Turvallisuutta yhteistyöllä

Tiedustelu on erittäin tärkeä osa kansallista turvallisuutta. Sitä ei pidä pilata turhalla pikkupolitisoimisella.

Olen havainnut monta kertaa pitkällä kansainvälisellä polullani  Suomen aseman haavoittuvuuden. Kansainvälistymiseni alkoi jo Helsingin Ranskalaisessa kansakoulussa ja sen valmistavissa vaiheissa 1940-luvun puolella, jatkui Ressussa sekä UM:ssä 1.1.1970 lukien pian 52 vuotta sitten. Tutkimuskentässäni on myös ollut maamme turvallisuuspolitiikan historia sekä siviili- että sotilastiedustelun osalta. On ollut dramaattisia epäonnistumisia kummallakin sektorilla. Ne ovat vaikuttaneet maamme kohtaloihin. Olen tehnyt tutkimustyötä, johon tähtäsin jo UM:n poliittisen osaston pitkäaikaisena viranhaltijana.

Tiedustelun epäonnistuminen voi johtaa vakaviin seurauksiin. Niin kävi Suomelle useampaankin otteeseen 1900-luvulla.

Pidän merkittävimpinä munauksina marraskuuta 1939 talvisotineen ja kesäkuun alkua 1944 Kannaksen suurhyökkäyksen osalta. Kummassakin tapauksessa sotilastiedustelu ilmoittti maan johdolle, että ei hätää, Neuvostoliitto ei tule hyökkäämään Suomeen. Tiedämme mitä tapahtui 30.11.1939 ja 9.6.1944. Pommeja sateli ja puna-armeija vyöryi Suomen rajan yli kummassakin tapauksessa. Eduskunta oli nimittäin 6.12.1941 julistanut vuoden 1939 rajan uudelleen Suomen viralliseksi rajaksi.

Kun Suomen armeijan pääosa oli edelleen kesäkuun alussa 1944 loikoilemassa Laatokan ja Äänisen kannaksella, Valkeasaaressa tapahtui puna-armeijan hyvin valmisteltu läpimurto, mikä johti Viipurin menetykseen ja vuoden 1940 rajan paluuseen Stalinin tavoitteiden mukaisesti. Edes Kannaksen etulinja viisine divisioneineen ei ollut taisteluvalmiudessa.

Kun huono rauha oli tehty, KGB:n edeltäjä NKVD pääsi tunkeutumaan maahan ns. Liittoutuneiden valvontakomission mukana. Käytännössä se oli Neuvostoliiton Suomeen lähettämä komissio. Sen jälkeen neuvostovakoilusta ja -vaikuttamisesta ei ole päästy eroon, toisin kuin EK:n ja Valpo I:n toimesta onnistuneesti 1930-luvulla.

Vuoden 1940 raja oli hyökkäyksellinen raja, sillä Stalin tavoitteli edelleen koko maata, mikä johti sen uusintahyökkäykseen Suomeen kesäkuussa 1941. Vuoden 1944/1947 raja siis pysyi hyökkäyksellisenä ja on yhä siinä kuosissa. Rauha ei palannut, vaan Neuvostoliitto kävi edelleen sotaa Suomen valtaaminen tavoitteena vaihtelevalla intensiteetillä. Keinot vain muuttuivat poliittisiksi. Kyseessä oli ideologispainotteinen poliittinen sota ennen kaikkea vuosina 1964–1977. Sen jälkeen KGB painoi 1980-luvulla Suomea syvälle vasallivaltion alhoon, kunnes Suomen pelasti Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991.

Suomi itsenäistyi 1917 keisarillisen Venäjän hajotessa, joten Suomi pelastui 1900-luvulla kaksi kertaa Venäjän ikeestä uhan hajoamisen vuoksi. Sen varaan ei kuitenkaan kansakunnan tulevaisuutta voi rakentaa. Suomi tarvitsee tarvittaessa merkittävää sotilaallista kyvykkyyttä.

KGB:n tunkeutumista 1954 alkaen Suomeen ei voi laskea Armas Alhavan Supon syyksi. Supon resurssit eivät seuranneet KGB:n etenemisen tahtia. Sen sijaan Seppo Tiitisen ajan KGB:n ”muka ystävyys” poliittisella sektorilla oli Mauno Koiviston ja Seppo Tiitisen piikkiin laitettava valtaisa epäonnistuminen. Supo teki jatkuvaksi virkavirheeksi luettavan menettelytavan. Se lopetti KGB:n poliittisen sektorin valvonnan.

Presidentti Kekkonen havahtui kovaan vastarintaan vuoden 1970 aikana, jolloin vallankumouksen uhka nousi ”iholle”, käyttääkseni Supon vastavakoilun termiä. 1980-luvulla kaikenlainen ”pienikin Neuvostoliiton uhmaaminen” eli omien intressien ajaminen muodostui harvojen harrastukseksi. UM:n poliittinen osaston linjaorganisaatio Kekkosen nyrkkinä teki sitä käytännössä neuvotteluissa, keskusteluissa, kaikin mahdollisin tavoin.

Valtavirta maassa alistui Neuvostoliiton vasalliksi Mauno Koiviston johdolla, myös ulkoministeriössä. Kekkosen mandaatilla toimineet joutuivat epäsuosioon, minä välittömsäti. Mutta maan länsimaisuus oli pelastettu ja kommunistit pudotettu Suomen ulkopolitiikan määrittelystä, sillä valtioelimet ottivat tilanteen haltuunsa. Puolueettomuusformula pysyi suomalais-neuvostoliittolaisissa kommunikeoissa. Seuraava pelastus Mauno Koiviston alhosta tuli Neuvostoliiton hajoamisesta.

—————————————

 

Yksin jääminen on Suomelle uhka pahimmasta päästä, se tiedetään. Nato-yhteistyö sitoo EU-jäsenistön enemmistön turvaverkkoonsa. Se on kova fakta. Liikkumatilaa EU-puolustuslaitokselle perinteisessä mielessä ei juuri ole, eikä esimerkiksi Ranska olisi kovinkaan helposti luopumassa kansallisesta armeijastaan. Natokin perustuu juuri tälle tosiasialle.

Suomi on solminut kahdenvälisiä turvallisuuspoliittisia sopimuksia viime vuosina. Silti Suomi ei ole kelvannut kaikkiin lähialueiden turvallisuuskerhoihin. Viimeksi Ruotsi, Tanska ja Norja kehittivät kolmikantaisen skandinaavisen rakenteen Tanskan salmien suojaksi pohjoismaisuuden ohittaen. Turvallisuussopimusta ei ole syntynyt kattavasti Suomen ja Ruotsinkaan välille. Valtiollisen sopimuksen puuttuminen ei suoraan tietenkään estä yhteisharjoituksia, mutta silti se on mielestäni puute. Olikohan edes yritystä Suomen puolelta? Sitä sopii kysellä.

Analogia 1930-luvun lopun kanssa on ilmeinen. Suomi käänsi 1930-luvun puolessavälissä turvallisuuspoliittisen painopisteensä idästä ns. reunavaltioista (kuten Viro, Latvia, Liettua, Puola) Kansainliiton kautta Skandinavian puoleen puolueettomuushakuisesti. Suomi haki turvallisuussopimusta Ruotsin, Tanskan ja Norjan kanssa, mutta vastaus tuli paluupostissa ensin Kööpenhaminasta: turvallisuussopimus Suomen kanssa ”er ikke mulig”, ei käy. Pian Oslo seurasi samoin sanoin.

Ruotsi viipyili jonkin aikaa 1930-luvulla, mutta vastaus oli lopulta sama: ei puolustusliittoa. Eikä sitä ole sen koomminkaan tullut, vaikka puhetta on aika ajoin piisannut.

___________________________________-

Hbl:n mielenkiintoinen artikkeli (9.10.2021) ”Finland inte kapabelt till militärt samarbete då det smäller” esittää nykytilanteen riskejä. Juttu perustuu yhdysvaltalaisen ajatuspaja Randin saamaan tilaustyöhön. Lopputulos vaikuttaa melko kriittiseltä.

Näkemykseni on, että jos sotilaallinen kriisi syttyy, se syttyy helposti nopeasti. Silloin ei ole enää aikaa diplomaattisiin koukeroihin, vaan vastatoiminnan eli torjunnan täytyy alkaa heti. Siksi samanmielisten läntisten maiden tulisi yhä paremmin tiivistää yhteistyötään hyvän sään aikana varmistaakseen vastaoperaatioiden nopean alun ja sujuvan kulun. Näin viestii myös Rand.

Yhdysvallat näkee ylipäätään mielellään Euroopan puolella yhteistoimintakokonaisuuksia, ettei tarvitsisi käydä jokaisen valtion kanssa erikseen neuvotteluja.

Sama pätee tiedustelupuoleen. Olin 2016 saksalaistaustaisen ”Kansainvälisen tiedusteluhistoriayhdistyksen IIHA” jäsenenä vuosikonferenssissa Washingtonissa, jolloin sama teema nousi tiedustelun osalta esille. Pidin asiasta puheenvuoron. Yhdysvallat näkisi mielellään yhteiseurooppalaisen (EU) tiedusteluelimen kontaktinaan hoitamassa asioita Yhdysvaltojen kanssa. Se olisi lisäksi linkki eurooppalaisille kansallisille tiedusteluelimille. Tuin puheenvuorossani tällaista mallia. Tehokkuutta ja tarkkuutta on varmasti saatava tiedustelutyöhön lisää, sillä Afganistanin tuoreet tapahtumat antavat perusteita arvioida näin.

Tähänkin malliin Suomen Supon kääntäminen yksinomaan tiedusteluelimeksi sopii erittäin hyvin. Poliisiasiat kuuluisivat luontevasti Keskusrikospoliisin huostaan, joka muutenkin on Supon isäntä rikostutkintapuolella.

+9

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu