Uusi aika, uudet keinot ovat tarpeen

Entinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö kiinnitti vuosia sitten huomiota siihen, että Etykin päätösasiakirjan allekirjoittamisesta tulee vuonna 2025 kuluneeksi 50 vuotta ja että olisi juhlan aika. Miten juhlia? Vai pitäisikö jättää ainakin isommat juhlat väliin? Vai ohittaa juhlat. Voiko ”Helsingin hengen mallia 1975 uusia?”. Oliko edes vuonna 1975 todellisuudessa jotain ”Helsingin henkeä”, vaikka Niinistö kehaisi Putinin toistaneen asian sanaparin kolme kertaa -peräkkäin puhelinkeskustelussa.

Presidentin ajatus on saanut lehdistöstä taputuksia ”lentävänä lähtönä” Niinistön seuraajalle. Uudella presidentillä olisi reilu vuosi aika parsia hanke viimeistelyyn Venäjän aiheuttaman suursodan varjossa.

 

Ajatus kollektiivisesta Euroopan turvallisuudesta oli alkujaan neuvostoperäinen. Se konkretisoitui vuonna 1954 konferenssikutsuksi, joka kuitenkin johti seuraavana vuonna sosialististen maiden keskinäiseksi sotilasliitoksi, Varsovan liitoksi. Ajatus kiinnosti 1956 valittua presidentti Urho Kekkosta, joka himoitsi roolia idän ja lännen suhteiden kehittämiseksi puolueettomuusasemoitumisen pohjalta. Kuitenkin Suomi varoi ajatusta, mikä oli oikein ajateltu.

Sittemmin asia eteni uudelta pohjalta. Oivallus sinänsä oli laajentaa ajattelu itä-länsiakselille kokonaisuudessaan silloisessa kaksinapaisessa maailmassa. Kun presidentti Urho Kekkonen liitti toukokuussa 1969 Yhdysvallat ja Kanadan mahdollisten osallistujien joukkoon, se lähti Suomen ehdotuksena potentiaalisille osallistujille käsittelyyn.

Lännessä epäröitiin aluksi. Mitä intressiä olisi kokoontua? Oliko Kekkonen Neuvostoliiton asialla? Lopulta asia eteni. Keskeiseksi porkkanaksi Lännelle muodostui näkymä lahottaa marxismi-leninismin ideologiaa sosialististen maiden sisällä.

Löytyi tie valmistaviin virkamieskokouksiin, ulkoministeritapaamisiin ja kolmantena vaiheena Helsingin huippukokoukseen, jolloin päätösasiakirja allekirjoitettiin kesällä 1975. On kuitenkin tarkasti pidettävä mielessä, että Suomen rooli supistui kokousjärjestelyihin, ei substanssiasioihin. Suomella ei ollut mahdollisuuksia edes edistää oman puolueettomuusasemaansa teksteissä. Jos hyötyä oli, se oli julkista hypetystä. Lehdistö ylireagoi kokoukseen. Puolueettomuuden puolustaminen tapahtui bilateraalikontekstissa sekä UM:n poliittisen osaston linjaorganisaatiossa. Sosialististen maiden jaostopäälliköllä oli lakisääteinen velvollisuus hoitaa poliittisia suhteita Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden kanssa. Suomettumista oli, sillä monet tapasivat KGB:n edustajia, vaikka virkatehtävät eivät sitä vaatineet. Moni halusi ymmärtää Suomen puolueettomuustarpeet ”Neuvostoliiton haluaman ystävyyden syventämisen kautta”. Ymmärrys näillä oli hakoteillä. Sellainen oli mm. Osmo Lareksen tapa heikentää Suomen asemaa Neuvostoliiton naapurina. (ks. Jukka Seppinen, Neuvostotiedustelu…2006, s. 580).

Suomelle ei itse kokouksesta herunut juuri mitään konkreettista reaalipoliittista etua. Näkyvyydelle on laskettava jokin arvo, mutta Etyk ei vahvistanut mitenkään Suomen puolueettomuuspoliittista asemaa, vaan päinvastoin Neuvostoliitto ja NKP/KGB jatkoivat kokouksen varjossa sen kaatamista ja suomalaisen yhteiskunnan horjuttamista päämääränä edelleen kommunistinen Suomi. Itse asiassa NKP/KGB kiihdyttivät Etykillä Suomen alistamista vaatimalla puolueettomuudesta luopumista Etykin aikana ja sen jälkeen.

Syntyi kuitenkin ns. kolmas kori, joka sisälsi perustavaa laatua olevat ihmisoikeudet. Sosialistisiin maihin, Neuvostoliitto mukaan lukien, syntyi ns. Helsinki-ryhmiä, joita elähdytti paljolti perusoikeudet, kuten sananvapaus. Ns. kolmas kori oli siinä keskeisessä roolissa. Salainen poliisi kussakin sosialistisessa maassa jahtasi näitä ”neuvostovastaisia” voimia.

Kyllä Kekkosen aktiivisuutta ja yritystä tulee jo sellaisenaan arvostaa. Se oli Kekkosen aloite, ei yhdenkään virkamiehen. Neuvostoliitto oli juuri vuoden 1969 aikana käynnistänyt länsimaisen puolueettomuutemme kaatamisen saadakseen Suomen kansandemokratiaksi. Se esitti tammikuussa 1969 Suomelle samanlaista kaikki mahdolliset alat käsittävän konsultaatioverkoston pystyttämistä maittemme välille. Näin edistyisi maailmanrauha. Kekkonen ihmetteli, oliko jokin asia vialla, kun Neuvostoliitto oli tyytymätön ”hänen Kekkosen panokseen”. Kekkonen torjui esityksen ja lähetti paperit pääministeri Mauno Koivistolle ja ulkoministeri Ahti Karjalaiselle. (Kekkosen muistio 23.1.1969. Vuosikirja 1969. UKK). Olihan Kekkonen jäämässä pian eläkkeelle, kuten kuultiin Kekkosen itsensäkin puhuvan. Kuitenkin tilanne muuttui. Kekkonen kun ei halunnut seuraajakseen sen enempää Ahti Karjalaista kuin Mauno Koivistoakaan Neuvostoliiton vallankumouksellisen politiikan kärjistyessä 1970-luvulla.

Suomea koskenut kovin kiista puolueettomuudesta, suoranalainen poliittinen sota, käytiin pitkin 1970-lukua KGB/Neuvostoliittoa vastaan, ja se päättyi vasta keväällä 1977.  Se vaati suoraa Neuvostoliiton vastustamista kenttätyössä. Etyk-kesä ei mitenkään helpottanut Suomen asemaa KGB-Neuvostoliiton ideologisessa puristuksessa. KGB hallitsi myös MID-linjan eli ulkoministeriölinjan Vladimir Stepanovin suurlähettiläsaseman vuoksi. Suomen UM:n poliittisen linjan koki muutakin katoa; Neuvostoliiton vastustajat katosivat pois linjalta. Sivustatullut ”neuvostoystävä henkeen ja vereen” Jaakko Blomberg siirtyi turvaan aseidenriisunta-asioihin, pol.os.-päällikkö Jaakko Iloniemi poliittisen osaston linjanjohtajasta ilman linjavastuuta olleeksi poliittiseksi alivaltiosihteeriksi ja myös poliittisen osaston päälliköksi noussut tri Klaus Törnudd turvautui poissaoloon koko kriisin ajaksi vuonna 1977. Hän naputteli omiaan virkavapaalla kotonaan Olarissa Espoossa työhuoneessaan, mikä näkyi hiihtoladulleni keväthangilla.

Kumpikin mainituista, Blomberg ja Törnudd, kelpasivat poliittisiksi alivaltiosihteereiksi ja Koiviston neuvostovasalliksi liukumisen vuosina.


 

Poliittisen puolueettomuussodan voitti kuitenkin UM:n poliittisen osaston poliittisista kahdenvälisistä suhteista sosialististen maiden kanssa vastannut linja jo vuonna 1977. Silti ihmettelen vieläkin, että poliittisen osaston päällikkö Klaus Törnudd oli tammikuusta 1977 syksyn puolelle virkavapaalla, vaikka tiedossa oli huipputapaamisia ylimmän neuvostojohdon kanssa ja Suomen puolueettomuusasema oli katkolla. Sijainen oli Paul Jyrkänkallio, joka ei ollut omimmillaan kovassa väännössä KGB:n kanssa.

Pääministeri Aleksei Kosygin vieraili Suomessa keväällä 1977 vihkimässä Loviisan ydinvoimalan. Presidentti Kekkonen suuntasi 17.5.1977 Moskovaan valtiovierailulle pääsihteeri Leonid Brezhnevin vieraaksi. Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov vaati suoraan Suomea luopumaan ”puolueettomuus”-terminologian kaikenpuolisesta käytöstä kaikissa yhteyksissä. Hän jyräytti kommunikeaneuvotteluissa UM:n tiloissa äidinkielellään suomeksi: ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa”. Läsnä olivat va. osastopäällikkö Paul Jyrkänkallio. allekirjoittanut linjanvetäjä jaostopäällikkö Jukka Seppinen ja jaoston avustaja. Harva halusi ja vielä harvempi kykeni suoraan vastustamaan kommunistista suurvaltaa Neuvostoliittoa sen strategisissa pyrkimyksissä. KGB:n rooli oli ollut keskeinen jo 1960-luvulta alkaen. Pitkäaikainen KGB-päällikkö Suomessa oli vuosina 1964-1970 juuri röyhkeä V. Stepanov. Kyse oli KGB:n keskeisestä toimintasektorista ja samalla Stepanovin omasta elämäntyöstä neuvostokommunismin hyväksi.

UM:ssä oli muutakin vastuun pakoilua. Neuvostoliiton vastustamisen pelko oli ulkoministeriössäkin jo käsittämätöntä. KGB:n sai helposti vastaansa, tietty, sanomalla sille EI, mutta mitä sitten? Suomalaisen diplomaatin asia on uhrautua ja puolustaa Suomen etuja. Silloin piti puolustaa puolueettomuutta. Siihen velvoitti meitä poliittisen osaston linjalaisia tietenkin presidentin selkeä pysyvä ohje: ”Pidämme puolueettomuudesta kiinni”.

Entinen pitkäaikainen KGB-residentti (1964–1970) Vladimir Stepanov saapui joulukuussa 1974 poliittisena suurlähettiläänä jatkamaan työtään länsimaisen Suomen romuttamiseksi. Suomen tuli harjoittaa ulkopolitiikkaa, joka tarkoitti ”Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyssuhteiden jatkuvaa syventämistä”. Tämä tarkoitti jatkuvaa palvelusten tekemistä KGB:lle/Neuvostoliitolle ja lähentymistä neuvostoleiriä. Toistan: Stepanov ei säästellyt sanojaan virallisissa kommunikeaneuvotteluissa keväällä 1977 UM:n tiloissa: ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa”.

Kokouspäivän iltana sain yhteyden Suomen Kuvalehden toimittajaan, joka julkaisi aiheesta ”Tietoa huipulta”-jutun. Kekkosen avustaja Jaakko Kalela joutui KGB-kaverinsa tiukkaan kuulusteluun. (Muistio UKK). KGB syytti ulkoministeriötä puolueettomuuden korostamisesta, mikä oli Neuvostoliitosta huono asia.  Kalela kiisti, että presidentti Kekkonen olisi vuodon takana. Jaakko Kalela oli oikeassa, ei presidentti asiaa vuotanut, vaan asioiden harjalla ollut jaostopäällikkö Jukka Seppinen. Kansan Uutiset sai vihin asiasta. Sen toimittaja syyttikin minua Moskovassa vuodosta asiassa. En tunnustanut, mitä se KU:n toimittajalle silloin kuului.

Supon vastavakoilupäällikkö Hannu Moilanen piti vastahyökkäystäni aiheellisena, vaikka kerroin julkisuuteen normaalisti ns. ”erittäin salaisista” neuvostoaktioista.

Lopulta siis UM:n poliittisen osaston poliittisia suhteita Neuvosliittoon (ym) hoitanut linjaorganisaatio voitti. Pääsihteeri Brezhnev tunnusti 17.5.1977 presidentti Kekkosen ”länsimaisen Suomen johtajaksi”. Sana puolueettomuus päätyi Neuvostoliiton aloitteesta yhteiskommunikeaan jo ennen neuvotteluja. Loppui ideologinen sota – mutta eivät KGB:n valtapyrkimykset Suomessa. Ne kukoistivat heti Mauno Koiviston ajan alun häämöittäessä syksyllä 1981, Kekkosen ajan päättyessä.

Brezhnev siirtyi kyllä eteenpäin sodan polulla, mutta vaihtoi Suomen suunnitelmaksi hyökätä Afganistanin suuntaan ja saavuttaa jopa kontrollin Lännen öljyreiteistä Lähi-Idässä. Hyökkäys alkoi joulukuun lopulla 1979. (Kremlin presidentin arkisto). Suomi astui vahvan askeleen länsimaisella polulla, kun Kekkosen aika päättyi puolueettomuus-terminologian ollessa voimassa. Silloin hyväksytty termi pysyi Koivistosta huolimatta voimassa Neuvostoliiton loppuajan. UM pol.os. muistio 400/10.6.1977 ks. erit. UKK ark, UM:n ark. Muistion laati jaostopäällikkö Jukka Seppinen)

————————————–

Etykin koko prosessi veti sosialististen maiden tiedustelupalveluja puoleensa. UM:n virkamies Joel Pekuri löytyy näiden maiden salaisilta yhteistyölistoilta. Hän kuunteli/avusti Tshekkoslovakian salaista tiedustelua. Pekuri oli läheisessä yhteistyössä sosialististen maiden kanssa taustalla. Teemassa on vielä selvittämistä kerrakseen. Suomen Ety-virkamiesten suhde sosialististen maiden salaisiin poliiseihin on erikseen tutkittava teema. Nimiä on useita, kuten Markku Reimaa, Pertti Torstila yms. Tiedän, koska kieltäydyin jyrkästi KGB:n ilmeisen asiamiehen Sergei Zatsepilovin vaatimuksesta tiedustella Pariisissa konspiratiivisesti Ranskan Ety-politiikkaa joulukuussa 1978. Olin juuri päättänyt ensimmäisenä suomalaisena virkamiehenä maailmankuulun Ranskan valtion hallintokorkeakoulun erinomaisin arvosanoin ”excellent”. Kieltäydyin kirjallisesti. Kekkonen arvosti asennettani. Hän antoi minulle korkean kunniamerkin 6.12.1979.

Pekuri oli Etykin virkamies- ja poliittisten kokousten sekä huippukokouksen pääsihteeri. Sittemmin Pekuri joutui 1980-luvun alussa dispoon eli lähtölaskentaan. Kuitenkin hänen ystävänsä poliittisen osaston päällikkö Seppo Pietinen aneli tälle vuonna 1985 presidentiltä ohituskaistaa pois disposta. Pekurista tuli 1985 kiertävä suurlähettiläs frankofoniseen Afrikkaan. Tehtävä oli jo luvattu ja pedattu laillisen nimitysvalmistelun tasolla (avs Ulf-Erik Slotte) jollekin muulle frankofonisen maailman todelliselle tuntijalle. Olot Afrikassa olivat kuitenkin Pekurille liikaa.

UM eli syvän suomettumisen vuosia presidentti Mauno Koiviston alaisuudessa. SDP:n laitavasemmisto Jaakko Blombergin johdolla riehui UM:ssä erityisesti nimitysasioissa asenteella ”Neuvostoliittoa ei saa uhmata lainkaan missään vaiheessa”. Koiviston kansliapäällikkö Jaakko Kalela oli saman politiikan syvä toteuttaja ja tuntija. UM valui kohti kansandemokraattista meininkiä. Vuoden 1977 saavutus puolueettomuuden vakauttamisesta, minkä pääsihteeri Mihail Gorbatshov vahvisti suorasukaisesti Finlandia-talolla syksyllä 1989, ei hetkauttanut en enempää Mauno Koivistoa, Jaakko Kalelaa tai Jaakko Blombergia. UM valui tasaisesti kohti kansandemokraattista olemassaoloa.

————————-

Neuvostoliiton johdon piirissä esiintyi vuonna 1975 vakavaa erimielisyyttä päätösasiakirjan allekirjoittamisesta. Tshekistinen KGB asettui päällikkönsä Juri Andropovin johdolla vastustamaan politbyroossa päätösasiakirjan allekirjoittamista. Kuitenkin pääsihteeri Leonid Brezhnev tukijoineen päätti allekirjoittaa sen. Mahdollisen dissidentti-ongelman lisääntymisen Brezhnev katsoi voivansa Nkp:n avulla hallita. Toisin kävi.

—————————-

Etyk auttoi läntistä arvomaailmaa lahottamaan sosialistista maailmaa sisältä Euroopassa. Neuvostojärjestelmän mahdottomuus oli kuitenkin ydinsyy romahtamiselle. Neuvostoliitto ja koko sen valtiojärjestelmä hajosi. Järjestelmän omat ongelmat edistivät lahoamisprosessia. KGB:n palveluksessa pitkään myös DDR:ssä toiminut Vladimir Putin on kuvannut tapahtunutta Neuvostoliiton romahdusta ”geopoliittiseksi katastrofiksi”. Hän oli  tiukan tshekistisen linjan kannattaja, puhtaan marxismi-leninismin, Neuvostoliiton valtioideologian soturi – ja soveltaa sitä omalla tavallaan yhä.

Olisiko Putin halukas tulemaan kuuntelemaan ja muistelemaan ensi vuonna Lännen voitonlaulua Helsinkiin? Tuskin.

Luulen näin. Etykin aika meni, eikä se enää toimi, kuten Ukrainan tilanne hyvin osoittaa. Rauha on saatava aikaan ja Ukraina pelastettava, vaikka interventiolla Ukrainaan, Toivottavasti rauhaan päästään diplomaattisin keinoin, Venäjä on kuitenkin tärkeä osa maailmanpolitiikkaa. Nytkin se on saanut lähes koko maailman sekaisin. Kuten Yhdysvaltain presidentti Joe Biden on osuvasti todennut, Venäjä-suhteissa tavoitteena tulee olla ennustettavuuden lisääminen. Siihen on matkaa, siltä näyttää. Sääntömääräiseen kansainväliseen menoon sopeutuminen auttaisi asiaa. Venäjä kuitenkin tarttuu herkästi aseisiin. Ukraina teki ison virheen, kun se luopui ydinaseista alueellaan Neuvostoliiton hajotessa.

Toivon rauhanneuvottelujen viriävän Sveitsissä. Neuvostoliiton rajojen tarkastelu ja niiden muodostuminen 1900-luvulla erityisesti Eurooppaa vastaan tulisi ottaa huomioon, tarpeellisten oikaisutarpeiden selvittämiseksi. Onhan Putin kertonut käyvänsä sotaa myös kaikkia länsivaltoja vastaan – muuallakin ja toisin keinoin kuin Ukrainassa. On kyse myös Lännen vapaudesta ja sääntömääräisestä demokraattisesta ihmisarvoja kunnioittavista kansoista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu