Kaikkien aikojen ideologisin hallitus?

Juha Sipilän hallitus sai aiheellisesti kritiikkiä tekemästään ”koulutuspetoksesta”, kun se lupaustensa vastaisesti pani toimeen massiiviset koulutusleikkaukset, jotka johtivat monissa oppilaitoksissa laajoihin irtisanomisiin. Resurssien rajun vähentämisen ohella pääministeri ja myös silloinen ministeri Stubb olivat jo aikaisemmin esittäneet julkisuudessa yliopistojen tutkijoita avoimesti pilkanneita puheenvuoroja. Heitot ”kaiken maailman dosenteista” ja professorien pitkistä kesälomista kuvastivat sekä silloisen ja edellisenkin hallituksen ideologiaa yleensä että sen johtavien toimijoiden asennemaailmaa.

Kun Orpon hallituksen jatkuvaa kompurointia seuraa, voisi esittää jo tässä vaiheessa kysymyksen, millaisesta politiikasta tämä hallitus jää historiaan? Onko meillä nyt kaikkien aikojen oikeistolaisin hallitus, kuten monet tarkkailijat ovat jo lausuneet?

Politiikan sisällöstä voi jokaisella tietysti olla oma mielipiteensä, mutta vahva ja poikkeuksellisen jääräpäinen ideologisuus näyttää olevan hallituksen keskeinen ominaispiirre. Se on tuonut ja tuo päätöksenteon prosessiin myös demokratian toiminnan näkökulmasta arveluttavia piirteitä. Kompromissihalukkuuden ohella hallituksen keskusteluhalukkuus näyttää kehnolta. Tämän tosiasian paras ilmentymä on jatkuva vakuuttelu siitä, että hallitusohjelma on ”hyvä” ja että sitä toteutetaan napinasta huolimatta.

Hyvä ohjelma mantran hokeminen ja vetoaminen laajan ohjelman kirjauksiin yksityiskohtia myöten näyttää kuitenkin peittävän alleen astetta kaksi asettava vakavampaa ongelmaa: ensinnäkin luottamuspulan jopa hallituskumppaneiden välillä ja toiseksi syvenevän kuilun sanojen ja tekojen välillä. Selvimmin tämän on näkynyt rasismin vastustamisen ja yhdenvertaisuuden kysymyksissä. Mutta ei vain niissä; kuilu hallituksen tavoitteita koskevien moninaisten kirjausten ja todellisuuden välillä on revennyt useilla sektoreilla ennätyksellisen suureksi.

Siis politiikalle niin tyypillinen juhlapuheiden retoriikka kukoistaa kirjauksista ja pontevista puheista huolimatta. Ehkä kaikkein raivostuttavimman esimerkin tarjoavat poliittiset virkanimitykset, joille ei näy loppua.

Niistä tosin kantavat vastuunsa myös edelliset hallitukset yhtä lailla. Jokainen puolue näyttää tarttuvan tilaisuuteen palkita uskollisia toimijoitaan tarvittaessa poliittisin virkanimityksin. Kaveria ei jätetä.

Tässä asiassa poliittisen eliitin yhtenäisyys ei rakoile. Erityisesti nuorille tilanne antaa ikävän signaalin siitä, että poliittiset meriitit ohittavat esimerkiksi koulutuksen ja tutkintojen kautta hankitun pätevyyden.

Tätä trendiä on 2000-luvulla vahvistanut virkojen kelpoisuusvaatimusten alentaminen samoin kuin yliopistojen rekrytointipolitiikan muuttamisen ”joustavammaksi”, jolloin johtajat voivat poimia suosikkinsa lukuisten muodollisesti pätevien hakijoiden joukosta.

Poliittiset virkanimitykset nakertavat pahasti muutoinkin jo eriarvoisuuden kasvun kautta rapautunutta mahdollisuuksien tasavertaisuutta. Samalla ne luovat ja vahvistavat moraalikatoa. Sellaiseen ei olisi varaa, jos haluamme pitää kiinni hyvinvointivaltiosta ja demokraattisen oikeusvaltion periaatteista.

Uskon, että kansan laaja enemmistö haluaa tarjota nuorillemme reilun ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan, jossa kotitaustan vaikutus ja poliittisiin puolueisiin sitoutuminen eivät murenna mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Jukka Kekkonen

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori, emeritus, Helsingin yliopisto