Suomalaisen korruption pitkät juuret

Länsimaisen oikeusvaltion perustoimintamalleihin kuuluu itsenäisten sektoreiden vastuullinen toiminta. Perinteellinen vallanjako perustuu ns. Montesquieu’n nimellä kulkevaan, länsimaisten demokratioiden perusmalliin, jossa lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan on kuuluttava itsenäisesti eri elimille.  Tämä on välttämätön malli terveelle länsimaiselle demokratialle, joka parhaiten turvaa kansalaisille tasokkaan ja turvallisen elämän edellytykset.

Kyllä meillä Suomessa on ollut isoja korruptio-ongelmia, ja näkyy edelleenkin olevan. Suomalaisen korruption ehkä pitkäaikaisin erityispiirre on sen liittyminen neuvostotiedustelun tunkeutumiseen Suomeen epäonnistuneen rauhaan siirtymisen seurauksena syyskuusta 1944 alkaen.

Tässä prosessissa epäonnistuminen Karjalankannaksella Stalinin suurhyökkäyksen ennakoinnissa ja torjunnassa keväällä/alkukesästä 1944 näyttelee tärkeätä osaa. Suomi menetti neuvotteluasemansa ja sai Yhdysvaltojen sietokykyä kolkutelleen minimikohtelun Stalinilta Teheranin 1.12.1943 suurvaltajohtajien sopimuksesta. Roosevelt, Stalin ja Churchill olivat sopineet Suomen neuvottelemisesta maailmansodasta länsimaisena demokraattisena valtiona, koska Suomi ei ollut natsi-Saksan liittolainen.

Niinpä Suomessa tapahtui syksyllä 1944 raju valtasuhteiden muutos äärivasemmiston ja kommunismin hyväksi. Tällä tarkoitan Väinö Tannerista vasemmalla olleiden poliittisten äärivoimien nousua sananmukaisesti vankilasta yhteiskunnan huipulle.

Kärkinimenä pysyi Stalinin hyväksymä kokoomuksen J. K. Paasikivi, joka oli ajanut Stalinin hyväksymää Karjalan menetykseen (vuoden 1940 raja) perustunutta ratkaisua taustalla koko vuoden 1944 alusta alkaen. Paasikivi oli hallituksen epäröinnin jälkeen saanut tehtävän selvittää Stalinin rauhanehtoja, mutta vain selvittää, ei muokata niitä. Paasikiven kahden raiteen toiminta johti suomalaisen osapuolen yksituumaisuuden hajoamiseen – Stalinin hyväksi. Lailliset vallanhaltijat syrjäytettiin. Tapahtui ainakin palatsivallankumous, mutta perustuslakiin ei kyetty koskemaan. Edistyksellinen Hallitusmuoto (1919) pysyi voimassa, vaikkakin aluksi huonosti seurattuna.

Poliittisen tason muutos sodan ajan vastuunkantajien keskuudessa oli raju. Poliittista tulevaisuutta ”vanhoista” poliittisista johtajista oli Paasikiven lisäksi vain Urho Kekkosella, joka kuitenkin oli osoittanut olleensa selvästi Paasikiveä itsenäisempi suhteessa Staliniin. Kekkonen oli ainut kansanedustaja, joka vastusti talvisodan päättänyttä Suomelle epäedullista ”rauhaa” aluemenetyksin, joista erittäin suuri osa meni rintamalinjasta länteen sijainneelta ydinalueelta, mukaan lukien Viipuri ja Vuoksenlaakso.

__________________________________

Suomessa on oltava hereillä. On turha luulla, että demokraattinen vallanjako tuosta vain itsestään ylläpitäisi itseään. Ei ylläpidä. Täytyy olla kattava valvontajärjestelmä tilanteiden hallitsemiseksi. Hallituksen laillisuusvalvojan, siis oikeuskanslerin, täytyy ymmärtää, että hän ei ole pääministerin neuvonantaja, vaikka istuukin hallituksen kupeessa, mutta vain kupeessa. Oikeuskansleri valvoo laillisuutta, hallitus tekee politiikkaa. Hallituksella täytyy olla riveissään ymmärrystä juridiikasta, eikä oikeuskansleri ole konsulttitoimisto. Oikeuskanslerin valvonta ei ole etukäteisosallistuvaa. Silloin vain vastuut menevät sekaisin. Aiemmin hallituksissa piti olla ministerinä oikeusoppinutta väkeä. Tästä luopuminen on ollut virhe.

________________________________

Meillä Suomessa on ollut pitkäkestoisia korruptio-ongelmia, ja niistä erittäin pitkäkestoisia heijastusvaikutuksia. Puhuttiin siloitellusti ”maan tavasta” eli ”kotiryssistä”. Suomalaisen korruption laajalle levinnyt pitkäaikainen erityispiirre on sen liittyminen neuvostotiedustelun tunkeutumiseen Suomeen epäonnistuneen rauhaan siirtymisen seurauksena syksystä 1944 alkaen.

Sotien jälkeisen turvallisuuspoliisin eli Valtiollisen poliisin koko toimintamalli (ns. Valpo II) kääntyi päälaelleen tarkoitetusta. Kommunistinen Valpo II politisoitui ja päätehtäväksi tuli sisäpoliittinen vaino, sosialististen maiden tapaan. Elimme tässä maassa vuosina 1945, 1946 ja 1947 ilman perustuslakiin sitoutunutta turvallisuuspoliisia, mikä aiheutti paljon hämmennystä ja vahinkoa ja epärealistista kommunistisen vallankumouksen tavoittelua. Stalin ei tukenut monesta syystä johtuen Suomessa vallankumousta. NKP korjasi tilanteen pääsihteeri Leonid Brezhnevin kaudella vuosina 1964–1977.

______________________________

Neuvostoliiton tiedustelupalvelu tottui heti sotien jälkeen vapaaseen toimintaan ja valta-asemaan Suomessa, jopa siinä määrin, että Liittoutuneiden valvontakomission neuvosto-osapuoli vaati hetkellisesti valtuuksiensa ylläpitämistä myös Pariisin rauhansopimuksen tekemisen jälkeen. Kuitenkin Iso-Britannia torjui jyrkästi tällaisen vaihtoehdon toteutumisen, mistä on syytä yhä kiittää Lontoota näin jälkikäteen. Jotain hyvääkin siis seurasi sinänsä pääministeri Winston Churchillin tarpeettomasta ja sotilaallisesti passiivisesta sodanjulistuksesta Suomelle 6.12.1941.

Neuvostotiedustelua ei kuitenkaan enää saatu pois maasta. Silti sen profiili pysyi poliittisesti verraten matalana, kunnes Stalinin jälkeisen ns. kansanrintamapolitiikan alkaminen ja siirtyminen KGB:n aikaan samanaikaisesti vuonna 1954 merkitsi neuvostopuolelta ideologisen profiilin nostoa. KGB:n sai tyypillisen vakoilutoiminnan lisäksi tehtäväksi tähyillä neuvostokommunismin edistämisen mahdollisuuksia. Isoissa ratkaisuissa tuli aina olla väylä kommunismille edetä.

Tämä merkitsi kohderyhmien entistä tarkoituksenmukaisempaa seulomista. Päätös- ja toiminnallista valtaa käyttävät tahot kaikilla aloilla olivat kiinnostuksen kohteina enenevässä määrin vuosien vieriessä. Kyse oli ylisukupolvisesta prosessista Neuvostoliiton hyväksi.

Lopulta KGB oli lähes kaikkialla läsnä, missä vain tehtiin merkittäviä asioita. KGB:n aktivoituminen merkitsi NKP:n vallankumoustavoittelun edistymistä Suomessa. Siihen liittyi korruption jyrkkä nousu Suomessa. Suomalaiset saivat ”ilmaisia” lounaita, illanviettoja, matkoja Krimille yms. korruptoivaa. Ja ”hyviksi” havaitut suomalaiset saivat suomettumisen korruptiota eli vauhdikasta urakehitystä.

Olen analysoinut tätä vaarallista korruption esiintymistä monissa tutkimuksissani. Ulkoasiainministeriön osalta olen avannut aihetta erityisesti teoksissani ”Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991, 2006”, ”Mies joka sanoi EI KGB:lle, 2007”, myös tutkimuksessa nimeltään ”Suomettumisen syövereissä, 2011”. Korruption aiheuttamaa epäitsenäisyyttä presidentin toimen harjoittamisessa esiintyy rankalla tavalla Mauno Koiviston toiminnassa, ks. ”Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palautuksen, 2019”.

Kaikki näkökulmia en ole ehtinyt vielä avata. Yksi keskeinen koko Suomea ja sen kansalaisten turvallisuutta koskeva lähestymistapa on ”KGB:n vaikutus Suomen puolueettomuuspoliittisen aseman vaiheisiin Neuvostoliiton elinaikana”. Verrokkimaana nousee esiin vahvasti Ruotsi.

_____________________________

En avaa tuota tutkimusta, koska se on vielä kesken. Sen sijaan korruptiotoiminnan laajuudesta 1970-luvulla palautan mieliin konkreettisen tapauksen. Suomessa toimi vuosina 1972–1977 aktiivinen KGB:n virkailija diplomaatin peitevirassa. Hänen nimensä on Albert Kozlov. Hän merkitsi ylös kalenteriinsa tunnontarkasti kontaktinsa. Hän oli poliittinen vaikuttajavakoilija. Hänellä oli tässä työssään paljon kontakteja. Hän tarjoili suomalaisille kontakteilleen vuosittain erittäin suuren summan edestä lounaita ja muuta viihdykettä hankkiessaan laittomasti tietoja, joita ei saanut julkisuudesta. Rahasta Kozlovin toiminta ei ollut kiinni. Eikä Albert Kozlov ollut ainut neuvostotiedustelija. Heitä oli kymmeniä ja kymmeniä eri sektoreilla, jopa parhaina aikoina sataa hipovin määrin. KGB:n resurssit kasvoivat 1960-luvun loppuvuosina hurjasti ideologisten kommunististen tavoitteiden noustua ykköstilalle Neuvostoliiton Suomi-suhteissa.

 

Kävi niin onnekkaasti, että Kozlov kadotti jonnekin vuosien 1975 ja 1976 kalenterinsa. Ne olivat täynnä merkintöjä vakoilusta kentällä suomalaisten parissa. Kävi niin onnekkaasti, että kalentereiden löytäjä toimitti ne Supon tutkittaviksi. Kävi vielä niin onnekkaasti, että ne päätyivät minun tutkittavikseni suurta KGB-kirjaa varten, joka ilmestyi vuonna 2006.

Kalenterit olivat SAK:n kalentereita. Ei menne pieleen, kun arvioin SAK:n kansainvälisten asioiden sihteerin Kari Tapiolan olleen asialla. Kozlov nimittäin tapasi tätä toistuvasti. Tapiola oli syvällä KGB-liemessä. Hänellä oli oma peitenimensäkin KGB:n sisäistä käyttöä varten. Hän oli ”Tero”. ”Tero” on läsnä jopa KGB:n arkistonhoitajaloikkarin Mitrohinin laajassa asiakirjakokonaisuudessa, jota säilytetään Winston Churchillille omistetussa arkistossa Cambridgessä.

Kari Tapiola jäi lähtemättömästi mieleeni ensi tapaamisessa Kööpenhaminassa ollessani siellä suurlähetystössä ensimmäisellä postillani 1971–1973. Opetusministeri Ulf Sundqvist ja juuri silloin ulkoministeri Kalevi Sorsan poliittisena sihteerinä toiminut Kari Tapiola olivat kaupungissa. Esimieheni, suurlähettiläs Jaakko Hallama, Kekkosen erittäin läheinen henkilö, pyysi minua tarjoamaan vieraille iltapalan kaupungilla. Tein työtä käskettyä.

Juttelimme kaikenlaista, mutta yht’äkkiä Tapiola yllätti ja vaihtoi puheenaihetta. Hän tokaisi tarmokkaasti: ”Oli se hyvä, että Viipuri meni, sillä muuten siitä olisi tullut neuvostovastaisuuden keskus Suomessa”. Jouduin hillitsemään itseni, mutta ärsyynnyin todella paljon moisesta. Sundqvist ei oikaisut Tapiolaa, mutta tyynnytteli kireäksi käynyttä illanviettoa.

Tapiola oli KGB:n vaikutuksen vahvasti ehdollistama poliittinen toimija. Kozlovin kalenteri pursuaa nimiä ja tapaamisia. Kozlovilla oli vuoden 1975 aikana tarkasti ottaen 102 tapaamismerkintää suomalaisten kanssa, useimmiten ravintolalounaan merkeissä. Lounaat olivat tuolloin pitkiä, aikaa meni jopa 2–3 tuntia kerralla. KGB harrasti myös illanistujaisia, saunatilaisuuksia, kotijuhlia, perhejuhlia edistyneiden kanssa ja kutsuja jopa Krimille perheloman viettoon.

Pelkästään Kozloville tietokanavat suomalaisiin vaikuttajiin olivat avoinna vuositasolla noin 250 tuntia vuodessa. Sama oli tilanne vuoden 1976 kalenterin kertoman mukaan.

KGB:llä oli kymmenkunta pelkästään poliittiseen tiedusteluun ja vaikuttamiseen erikoistunutta tekijää. Kymmenen tiedustelijaa pystyi KGB:n everstiluutnantti Albert Kozlovin yleisellä menetelmällä pitämään vuodessa jopa 2500–3000 tuntia ”luottamuksellisia keskusteluja ystävien kesken” käynnissä  -ja usein kännissä. Kyllä suomalaiset puhuivat paljon, keräsivät KGB-pisteitä.

Kyseessä oli valtava lahjus suomalaisille virkamiehille ja muille erilaisten toimien haltijoille. Supo teki Kozlovista viiden vuoden aikana 55 valvontailmoitusta. Kozlovilla oli todellisuudessa jopa 500 tapaamista vuosina 1972–1977. En luettele tässä nimilistoja, ne ovat kaikkien luettavissa teoksessani ”Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991. Strategia ja toiminta, 2006”.

Teoksen kaikki tiedot ja tulkinnat ovat nyt kestäneet viitisentoista vuotta. Supon arkisto on luotettava, sillä silmäni ovat hyvin kriittisiä tutkimustyössä. Ei ole yllätys, että UM oli vahvasti läsnä KGB:n toiminnassa. Harva sanoi EI. Minä sanoin EI KGB:lle ja puolustin puolueettomuutta toiminnallani. Se oli korkean esimieheni, presidentti Kekkosen ohjeiden mukaista.

 

________________________________

Kun nyt on Valtiontalouden Tarkastusvirasto joutunut selvitystilaan pääjohtajansa myötä ja keskustelu toisen keskeisen laillisuusviranomaisen eli oikeuskanslerin toiminnasta on käynnissä, on valvontaviranomaisten vastuu ja toimintamalli paalutettava erittäin tiukaksi. Valvottavat viranomaiset eivät ole lakisääteisten valvojien kavereita, eivät ”asiakkaita”. Sellainen ei vetele. Kyse on kansalaisten ansaitsemisista rahoista ja hallinnon uskottavuudesta perimmäisen vallan haltijan keskuudessa. Suomessa valtiovalta kuuluu kansalle.

PS.

Supon apupäällikkö Seppo Pylkkänen todisti Eduskunnan Perustuslakivaliokunnassa vuonna 1989, että KGB:n poliittisen sektorin seuranta oli olematonta ja asiallisesti päättynyt 1980-luvulla. Piste.

 

 

+7

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu