla syntyi luonnollisesti tarve ajaa puna-armeija laillisen rajan taakse, mikä toteutuikin kesällä ja syksyllä 1941. Stalinin haavekuva oli voitonparaati Helsingissä Joulun alla 1939 syntymäpäivänsä kunniaksi. Se jäi haaveeksi. Sodan ratkaisi yhtenäinen puolustustahto Suomessa, eivät tilastot. Tie länteen pysyi auki, mutta oli todella kivinen monien vuosikymmenten ajan, Neuvostoliiton/Venäjän vuoksi

 

Tästä on tänään paljolti kyse Ukrainassa Putinin sodan tässä vaiheessa. On uudistettava vaatimus tukea Ukrainaa niin, että rauha lopulta syntyy laillisten Ukrainan rajojen pohjalle. Putin on sellainen. Hän ei muuten pysähdy. Suomen 13.3.1940 tekemän ns. Moskovan rauhan kaltainen tilanne pohjustaisi muutamassa vuodessa, ellei aiemmin, uusia epätoivoisia sotia Euroopassa. Yhtenäinen Nato on todella tarpeeseen tänä päivänä rauhanomaisen tulevaisuuden turvaamiseksi.  Suomi ja Ruotsi ovat olennainen osa 32 jäsenen Nato-strategiaa.

+17

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu