Sota-ajan kielenkäyttö; tapa tai tule tapetuksi

Sota-aika raaistaa. Sota-aikana monien täytyy kuitenkin pitää kielensä kurissa, jotta vihollinen ei saisi vastapuolen aikeista mitään irti. Putin lukee Suomen viholliseksi. Näin on sanottu. Parasta uskoa. Asenneilmasto on yksi sotilastiedustelun tärkeä kohde. Vihollisen harhauttaminen sen sijaan on aivan hyvä asia. Tai erittäin huono asia, jos itse harhautuu. Riippuu näkökulmasta. Harhauttamista Neuvostoliitto/Venäjä on tehnyt Suomea vastaan kautta koko maamme itsenäisyyden ajan.

Sotilaiden terminologia sisältää monia tappamisen sijaistermejä. Kun vihollisen armeijaa kulutetaan, se käsittää myös vastapuolen sotilaiden tappamista mieluiten oikein joukoittain. Näin on aina ollut. Sen sijaan siviilikohteisiin keskittyminen on aina yhtä vastenmielistä, rikollista.

Sodan operatiiviset johtajat eivät näytä oppivan, että siviilikohteiden summittainen tuhoaminen useimmiten toimii hyökkääjän tavoitteita vastaan. Ne vain vahvistavat puolustustahtoa kaikessa raakuudessaan ja vihaa herättävissä ilmenemismuodoissaan. Näin on käynyt myös Ukrainassa, jossa viha venäläisiä kohtaan vain syvenee päivä päivältä. Heijastusvaikutuksia ilmenee. Sivusta seuraaminen saattaa kirvoittaa poliittisilta johtajiltakin tarpeettomia kommentteja, myös Suomesta.

Sota on politiikan vihoviimeinen keino. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Sotapirun käynnistäjä hyötyy ani harvoin siitä oikeasti, nykyisenä tehosodankäynnin aikana aina vain vähemmän kuin roomalaiset aikanaan. Kun hyökkääjä Ukrainassa tänään kaivelee kaukaisesta historiastakin malleja äärimmäiseen raakuuteen viedylle sodankäynnille ja haastaa kohteensa olemassaolon tuhotakseen sen arvopohjan, neuvotteluratkaisu vaikuttaa äärimmäisen vaikealta tavoitteelta saavuttaa – aidosti.

Suomikin on kokenut itäisen naapurin kanssa tehtyjen ns. rauhansopimusten merkityksettömyyden. Tarton rauha 1920 ikuisine Suomen ja Venäjän välisine rajoineen oli Leniniltä kevyttä harhauttamista, Neuvostoliiton 1930-luvulla Suomen kanssa solmima hyökkäämättömyyssopimus oli voimassa 30.11.1939, kun Stalin hyökkäsi näennäisen yllättävästi Suomeen. Stalin yritti nostaa valtaan kommunistisen Otto Wille Kuusisen. Ei onnistunut. Moskovassa 13.3.1940 Suomen ja Neuvostoliiton solmima ns. välirauha ei ollut rauhansopimus, vaan harhauttava likainen paperivalhe, jonka syntyhistoria liittyi suoraan ulkoministereiden Molotov ja Ribbentrop 23.8.1939 allekirjoittamaan II maailmansodan 1.9.1939 sytyttäneeseen etupiirisopimukseen Stalinin ja Hitlerin välillä. Maaliskuussa 1940 Neuvostoliitto tarvitsi aselepoa voidakseen jatkaa valloitussotaansa Suomea vastaan, niin kuin kävikin kesäkuussa 1941, kun sota Hitlerin ja Stalinin välillä syttyi.

Pariisin rauhansopimus 1947 oli samaa kaliiberia Kremlissä, jossa päätettiin Leonid Brezhnevin kauden alettua 1964 ryhtyä poliittiseen hiivuttavaan sodankäyntiin Kekkosen Suomea vastaan. Päämäärä liittyi ideologiseen kommunistiseen laajentumisen läntiseen Eurooppaan, mutta erityisesti Suomen kautta.

Suomessa Brezhnevin ensi tavoite oli kaataa J. K. Paasikiven, mutta erityisesti U. K. Kekkosen rakentaman Suomen puolueettomuusaseman. Samalla Suomi olisi Neuvostoliitolle ennen kaikkea  portti länteen syrjäyttämään länsimaisia demokratioita arvoineen. Tämä vaihe päättyi 17.5.1977 Suomen rintamalla, jolloin Brezhnev luopui kaatamasta länsimaista Suomea (ja muuta länsi-Eurooppaa). Neuvostoliitto tunnusti presidentti Kekkosen länsimaisen puolueettoman valtion päämieheksi. Sodan syttyminen à la Putin Suomen nujertamiseksi oli kuitenkin ilmassa roikkunut mahdollisuus erityisesti 1976/77. Tämä linjaus piti, mikä nähtiin jo 1980-luvun alussa Puolassa, jonne Kreml ei lähettänyt panssareita Solidaarisuutta vastaan, toisin kuin Prahaan elokuussa 1968.

Asetelma oli osin kuin tilanne Ukrainassa 2022, sillä erotukselle, että presidentti Putin oikeasti hyökkäsi Ukrainaan. Vuonna 1977 Leonid Brezhnev Suomen rintaman lakkauttamisen jälkeen alkoi valmistelemaan sotilaallista hyökkäystä etelään, ensin Afganistaniin, mutta tähdäten aina Lännen öljyreiteille Lähi-Idässä.

Kuten tunnettua, sotaretki oli Kremlille täysi fiasko, joka johti puna-armeijan vetäytymiseen 1989, mutta sotien jatkumisiin aina vuoden 2021 elokuulle saakka. Sijaissotijat, USA ja mm. Suomi vetäytyivät Afganistanista sekasortoisesti tuolloin. Lopputulos oli aatepoliittisesti ja muutenkin Lännelle katastrofi. Kaksi katastrofia yhdestä Neuvostoliiton hyökkäyksestä etelään Afganistaniin joulukuun lopulla 1979 ja sen seurauksena olleista sotien jatkumoista.

Sota Ukrainassa antaa siis Lännelle mahdollisuuden toimia toisin. Karkeasti sanoen, (1) antautuako jälleen kerran Putinin vietäväksi ja feikkirauhaan, vai saattaa (2) sota loppuun sotimalla? Rauhan turvaamiseksi kestävällä tavalla vaihtoehto (2) alkaa vaikuttamaan realistiselta. Ellei Venäjä muutu radikaalisti kelpoiseksi elämään säällisesti maailmassa, mihin vaihtoehtoon on vielä vaikeata usko. Lännelle on tärkeätä jo itsensä vuoksi osoittaa, että sodan avaaminen Ukrainaa vastaan 24.2.2022 oli Venäjälle täysi katastrofi. Sodan lopputuloksen vaikutuksista Suomelle on täysin kohtuutonta ja ammattitaidotonta spekuloida yhtään mitään.

Jukka Seppinen

Lähetystöneuvos (alkaen 1982/Lontoo)

Ent. UM:n poliittisen osaston tutkimusyksikön päällikkö 1985

Valt. tri, Oik. kand. Akateeminen tutkija.