Turvallisuuspolitiikka on taitolaji, jossa virhe voi olla fataali jopa kansakunnan tasolla

Suomessa käydään laajaa keskustelua, miten varmistaa rauha omille lapsillemme ja lapsenlapsillemme tässä myrskyisäksi jälleen käyneessä maailmassa.  Yksi asia on Venäjän diktaattorin Putinin aloittamasta sodasta tullut kaikille selväksi. Hän ei kaihda äärimmäisen raakaa väkivaltaa millään suunnalla.

Venäjän valtioväkivalta on edelleen perinteisissä mitoissa. Ei tarvitse mennä syvemmälle historiaan kuin satavuotta sitten vallinneeseen bolshevikkien vallankumouksen jälkeiseen tilanteeseen.  Lenin suosi kauhun aiheuttamiseksi suorasukaista tappamista. Teesi kuului: ”Mitä enemmän ruumiita roikkuu lyhtypylväissä, sitä parempi”. Tämä Leninin teesi nousi mieleeni kansainvälisillä kanavilla julkaistusta Venäjän teurastussotaa Ukrainassa esittävästä videosta, jossa kaksi venäläistä sotilasta raa’asti seisotti retkottavaa ihmishahmoa lyhtypylvästä vasten, sitoivat kädet taakse kiinni ja, voitteko uskoa, kiersivät varastomuovikalvolla hänet tiukasti kiinni pylvääseen. Mies tukehtui. Tämä ei riittänyt, vaan he riisuivat miehen housut nilkkoihin ja lähti lampsimaan ilmeisesti naureskellen kohti seuraavaa uhria. Toivottavasti he joutuvat vielä tilille ja tuomiolle sotarikoksistaan.

On selvää, että näissä oloissa länsimaisella elämänmuodolla ei voi olla kuin yksi keino selvitä eteenpäin: vain Venäjää vahvempi sotilasvoima voi pitää sen aisoissa.

 

On vaikeata ymmärtää, että Suomessakin yhä tunnetaan viehtymystä ajatukseen, että myönnytyksillä olisi merkitystä turvallisuuspolitiikassa suhteessa Venäjään. Ei ole. Myönnytyspolitiikka puolueettomuuden kuorrutuksineen ei ole mikään ratkaisu. Se on tarkemmin sanottuna politiikkaa Putinin Pussiin.

Kuuluuko Suomen ja Ruotsin puolustusliitto tällaiseen politiikkaan vai ei? Tarkastelen lyhyesti puolustusliittotavoittelun historiaa Suomen ja Ruotsin välillä. Asia ei todellakaan ole uusi.

Suomen kaikkien aikojen turvallisuusongelma on Venäjä. Uhka se on ollut vuosisatojen ajan. Maamme itsenäistyttyä turvan hakeminen on edelleen leimannut kaikkia aikoja. Neuvostoliitto on rauhan hakemisen sijaan jatkuvasti mielinyt Suomea valtaansa, milloin asein, milloin poliittisin keinoin. Neuvostoliitto/Venäjä ei ole hetkeksikään jättänyt Suomea rauhaan, oli voimassa minkälaisia sanahelinällä maustettuja sopimuksia tahansa.

Suomi on muuttanut itsenäisyytensä aikana ulkopolitiikkansa nimityksiä ja mausteita useaan otteeseen. Aina on kyse ollut turvallisuudesta Neuvostoliitto/Venäjää vastaan.  Alkuun nimitys oli reunavaltiopolitiikka. Sitä veti ulkoministeri Rudolf Holsti. Se ei saavuttanut eduskunnan hyväksyntää, ja se hylättiin viimeistään vuonna 1925. Sitten hakuammunta kohdistui kansainvälisiin järjestöihin, ennen kaikkea Kansainliittoon. Se oli pelkkä paperitiikeri. Se ei kyennyt ehkäisemään sodan uhan synkkien pilvien nousua 1930-luvun aikana, eikä suursodan syttymistä 1.9.1939. Kun Stalin hyökkäsi häpeämättömästi 30.11.1939 Suomeen, Kansainliitto erotti Neuvostoliiton. Stalin tuumasi englanniksi käännettynä ”So what?” ja jatkoi sotaa Suomessa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nouseeko Putin jo mieleen?

Suomi aloitti uuden kauden vuonna 1935, jolloin kaksi sanaa kuvasi politiikan muutosta. Suomi aloitti länsi- eli Skandinaavisen suuntauksen, jota kuorrutti Suomelle uusi termi ”puolueettomuus”. Yksi sen ydinajatuksista oli saada aikaan sotilasliitto/puolustusliitto ensin kaikkien Skandinaavisten maiden kanssa. Kun pakit tulivat pikapostissa Tanskasta ja Norjasta, jäljelle jäi empivä Ruotsi. Ennen sodan syttymistä Ruotsi torjui pienetkin yhteiset puolustusasemat Ahvenanmaalla. Ruotsi jätti Suomen tylysti Stalinin armoille.

Ruotsin antama apu vapaaehtoisineen oli kokonaisuuden kannalta marginaalista. Entistä kuningaskunnan itäistä osaa ei haluttu auttaa vakinaisella armeijalla, sillä silloin Ruotsista olisi tullut sodankävijä Suomen rinnalla Stalinia vastaan. Ruotsin epäonnistunut 1920-luvun puolustuspolitiikka painoi vielä. Ruotsi ajoi armeijansa alas 1920-luvulla tavalla, joka oli sen perusintressejä vastaan. Tämä tapahtui Ruotsin sosialidemokraattisen hallitusvallan nousun myötä.

Ruotsi pysyi monin keinoin II maailmansodan ajan sen ulkopuolella. Puolueettomuuspolitiikkaa se ei ollut, vaan sananmukaisesti myöntyvyyspolitiikkaa. Myönnytyksensä saivat ensin niin Hitler kuin tämän sotaonnen kääntymisen myötä muutkin osapuolet. Sodan kurimuksen uhka kävi muutaman kerran Ruotsia hyvin lähellä.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto kyttäsi Suomen ja Ruotsin yhteisen puolustuspolitiikan itujakin tylysti. Suomi rajasi puolustuspolitiikan pois Pohjoismaiden Neuvoston agendalta.  Puhetta riitti kuitenkin eri vuosikymmenillä. Tilanne muuttui Ruotsille edulliseksi olla sitoutumatta Suomeen. Ruotsi oppi läksynsä ja varustautui vimmatusti ja – onnistuneesti. Siitä tuli merkittävä sotilasmahti. Kun siihen lisää salaiset Yhdysvaltain turvallisuustakuut, jotka toki olivat monella taholla myös Suomen UM:ssä tiedossa, puolustusliitto Suomen kanssa ei ollut Ruotsin valtaapitäville kiinnostava vaihtoehto. Toki Ruotsi piti mahdollisuuksiensa mukaan huolta Suomen pysymisestä länsikelkassa mukana, josta näyttävin operaatio oli Suomen saaminen EFTA-integraatioon mukaan vuonna 1961. Se oli erittäin tärkeä asia Suomelle. Silti Suomen EFTA-asian onnistuminen oli viime kädessä kiinni Neuvostoliiton kommunistisen Puolueen politbyroon päätöksestä. Ilman sen näyttämää vihreätä, Suomi olisi irrottautunut EFTA:sta ja yrittänyt hoitaa kauppasuhteitaan bilateraalisin sopimuksin. Tämä oli realiteetti, josta Kekkonen olisi loppupeleissä pitänyt kiinni, jos Neuvostoliitto olisi heittäytynyt todella uhkaavaksi. Olihan Suomi edelleen yksin ilman mitään turvatakeita mistään.

No, Suomen Ruotsille edullinen puskurirooli Neuvostoliittoa vastaan oli totta kaiken aikaa, mutta siitä ei juuri hiiskuttu.

Neuvostoliiton hajottua Ruotsi oli unohtanut oppinsa 1920-luvulta ja purki armeijansa uudelleen. Suomi ei sitä tehnyt, vaikka SDP maan johdossa halusi heikentää Suomen armeijan suorituskykyä. Se oli peliä Putinin pussiin.

Kävi lopulta niin, Putinin hyökättyä silmittömästi Ukrainan kimppuun, että Ruotsi ei ole enää Suomelle kiinnostava kumppani kahdenväliseen puolustusliittoon Nato-jäsenyyden kynnyksellä. Saa siitä puhua tietenkin, mutta realiteetit osoittavat helposti Ruotsin vajaan sotilaallisen sodankäyntikyvyn muodostuvan Suomelle helposti rasitteeksi.

Nato on oikea ratkaisu. Ruotsin toivoisi askeltavan saamaa tahtia Natoon, mutta nyt Suomi ei voi odottaa. Se olisi liian vaarallista. Kosija Suomi on kasvanut itsenäiseen ratkaisuun monien Neuvostoliitto/Venäjän aiheuttamien vaarojen, siis kantapään kautta. Historian saatossa sotilaallisesti vastahakoinen kumppani Ruotsi tekee omat ratkaisunsa. Tuen Ruotsin ratkaisua, oli se Nato nyt tai myöhemmin tai ei koskaan. Kyllä harjoittelemme yhdessä sotilaallisia taitoja niin paljon kuin sielu ja kukkaro kestävät-

Näyttää vielä siltä, että Natosta muodostuu vähitellen perustehtävänsä mukaisesti koko EU:n sotilaallinen tukipylväs. Silloin ei tarvitsisi puhua sotilaallisista päällekkäisyyksistä. Kun kaikki EU-jäsenet ovat Natossa, tai EU sen juridisena toimijana, tilanne olisi ihanteellinen rauhan säilyttämisen kannalta.  EU voisi rauhassa syventää ja laajentaa visiotaan hyvästä maailmasta, jota voi kutsua vapaaksi integraatioksi. Heja Sverige joka tapauksessa.

PS. Erkki Tuomioja, kun kaikki aina menee vastoin kiukuttelujasi, niin kasva jo aikuiseksi. Mitä muuten olet saanut oikeasti työelämässä aikaseksi omien ja isoäitisi Hella Wuolijoen neuvostohymistysten kautta?

+9

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu