Pätevyysvaatimuksien nostaminen lääkkeeksi poliittisia virkanimityksiä vastaan

Kaikki, tai ainakin useimmat, 2000-luvun hallitukset ovat luvanneet vähentää tai jopa lopettaa poliittiset virkanimitykset. Juhlapuheita pidemmälle ei asiassa ole kuitenkaan päästy. Kun oma vuoro hallituksessa on osunut kohdalla, lupaukset ovat unohtuneet kansalaisten paheksunnasta huolimatta.

Kun näin on, voi kysyä, millaisia realistisia mahdollisuuksia olisi vähentää poliittisia virkanimityksiä, kun poliittisen käytännön ja kulttuurin muuttaminen näyttää pitkän kokemuksen valossa äärimmäisen vaikealta? Ennen vastausta, on kuitenkin syytä kerrata, mitä tarkoitamme poliittisilla virkanimityksillä.

Niissä on kysymys viran tai tehtävän kelpoisuusehtojen mukaan arvioiden pätevimmän hakijan sivuuttamisesta (puolue)poliittisten syiden vuoksi. Röyhkeimpiä ovat tapaukset, joissa epäpätevä sivuuttaa pätevän. Useimmiten kuitenkin (muodollisesti) päteviä hakijoita on niin paljon, että kysymys on ”joustavasta”, ”kokonaisvaltaisesta” harkinnasta, jossa päädytään haluttuun ehdokkaaseen. Valinta voi olla aidosti vaikea, mutta silti poliittiset nimityksen useimmiten erottuvat helposti.

Jo niiden valmistelu saattaa herättää epäilyksiä, jos esimerkiksi viran tai tehtävän kelpoisuusehtoja muutetaan juuri ennen hakua.  Suorastaan surkuhupaisia ovat usein tällaisten nimitysten perustelumuistiot, joissa viitataan esimerkiksi sellaisiin perusteisiin, että asianomainen on ”parhaiten sitoutunut toteuttamaan hallitusohjelman kirjauksia” tai ”esitti parhaan strategisen vision viran alan kehittämisestä.”

Tällaiset arveluttavat nimityskäytännöt ovat pesiytyneet erityisesti sinne, missä organisaatio on hierarkkinen ja johtajalla on käytännössä yksinvalta ratkaisujen tekemiseen.

Ongelmat ovat 2010-luvulla kärjistyneet, koska monien virkojen ja tehtävien pätevyysvaatimuksia on laskettu. Jopa monien valtion tutkimuslaitosten johtajilta ei enää vaadita tohtorin tutkintoa.

Juuri tähän pitäisi saada muutos. Poliittisia virkanimityksiä voitaisiin vähentää, jos virkojen muodollisia kelpoisuusvaatimuksia korotettaisiin ja niistä pidettäisiin kiinni. Näin pitäisi tehdä. Esimerkiksi kaikissa tutkimuslaitoksissa ja esimerkiksi tiedepolitiikkaan vaikuttavissa tehtävissä pitäisi kelpoisuusvaatimukseksi asettaa tohtorin tutkinto.

On valitettavaa, että trendi on ollut juuri päinvastainen, vaikka tietopohjaisen päätöksenteon nimeen vannotaan entistä voimakkaammin. Yhä useammin maisterin tutkinto riittää virkoihin, joissa aikaisemmin kelpoisuusvaatimuksena oli tohtorin tutkinto.

Pätevyysvaatimuksien kiristäminen vaikeuttaisi poliittisten nimitysten tekemistä ja pakottaisi etsimään asiantuntijoita myös puoluekentän ulkopuolelta. Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin se, millaisen signaalin se antaisi Suomen nuorisolle.

Tutkintojen suorittamisen pitäisi kannattaa. Suomi tavoittelee maailman parhaiten koulutetun kansakunnan asemaa. Terve ja reilu meritokratia samoin kuin mahdollisuuksien tasa-arvo ovat demokraattisen hyvinvointivaltion ytimessä. Poliittiset virkanimitykset puolestaan aiheuttavat moraalikatoa.

Lopuksi on väärinkäsitysten välttämiseksi syytä alleviivata sitä, että edellä sanottu koskee laajasti julkista hallintoa. Tarkoitus ei ole vähätellä vähemmän koulutusta saaneiden kykyjä tai osaamista.

Varsinaisella poliittisen toiminnan ja vallankäytön alueella eduskunnassa ja hallituksessa vallitsevat erilaiset pelisäännöt. Kansa valitsee edustajansa valtiopäiville ja hallituksen jäsenien kelpoisuusehdoista säädetään perustuslaissa.

Suomen historia tuntee merkittävän määrän eturivin poliitikkoja, joiden koulutustausta oli vähäinen. Sama koskee kulttuurin ja jopa valtiohallinnon eri sektoreja. Väinö Linna ja Max Jakobson – vain kaksi mainitakseni – olivat huikeita intellektuelleja vailla akateemisia meriittejä.

Silti poliittisten puolueiden olisi viisasta sijoittaa määrätyille paikoille ehdokkaita, joiden koulutustaustalla on erityisen suuri merkitys asianomaisen tehtävän hoidossa. Tieteestä vastavan ministerin olisi hyvä olla tohtorin tutkinnon suorittanut ja oikeusmisterin juristi jo pelkästään yleisen uskottavuuden vuoksi, sen takia, miltä asiat näyttävät. Sama koskee näiden alojen johtavia virkahenkilöitä.

Olisiko 2020-luvulla vihdoin muutoksen aika?  Olisiko yhteiskuntamoraalin näkökulmasta syytä vahvistaa tavoitetta, että koulutuksen kautta hankitulle pätevyydelle annettaisiin nykyistä useammissa tapauksissa painoarvoa enemmän kuin poliittisille puolueille osoitetulla uskollisuudella?

 

 

 

 

Jukka Kekkonen

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori

Helsingin yliopisto

 

 

 

JukkaKekkonen

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa. Profiilikuva © Soppakanuuna(Wikimedia)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu