Turvallisuuspolitiikan kattava yleisjohto tasavallan presidentille

Olen muutaman kerran jo kirjoittanut huolestani ylimmän valtiojohdon keskinäisten suhteiden tarkoituksenmukaisuudesta uuden Perustuslain ja käynnissä olevan yleispoliittisen kehityksen muodostamassa todellisuudessa. On syytä jatkaa, erityisesti seurattuani 28.5.2021 klo 10 alkanutta tasavallan presidentin haastattelua YLE:n kanavalla.

Presidentti Sauli Niinistö oli todella turhautuneen oloinen mahdollisuuksistaan seurata, saati vaikuttaa EU:n integraation syvenemisen aiheuttamista tilanteista. Käytännön kavennuksista  Niinistön valtaoikeuksiin omilla kausillaan näyttää tulleen konkreettista haittaa presidentti-instituutioille.

Perustuslain 1919 selkeät säännöt presidentin vastuusta maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana ovat vaihtuneet tilanteeseen, jossa pääministerille on annettu valtakirja hoitaa Suomen suhteita Euroopan unioniin. On unohtunut, että Suomen suhteet Euroopan unioniin ovat periaatteessa jatkuvassa liikkuvassa tilassa. Se johtuu integraation sisäisestä dynamiikasta.  Se on ollut mukana kaiken aikaa aina Rooman sopimuksesta vuodelta 1957. EFTA:n liitännäisjäsenyys oli Suomelle todella merkityksellinen, kuten olen väitöskirjassani 1.3.1997 osoittanut.

Vain Ison-Britannian ja Tanskan siirtyminen EFTA:n täysjäsenyydestä EEC:hen 1.1.1973 alkaen aiheutti liikettä, mutta paljolti kielteistä, vaikka Suomen elintärkeät taloudelliset intressit olivat uhanalaisia. Syvän suomettumisen seurauksena moni hankki neuvostopisteitä vastustamalla tullisopimusta EEC:n kanssa. Se oli outo poliittinen vääntö, jossa mm. kansanedustaja Erkki Tuomioja keikkui vastustamisen kärkijoukoissa.


 

Suomi oli vain EFTA:n liitännäisjäsen, joka osoittautui vähitellen riittämättömäksi ratkaisuksi, koska integraation dynamiikka vei pian asiat uudelle tasolle. Suomi oli kuitenkin vaiti integraation etenemisen todellisista vaikutuksista, koska Neuvostoliitto vaati niin. Tai luultiin Neuvostoliiton vaatineen, eikä uskallettu ”uhmata” itänaapuria. Koiviston kansliapäällikkö Jaakko Kalela vannotti: ”Ei saa osoittaa pienintäkään Neuvostoliiton uhmaamista”.

Suomen primäärieduista huolehtiminen oli Koiviston ja hänen regimensä mielestä Neuvostoliiton uhmaamista. Elimme syvää suomettumisen aikaa. Vain näin uskomalla ura ulkoministeriössä johti huipulle. UM valui asentoon, joka olisi voinut jatkaa sellaisenaan neuvostolaisena ulkoministeriönä.

Olin UM:n poliittisen osaston tutkimusyksikön päällikkö vuodesta 1985 alkaen. Kiinnitin huomiota EES-problematiikkaan ja integraation sisällön muuttuvaan dynamiikkaan. Kirjoitin.

Sd-valtiojohdon ja kepu-k-linjan-ulkoministerin lähipiirien asenne oli järkyttävä: ”Jukka Seppinen, lopeta Euroopan integraation tutkiminen”.

Olin saanut Ranskan valtion hallintokorkeakoulussa (ENA) 1977–1978 rautaisannoksen koulutusta integraatioasioihin ollessa siellä presidentti Urho Kekkosen ja ulkoministeri Kalevi Sorsan avaamalla jatkokoulutusreitillä. Olin siellä ensimmäisenä suomalaisena nuorena virkamiehenä jatkokoulutettavana.

Koulutus oli erittäin monipuolista ja intensiivistä. Opiskelija saattoi vaikuttaa koulutuksen sisältöön valinnoillaan merkittävästi. Kuitenkin kukin opiskelija oli jatkuvan arvioinnin kohteena ja sai läpikäydä lopussa koulutukseen kuuluneen ”Grand Oral” eli suuren suullisen kokeen. Sain koulutuksesta yleisarvioinnin ”excellent”. (UM arkisto). Koulutuksesta sai koulun johtajan allekirjoittaman todistuksen, mutta ei tietenkään mitään akateemista arvoa. Hieno titteli on yhä kuitenkin ”ancien élève de l’ENA” eli tuttavallisesti ”enarkki, un(e) énarque”.

Koulutukseen kuului kuukauden harjoittelujakso Ranskan ulkoministeriön poliittisen sektorin Eurooppa-osastolla. Ja Koiviston regime (erit. Jaakko Blomberg ja moni ns. kavaku-virkamies sekä kepu-k-linjalainen Katariina Niemenmaa, vai oliko Niemenmäki, en nyt ehdi tarkistaa) kielsi läntisen integraation tutkimisen ja harjoittivat mm. siksi suorastaan lainvastaista painostusta ja syrjintää. ”Ei kiinnosta ketään”, Katariina N julisti ”kaikkitietäväisyyden” äänellä, k-linjalaisena.

Niinpä Suomessa ei Neuvostoliiton aikana juuri sopinut keskustella EEC/EC:stä, ei edes EFTA-assosiaation (1961) riittämättömästä sisällöstä Suomelle seurata EC:n ja EFTA:n taloudellisen yhteismarkkinan muodostumista 1980-luvulla. Viimeiset tulliesteet poistuivat teollisuustuotteiden kaupasta.

Samalla syntyi uusi perspektiivi. Liikettä todella oli. Presidentti Mauno Koivisto, tuo huippukokematon uusi valtiojohtaja, epäröi ottaa Suomelle tarpeellista askelta: tulla EFTA:n täysjäseneksi.

Tarkoitus oli muodostaa EES eli European Economic Space EC:n ja EFTA:n täsyjäsenten kesken. Ajatuksena oli liittää EFTA-maat EY:n tuleviin sisämarkkinoihin ulottamalla neljän tuotannontekijän (tavarat, palvelut, pääomat ja työvoima) vapaa liikkuvuus myös EFTA-maihin. Aikakauden suuri integraationimi oli Jacques Delors.

Kun paine kasvoi erittäin kovaksi, presidentti Koivisto viimein epätoivon partaalla uskalsi ottaa askeleen EFTA:n täysjäseneksi vuonna 1986. Samalla hän lähetti neuvostojohdolle kirjeen, jossa pyyteli asiaa anteeksi ja totesi, että ”Suomen ja Neuvostoliiton elintärkeät edut eivät koskaan voi olla ristiriidassa keskenään”. Haloo Koivisto. Teidät kyllä jo tunnetaan. Sd-vetoinen hallitus selitti laveasti, ettei asia merkinnyt askeleita länteen päin.


 

Tämä tiivis selvitys osoittaa kaksi asiaa: Euroopan integraatio on dynaaminen prosessi. Asia numero kaksi on myös selvä: Suomeen syntyi vain vähän syvällistä integraatiotietoutta, koska Neuvostoliitto niin vaati. Sairasta. Suomen kansallinen etu syrjäytyi.

On Suomen kansallisen edun vastaista ja väärin, että Euroopan unionin monipuolistuva toimivalta on vain hallituksen varassa (66§). Presidentti joutuu havaitsemaan olevansa ulkopuolinen keskeisissä asioissa. Tämä ei voi olla tarkoituksena. Suomen lainsäätäjien integraatiotuntemus vain oli niin pintapuolista, että uuteen Perustuslakiin tullut valuvika saattoi 1990-luvulla syntyä.

Suomen turvallisuuspolitiikka kytkeytyy jatkuvasti yhä tiiviimmin Unionin askelmerkkeihin. Siksi pääministeripohjainen osaosallistuminen EU-dynamiikan keskeisten kehitystrendien hoitoon on virheratkaisu, joka on muutettava presidentin EU:ta koskevien valtaoikeuksien hyväksi erityisesti turvallisuuspolitiikassa, ehkä laajemminkin erityisesti Eurooppa-neuvostossa.

Työtä riittää kehitettäessä yhteistä puolustuspolitiikkaa kansallisten armeijojen pohjalta. Kyse ei ole ns. Eurooppa-armeijasta 1950-luvun malliin, vaan uudesta lähestymistavasta, jonka nivominen Nato-yhteistyöhön on haastava tehtävä, mutta tärkeä. Mukana EU:ssa on maita, joiden liittyminen Natoon on niin kovin vaikeata.

Uusi rintama, pimeässä mutta yötä päivää toimiva sodankäynnin muoto, tuo kybersota on saatava puolustuksellisesti kestävään asentoon kautta Euroopan unionin.

On lisäksi muistettava, että Euroopan puolustuspolitiikka koskee vain Euroopan unionia. Natossa sen sijaan on dynaamisia voimia, jotka havittelevat Natosta operatiivisesti jäsenpohjaisesti globaalia arvopohjaista toimijaa, mikä taasen ei voi olla EU:n tavoitteena konkreettisella sotilaallisella tasolla.

Kansallisten armeijoiden kesken on siis kehitettävä kestävää solidaarisuuden liimaa. Yhteistyö Naton kanssa on tietenkin tärkeätä ja päällekkäisyyksiä on vältettävä. Olisiko ratkaisu siinä, että koko EU liittyisi oman yksikkönään Natoon? On toki muitakin mahdollisuuksia. Kulunutta hokemaa mukaellen: turvallisuuspolitiikkakin on mahdollisuuksien taidetta.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu