Finnmark matkakohteena

Koska joskus jotain muutakin täällä kuin kestoaiheita, tapaan kertoa retkistäni Norjan Finnmarkiin. Minähän en ole ollenkaan keski- ja etelä-euroopan massaturismipaikkoihin kallellaan vaan jostain perverssistä syistä arktisten alueiden koluaja. Enkä juuri nouse autosta ellei pakko ole, joten tässä ei esitellä sitten ensinkään mitään vaellusreittejä, erämaan kalavesiä tai parhaita kultakenttiä. Auto on ihan hyvä sillä Norjan puolella maisemat muuttuu radikaalisti ja niissä on itsessään näkemistä

Finnmarkiin mennään käytännössä Inarin kautta ja ajetaan ns. kaamasentietä. Jos siitä kääntyy vasemmalle, päätyy Karigasniemen tulliasemalle, joka suomalaiselle on pelkkä muodollisuus josta ajetaan läpi. Tosin autossa pitää olla rekkarissa FIN-leima ja jos ei ole, pitää hakea tarra motonetistä ja lyödä auton perseeseen ennen kuin kurvaa rajan yli. Samaten takakontissa pitää olla vähintään kaksi keltaista turvaliiviä siltä varalta että auto hyytyy tiensivuun. Nämä on norjanmatkaajan hyvä tietää. Sekä tietenkin tarvitaan toimiva pankkikortti jolla ostaa Norjasta bensaa – automaatit toimii englanniksi ja vaikka niissä myydään pelkkää ysivitosta, sitä uskaltaa tankata vanhempaankin malliin, koska siinä ei ole eetteriä kuten kotikutoisessa löpössä.

Vaan siihen Karigasniemeen. Sinne mennään halki vanhan tien jonka saksmannit aikanaan rakennuttivat sotatieksi ja ensikertalaiselle pelkkä matka Karigasniemelle on elämys. Lisää on luvassa sillä horisontissa alkaa näkyä lumihuippuisia vuoria jotka siellä pysyy kesät talvet. Siitä voi toki kääntyä kohti Tenontietä jota ei turhaan sanota maamme kauneimmaksi tieksi – ajettuasi tiedät miksi. Siitä päätyy Utsjoelle eikä rajaa tarvi ylittää. Vaan jos sen ylittää, päätyy käytännössä Nordkappiin. Siis jos pysyy Finnmarkissa. Nodkapp on euroopan pohjoisin piste ja jopa norjalaiset itse pitävät sinne pääsemmistä todellisena sankarimatkailuna. Sillä vaikka kartalla matka sinne näyttää suht mukiinenevältä pituutensa puolesta, kestää vuonojen kiertäminen yhden ihmisiän – ja niitä piisaa peräkkäin loputtomasti. Asiaa ei auta että Altan tienristeyksen jälkeen tie kapenee ja vastaan suhaa loputon virta matkailuautoja jotka tuntuvat levenevän kaiken aikaa. Toisella puolen jyrkänne ja toisella puolen ohiajava asuntoauto jonka väliin jää oman kottosen kanssa nippanappa ihmishius. Sanomattakin selvää että joka ohitus on suoritettava pienellä nopeudella max 50km/h ja vedäpä sillä vauhdilla satoja kilometrejä… Aikaa on varattava. Meillä meni Kaamasesta Nordkappiin pelkkä menomatka melkein kuutisen tuntia.

Finnmark on pohjimmiltaan patavanhoillinen ja ikuisesti muuttumaton paikka, jonka rooliin tuntuu kuuluvan kaiken muuttumattomuus. Turistin hemmottelu ei tosiaankaan kuulu siellä repertuaariin. Koko turismi ilmiönä on niille ihan tuntematon maailma. Jokainen joka on matkannut Rovaniemeltä Inariin tietää että tienvarret pursuavat kaikenmaailman lounas- ja kahvipaikkoja. Kun päästään Norjaan, ne kaikki loppuvat kuin veitsellä leikaten. Mitään ei ole enää missään. Toki kylien sisuksissa on maitokauppoja ja jopa kahvila, joka piilotetaan mahdollisimman hyvin turistilta. Jos sellaisen löytää, eivät ne ulospäin ole turhan kutsuvia ja itse kahvila tuntuu aina koostuvan parista pöydästä tuolineen ja – kahviautomaatista. Norjalainen palvelualttius on sellainen että käytännössä sitä ei ole. Kun astut sisään, tyttönen ehkä vielä sanoo hei, ja sen jälkeen olet pelkkää ilmaa kun se jatkaa jotain touhujaan. Sellainen että se kysyisi ”tulitteko syömään” tai ”istukaa vapaasti” ei kuulu sen maan palvelukulttuuriin. Siinähän sitten turisti seisoo tyhmänä ja unohdettuna ovensuussa ja saa odottaa vaikka lopunikäänsä. Olen tämän niin usein kokenut ja kuullut monesta suusta, että tiedän sen todellakin olevan näin. Jos näille retkille lähtee ilman termaria, juomapulloja ja eväsleipiä, se on melkein itsemurhamainen kuolemanmarssi autolla. Ilman omia eväitä käy huonosti. Se on sentään sanottava että levähdyspaikkoja on paljon, ja niissä tuntuu kaikissa olevan vessat. Metsäpissauksia ei siellä voikaan harrastaa kun ei ole metsää enää ensinkään, pelkkää avokalliota silmänkantamattomiin.

Ei sillä, sankarimatkailua se Nordkapp onkin sillä sinne mennään maailman pelottavimman tunnelin läpi. Suoraan sanoen se ei ole tunneli vaan kaivoskuilu jonka katosta putoaa vettä ja keltaiset lamput tuovat aavemaisen hämyisen tunnelman. Tie putoaa jyrkästi Jäämeren alle ja ainakin omalla kohdallani takaa tuli joku hullu rekkakuski joka antoi vauhdin viedä. Mustat kiviseinät ulokkeineen vain vilahtivat ohi, kun vedin hanaa ettei rekka litistä. Vaan tulee se Nordkapp sieltä kun sitten nousee corollalla pari kolme kilometriä vuorenseinää. Jostain syystä se on polkupyöräilijöidenkin mekka jonne tullaan keskieuroopasta asti, kun kapuaminen Alpeille ei tunnu enää missään. Joku äijä siinä fillaroi seisaallaan naamallaan sellainen tuskanvirne että epäilin siltä sydänlihaksen repeävän näillä minuuteilla.

Tietenkin sinne maksaa. Tai oikeastaan parkkipaikka maksaa eikä vähän maksakaan. Kuusikymppiä euroina ja tiedä onko taksa siitäkin noussut? Toisaalta sillä pidetään kompleksia yllä jossa on kaikenmaailman historiaa ja näyttelyitä joten ei voi valittaa. Ravintoloitakin löytyy matkamiehelle. Siinä mentiin sitten ravintolapäällikön kanssa pitkin salia etsien kenttää kortinlukijalle. Ollaan näes äärimmäisessä pisteessä ja siitä eteenpäin on vain Jäämeri jota ei tietenkään sanottavasti näe, koska on aina sumu. Viima on raaka vaikka muualla on kesähelteet. Pitkähihainen on hyvä olla.

Ei Nordkapp ainoa kohde ole. Finnmarkiin pääsee myös Utsjoelta josta erkaantuu tie kohti Tana Brun siltaa, välissään pitkäveteinen metsämaisema. Siitä päädytään sitten Varanginniemeen joka ajotienä oli eräs kauneimmista jota olen kuunaan nähnyt. Tosin Vesisaaren – jossa voi vielä onnekkaasti kuulla suomeakin, tai pikemmin meänkieltä – jälkeen vessalliset levähdyspaikat loppuvat. Sillä tiellä ei enää pelkät porot ole riesa vaan myös lampaat pyörivät pitkin pientareita ja ojanpohjia. En tiedä mitä tällä puolen rajaa tehtäisiin jos tiellä juoksisi lampaita, soitettaisiin poliisi vissiin? Tärkeäähän ei ole päämäärä vaan matka itsessään, tie jossa on näköalapaikkoja ja jopa arkeologinen polkukin. Päämäärähän on Vuoreijan kylä, vai kaupunkiko se on, joka on rähjä ja rapistunut kalastajakylä, jossa jostain syystä neuvostopartisaanit ovat arvossaan vapauttaessaan sen saksalaiselta miehittäjältä silloin 1944. Sanomattakin selvää että suomalaisena kiersin partisaanimuseon kaukaa enkä edes huumorilla käynyt katsomassa partisaanipatsasta joka sen edessä seisoo. Mielenkiinnolla tien ajoi takaisinkin, väliin tuli mieleen kuin olisi jossain Skotlannissa.

On olemassa kolmaskin tie joka menee Sevettijärven läpi. Norjan puolella ensimmäinen kohde on Neiden jonka sillalla on komea koski. Vaimo näki siinä lohienkin hyppivän, minä en ja sehän harmittaa. Ortodokseina käytiin myös katsomassa Trifon Petsamolaisen tsasounaa joka kehutaan olevan Norjan pienin kirkko, jonka Trifon pykäsi ensimmäisen kerran jo 1500-luvulla pystyyn. Siellä se oli keskellä kolttakylää. Hyviä taukopaikkoja molemmat mutta pääkohde oli tietenkin pohjoisessa Pykeija eli pikku-Suomi. Senhän perustivat suomalaiset jo nälkävuonna ja kun sinne on tiekin vedetty vasta äsken, ei norjankieli ole sitä aiemmin päässyt saastuttamaan. Siellä oli huippuravintola josta sai vaikka mitä eksoottista jäämeren elävää ja kohtuuhinnalla. Kuningasrapua ei otettu kun ei me siitä mitään ymmärretä joten vaimo otti ruijanpallasta ja minäpoika roheesti valaanpihviä. Ja jos kysytte olenko kuulunut Greenpeaceen niin en ole. Ja vastataan siihenkin että maistui jostain syystä vähän maksalta. Sitten oli tietenkin hiekkaranta enkä voinut vastustaa kiusausta päästä reteileen että on tullut uitua jäämeressä. Tosin se oli matala lahti, aurinko oli helottanut koko kesän ja joku sanoi että veden läpötila oli lähellä +15 joten ei tainnut kaksinen uroteko olla?

Voi siitä kääntyä eteläänkin kohti Kirkkoniemeä jota en voi suositella kenellekään. Ahdas kaupunki jossa ei ole oikein mitään. Poislukien Pronssisoturi-patsas jossa puna-armeijan taistelija siinä tähyää konepistooli käsissään. Erikoiseksi sen tekee että se oli keskeisellä paikalla ja taisi olla jopa kaupungin ainoa patsas, joten ei se pelkkää camp-huumoria voi olla? Toisaalta asujaimistosta 10% on venäläisiä joten ei sen poistaminen ole varmastikaan pelkkä läpihuutojuttu? Olisi se tie kai siitä jatkunut vielä jonnekin mutta Kirkkoniemi oli niin masentava kokemus että tyydyin sen ajamaan läpi ja poistumaan mistä tulinkin. Turismiin ei Kirkkoniemi ole sijoittanut yhtäkään kruunua joten turistikaupunkina se oli samaa luokkaa kuin meillä Parkano tai Iisalmi.

Siinä se läpileikkaus Finnmarkista jos mietitte ensi kesäksi matkailukohdetta. Päämaja kannattaa perustaa vaikka Inariin niin pääsee kurvaamaan myös Lemmenjoen suuntaan. Me käytiin vielä Nellimissä kattomassa kirkkoa joka on vanhaa petsamontietä. Niin lähellä rajaa että saatiin rajavartijatkin peräämme jotka oli uteliaana millä asialla sitä oikein liikutaan.