Tiedustelun funktio ja epäonnistumisen seurauksista

Olen määritellyt kaksiosaisessa Suomen tiedusteluhistoriassa (Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa 1917–1945, 2017 Docendo ja Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa 1945–2018, 2018 Docendo) kansilehdellä valtiollisen tiedustelun näin: ”Tiedustelu on valtiollisen päätöksenteon salaista tukitoimintaa”. Tarkka päämäärä on eräästä hollantilaisesta tiedustelutekstistä lukemani päämäärä tiedusteluorganisaation toiminnalle. Päätöksentekijälle on saatettava päätöksentekemisen pohjaksi ”totuus ja vain totuus”.

Perinteisesti valtiollinen tiedustelu on jaettu hallinnollisestikin kahteen lohkoon, siviilipuolen tiedusteluun (Valpo, Supo) ja sotilastiedusteluun (SA). Näistä lohkoista sotilastiedustelulla on syvemmät juuret kuin esim. siviilipuolen Supolla, joka vasta viime vuosina on kehittynyt varsinaiseksi tiedusteluelimeksi. Sen pääasiallinen toimintamuoto oli pitkään ennen kaikkea vastavakoilu oman maan rajojen sisäpuolella.

Suomen Nato-jäsenyys on raivannut tietä erityisesti sotilastiedustelulle merkittävästi aiempia aikoja tehokkaammalle  ja tuloksellisemmalle tietojen saannille suurilta Naton tiedusteluvaltioilta.

Keskityn aikajaksoon 21.1.1944–24.6.1944. Ensiksi mainittuna päivänä Suomen lähistöllä tapahtui viimeisen natsi-Saksan tykistön ammuksen lento kohti Leningradia. Wehrmacht aloitti perääntymisen Leningradin rintamalta ja vetäytyi yhtä soittoa Narvan tasolle Viron rajoille. Leningradin tienoille syntyi runsaasti uutta tilaa sotilasyksiköiden liikkumiselle, uutta lähtöalustaa suurille sotilasoperaatioille erityisesti kahteen suuntaan: 1. kohti Berliiniä ja 2. Suomen suuntaan pitkin Karjalan kannasta. Karjalan rintama eli Laatokan-Äänisen kannas pysyi kiinni Suomen armeijan vartioidessa sitä Syvärillä.

Suomen armeijan päätöksentekijän marsalkka Mannerheimin tahto oli, että Suomi ei sodi Leningradia vastaan, vaikka Hitler niin vaati. Näin kävi. Leningradin asukkaat kaupungilla kulkiessaan tottuivat kävelemään katujen suojapuolta, jonne Saksan ammukset eivät yltäneet, eikä Suomi ampunut laukaustakaan kohti Leningradia.

Jotta Suomen sotilastiedustelun voisi sanoa onnistuneen tehtävässään antaa marsalkka Mannerheimille ”totuutta” eli oikean tapahtumakuvauksen ajoissa viimeistään toukokuussa 1944 mieluiten sen alkupuolella olisi ollut: ”Stalin on juuri antanut viimeisen toimintakäskyn ryhtyä voimakkaaseen sotilasoperaatioon Suomea vastaan Karjalan kannaksella Valkeasaaren kohdalla päämääränä Koivisto ja Viipuri”.  Ajankohta oli auki, koska se oli sidoksissa Normandian maihinnousun onnistumiseen, jonka toteutuksen päivämäärä oli oikeasti auki. Liittoutuneiden valmius oli olemassa, mutta sääolot itse asiassa ratkaisivat päivämäärän.  Tämä olisi riittänyt Mannerheimille, joka olisi voinut aloittaa joukkojen siirtämisen Syväriltä Kannakselle.

Mannerheimin pääajatus oli pysyä vahvana Syvärillä, jotta talvisodan skenaario ei toistuisi. Päähyökkäys Suomea vastaan tuli silloin Äänisen-Laatokan kannaksen kautta.  Stalinkin suosi tätä reittiä aina kevääseen 1944 asti, mutta muutti strategiaansa Paasikiven Molotoville antamien tietojen pohjalta Moskovassa maaliskuun lopussa 1944. Paasikivi vakuutti Neuvostoliitolle, että Kannaksella ei ollut saksalaisia joukkoja. Se olikin totta.  Siviileissä ulkoministeri Molotovin joukkueessa ollut puna-armeijan strategiapäällikkö Shtemenko meni tapaamisesta suoraan Stalinin puheille, joka silloin päätti jättää Karjalan rintaman väliaikaisesti syrjään ja keskittyä voimakkaaseen strategiseen iskuun Karjalan kannakselle. Juuri tällaisella operaatiolla puna-armeija oli pakottanut Wehrmachtin tammikuussa 1944 vetäytymään Leningradista Narvan tasolle asti.

Poliittisesti presidentti Risto Rytillä ei olisi ollut nokan koputtamista. Hän ei toiminut sota-aikana armeijan ylipäällikkönä.  Ryti toivoi Itä-Karjalan sotilashallintoalueesta valttikorttia rauhanneuvotteluihin, ”jotka joskus tulevat”.

Ulkoministeri Ramsay tunnisti tiedon puutteen keväällä 1944: ”Emme tiedä mitään”. Länsi arvioi, että Ramsay oli riskitekijä salaisuuksien säilymisille. Hän vuosi arkaluontoisia tietoja natsi-Saksalle. Hänen natsi-Saksa -sidonnaisuutensa oli rasite Suomelle. Hänet olisi pitänyt vaihtaa ajoissa jo mieluiten vuonna 1943 pätevään kriisiaikaa Ramsayta paremmin hallitsevaan henkilöön.

Suomi oli tietopaitsiossa. Ainut toivo oli sotilastiedustelussa, sillä diplomaateista ei ollut mihinkään. Sotilastiedustelukin petti maansa totaalisesti. Kun Mannerheim sai Mikkeliin toukokuun puolessa välissä 1944 raportteja puna-armeijan väkivaltaisista tiedusteluhyökkäyksistä eturintamassa Kannaksella, hän arvioi niitä pimeässä: ”Mitä tämä tarkoittaa?”

Ylin päättävä taso, marsalkka Mannerheim, presidentti Ryti ja ulkoministeri Ramsay eivät tienneet mitään maailman menosta, joka kosketti Suomea raskaalla kädellä.

Vain huhuja maihinnoususta liikkui paitsiossa olleissa diplomaattisissa piireissä. Suomen diplomaatit olivat hyödytöntä sakkia. Roosevelt jopa karkotti Suomen Washingtonin-suurlähettilään alkukesästä 1944. Oikeita tietoja ei saatu edes Yhdysvalloista, jonka presidentti sympatisoi vahvasti Suomea ja tuki sen erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan. Hän vaati Stalinilta 1.12.1943 Teheranin huippukokouksessa Viipurin jättämistä Suomelle. Stalin suostui Suomen erillissotakäsitteeseen ja siihen, että Suomi neuvoteltaisiin sodasta. Hän vain antoi mahdottomat ehdot rauhalle, koska halusi iskeä Suomen sotilaallisesti, mutta vain rajoitetusti. Hän arvioi rajoitetun strategisen iskun olleen Rooseveltin siedettävissä. Stalin ei enää hakenut Suomen suoraa miehittämistä taistelemalla, mutta Suomen armeijan antautuminen olisi maistunut hänelle. Strateginen yllätysisku ja rajoitetut tavoitteet vuoden 1940 raja edellä oli tavoitteena, jonka länsi hyväksyisi. Suomelta ei kysyttäisi mitään Stalinin näkemyksen mukaan.

Moni kirjoittaja, kuten Matti Koskinen ei huomaa Salpalinjan merkitystä spekuloidessaan puna-armeijan muka helppoa Suomen miehittämistä.

Samalla Stalin sitoutui ”kevennyshyökkäykseen” maihinnousun onnistuttua. Kun Normandia alkoi Staliniin hyväksymällä tavalla, hän aloitti hyökkäyksen Valkeasaaressa täydellä yllätyksellä. Operaatio Bagration alkoi 24.6.1944. Yli 2 miljoonaa neuvostosotilasta alkoi keskisellä rintama-alueella vyöryä kohti Berliiniä. Tämä oli Stalinin pääsuunta. Kilpailu Berliinistä pamahti täysillä käyntiin 6.6.1944 Euroopan mantereella. Suomi jäi sivuun Stalinin operaatioiden joukossa. Suomen johto eli pimeässä, vain rintamajermujen varassa. Kunnia siis rintamajermuille, jotka kohtasivat saamattoman sotilastiedustelun aiheuttaman tuskan. Ei valtakunnan sotilaallinen päättäjä marsalkka Mannerheim voinut avata Karjalan rintamaa sekalaisten tiedonrippeiden pohjalta, joiden todenperäisyydestä ei voinut olla takeita. Sotilastiedustelu ei koskaan raportoinut Ylipäällikölle, että puna-armeija hyökkää Valkeasaaressa 9.6.1944 aamusta ja että panssarivyöry alkaa seuraavana päivänä. Päämaja päinvastoin rauhoitteli: Neuvostoliitto ei hyökkää. Näin kertoi Päämaja johdolle vielä kesäkuun alussa 1944.

Ilmakuvia vielä kehitettiin Joensuussa.

——————————————————————————————————————————————————————————

Viesti vanhemmilleni: Koivistolainen isäni Aleksanteri (s. 13.7.1913) kävi kaikki sodat talvisodasta 1939 alkaen, menetti kotiseutunsa Kannaksella, aloitti jatkosotansa kesäkuussa 1941 Hangon rintamalla. Hän kohtasi pian sukumme vuosisataisen kotiseudun palautuksen loppukesästä 1941 ja sitten Äänisen rannat. Hän sai kesällä 1944 myöhästyneen siirron Viipurin tueksi ja kävi vielä ankarat taistelut Viipurinlahdella elokuun alussa. Eversti Niilo Lappalainen on kirjoittanut erittäin ansiokkaan kuvauksen Viipurinlahden taisteluista Teikarin- ja Melansaarilla kesällä 1944. Kirjan nimi on: ”Veren kostuttamat saaret, 1983”. Isäni sotilaspassissa on merkintä osallistumisesta vielä taisteluihin kovimmissa paikoissa Viipurinlahdella mainituilla saarilla elokuussa 1944. Sitä ennen Neuvostoliitto tuhosi perheemme asunnon Helsingissä Käpylässä. Sotaa paossa ja synnyttämässä Kuopiossa ollut äitini sai koruttoman kortin mieheltään tämän käytyä toukokuussa 1944 Helsingissä: koti tuhoutunut helmikuun pommituksissa. Isi, kiitokset taisteluista Neuvostoliittoa vastaan ja hengissä pysymisestä, kas synnyin vasta 24.10.1945.

Muistan jatkosodan jatkosotasi, kun hoidit ASO:ssa lakimiehenä karjalaisten vaikeata asuttamisprosessia viraston lakkauttamiseen asti vuonna 1958. Sotasi oli tosi pitkä vuodesta 1939 alkaen aina vuoteen 1958 asti.

PS 2. Ulkoministeriössä oli paljon asemissa olleita, jotka yrittivät saada minut hyväksymään Neuvostoliiton aloittamat sodat ja niiden seuraukset. En seurannut erästä sinänsä kelpo virkamiestä, Porilaista muuten. Minulla oli kaikesta Porilaista paremmat tiedot. Siksi minut pakotettiin Turkulaisen Ilkka Pastisen suurlähetystöön lähetystöneuvokseksi Lontooseen vuonna 1982. Turkulainen yritti samaa kuin edellä mainittu Porilainen. En suostunut seuraamaan häntä ja kieltämään todellisuutta elämässäni. Viipurilaissyntyinen poliittisen osaston päällikkö Seppo Pietinen oli niellyt neuvostopropagandan ja sai Mauno Koiviston hyväksynnän. Hän halusi katkaista urani, Viipurilainen. Oli niitä muitakin. Porilainen piti minulle kerran saarnan, että kaiken takana oli Neuvostoliiton ”legitiimi” huoli Leningradin turvallisuudesta. Halleluja, Stalinilla ei ollut pienintäkään huolta Suomen suunnalta. Stalinia vaivasi imperialismin himo, kuten tänään Putinia.

PS 3. Slava v Ukraine.

PS 4. Otan huomioon vain blogin rajauksen sisälle kuuluvia hyvin tiedoin varustettuja kommentteja, nimellä kirjoitettuja. Täytyy hallita perusasiat. Tämä on blogi. Täytyy tuntea tuotantoni. Poistan kyseenalaisen jutustelun.