Suomen poliittisen historian tutkimuksen virhesuuntaukset romahtivat Putinin hyökkäyssodan seurauksena

Suomen poliittisen historian tutkimuksen sotien jälkeinen valtavirta eli kaunistelu Neuvostoliiton ja sen salaisen vakoilulaitoksen KGB:n toiminnoista Suomessa on kokenut fataalin iskun, joka johdattaa akateemista tutkimusta harvoja tutkijoita laajemmin kohti todellisuutta. Kun presidentti Putin riisui naamarin kasvoiltaan ja hyökkäsi raa’asti naapurinsa Ukrainan kimppuun, monet tulkinnat menettivät merkityksensä. Joukkoon lukeutuu presidentti Kekkosen poliittinen teesi ”mitä paremmat suhteet Suomella on Neuvostoliiton kanssa, sitä paremmat edellytykset ovat hyviin suhteisiin Lännen kanssa”. Hups, todellisuus oli silloinkin toisenlainen, niin kuin olen useassa teoksessani osoittanut. Kekkonen siihen havahtui jo vuonna 1970.  Äkkiä, yli yhden yön ”fundeerauksen jälkeen” Nato vihdoin kelpasi keväällä  2022 ”Neuvostoliitto-kiimaisimmillekin”, melkein kaikille.

Samalla muidenkin Venäjän naapurien kuin Ukrainan turvallisuustaso romahti. Samalla sinisilmäisiä suomalaisia höynäyttäneiltä Neuvostoliitto/Venäjän ystävyyden vakuutteluilta putosi pohja niin rumasti, että Suomen kansa poliittista johtoa myöten heräsi todelliseen todellisuuteen, joka muutoinkin  oli taustalla vallinnut erilaisin intensiteettitasoin Suomessa Neuvostoliittoa vastaan käydyistä sodista 1939–1944 alkaen. Tämä on yksi monista seurauksista Venäjän presidentin aloitettua 24.2.2022 hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan.

 

Vasemmistolaisten, jopa kommunististen opettajien joukko mm. Helsingin yliopiston poliittisen historian laitoksella, kuten muuallakin, on kasvattanut samaan vinosuuntaukseen koko joukon opiskelijoita, koska opettajat ovat sellaista vaatineet. Urakehitys jo on vaatinut neuvostonäkemysten kultaamista, johon on kuulunut KGB:n asiamiesten todellisten roolien pimittämistä. He olivat muka ystävällismielisiä diplomaatteja, vaikka olivat todellisuudessa laittomia vakoilijoita ja länsimaisen Suomen ja siihen liittyneen oikeusvaltion tuhoajia. Tämä liittyi suomettumisprosessin keskeisen elementin ns. kotiryssämenetelmän suosioon suomalaisten keskuudessa. Kaikkiin Suomen diplomaatteihin ”ystävyyden lörpötys” ei tehonnut, mutta sehän oli vaarallista uralle. Jopa Supon kyseenalainen päällikkö Seppo Tiitinen 1978–1990 vakuutti minulle 2011, että ”liturgia oli turvallista”, siis alistuminen Neuvostoliiton tahtoon.  Tiitisen ajasta on kirjoitettu vain pääasiassa tosiasioita peitellen ja virheellisesti tulkiten.

Keskeisiä vinokasvattajia eli kaunisteluja vaatineita akateemisia opettajia ovat olleet mm. Jukka Nevakivi, Kimmo Rentola ja Jorma Kalela, pahimmasta päästä. Politiikassa temmeltäneistä on heti mainittava Erkki Tuomioja, jolle historia on ollut lähinnä kaunistelua. Tulipunainen kommunisti-isoäitinsä Hella Wuolijoki olikin vain ”häivähdys punaista”. Haloo, ei tuollaista pidä uskoa, saati palkita ja seurata.

Kommunistitaustainen Veli-Pekka Leppänen on ahkeroinut monen tarkoituksenmukaisen kirjoittajan julkisen tien silittäjänä Helsingin Sanomissa, kunhan kaunistelua ja pimittämistä on ollut tarpeeksi. Jos kirjoittaa todellisuutta, saakin nämä tahot suunniltaan raivosta.

Nyt kaikki on toisin. Vain todellisuuden avaaminen kelpaa vastedes länsimaiselle historiantutkimukselle. Tämä viesti kohdistuu esimerkiksi virhesuuntauksen arkkitehtien miellyttämiseen keskittyneisiin, kuten  Aleksi Mainioon, Mari Luukkoseen ja Risto Hauvoseen, vain pari nimeä mainitakseni.

+10

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu