Ikimetsän tarina

Minä en katsonut dokkaria suomalaiset ikimetsät, mutta eihän se huono voi olla jos kerran sellukeisarit ottivat siitä niin herneen nenäänsä. Toivottavasti kiukkupalautteen takana on omatunnonpistos joka tuikkaisi kuin kuuma neula.

Kun suomalaiselta kysyy tärkeimpiä asioitaan, yleensä vastataan luonto. Suomalainen näkee mielellään itsensä osana luontoa ja luonnonkulkua kuin seestynyt intiaani ikään. Aivan kuin olisimme esi-isistämme asti eläneet symbioosissa ympäristömme kanssa, sitä kunnioittaen ja vaalien. Katsaus lähihistoriaan ei kyllä tue moista mielikuvaa.

1800-luku jää mieleen lähinnä luonnon tietoisena tuhoamisena. Venäjän Tsaarikin alkoi ihmetellä tätä valtakuntaansa liitettyä kansaa jolla on hillitön vimma polttaa metsänsä ja tuhota sen kaikki nisäkäslajit sukupuuttoon. Luonnonsuojelulaki olikin pakko säätää ennen kuin tämä outo kansa ehtii luomaan itselleen autiomaan ympärilleen. Paljon ei tässä aikakaudessa kehumista ole. Sen ikävin muisto taitaa olla se, että asenne kulkeutui isältä pojalle ja edelleenkin tapaa tätä hyötyfilosofian mukaista ajattelua, jossa metsäneläimet luokitellaan joko haitta- tai tuhoeläimiin ja vain pitkälle jalostettu `tieteellisesti kehitetty´ puupelto on sitä ainoaa oikeaa metsää ja kaikki muu resurssien tuhlausta.

Loppujen lopuksi tasapaino metsähakkuissa palasi kun pientilalliset asutettiin sotien jälkeen pitkin maakuntia. Entiset yhteismetsät ja valtiometsät, joita sai kaataa mielinmäärin isojenkin tukkityömaiden voimalla, alkoivat yksityistyä. Ja senhän me tiedämme että omistaminen muuttaa hiekankin kullaksi. Metsälle syntyi rahallinen arvo, ja jokainen sen tukkipuu hinnoiteltiin. Isännät pitivät tarkan vaarin että heidän maillaan ei ammuta edes oravaa ilman lupaa. Voi sanoa että evakkojen asutus toi sivutuotteenaan sinänsä positiivisen ilmiön; tasapainon. Isännät jakoivat metsänsä eri lohkoihin joissa kasvoi eri-ikäistä puuta. Yksi neliön ruutu oli vielä leimikkoa kun toisessa päässä jo kaatokypsää ikipuuta. Tämä ajattelumalli tietenkin rajoitti myös hakkuiden kokoa jotka harvoin olivat hehtaaria kahta suurempia. Osaltaan siihen vaikutti myös työkalujen alkeellisuus – pokasahalla ei viitsi enempää kun pakko on. Toisaalta on pakko myöntää että pienhakkuut käsityökaluilla onnistui säilyttämään myös arkeologisen perintömme. Nykyiset metsäkoneiden renkaat jyräävät kalmistot ja kiviröykkiöt mennentullen ja sitä kautta varastaa historiaamme.

Kaikki muuttui 1960-luvun lopulla kun isot metsäyhtiöt näkivät koneellisen metsänkaadon edut. Ensin piti tietenkin päästä koneilla metsiin. Syntyi talousmetsä jonka funktion saneli koneenkäyttö, sillähän piti päästä joka paikkaan ja risua puskevassa metsässä se ei ollut mahdollista. Saadakseen isäntäväen harvennushakkuisiin, luotiin metsänhoitolaki joka vei uppiniskaisimmat isännät käräjille jos ei ala vesurityö maistua. Tietenkin sen ympärille piti kehittää ”tieteellisiä” tutkimuksia jotka osoittivat että talousmetsä on ainoa luonnollinen metsä ja vapaana kasvavat metsiköt luonnonvastaisia. Joku keksi senkin viisauden että metsät palavat aina parinsadan vuoden välein ja sekin uskottiin noin vain. Eipä noille kukaan silloin nauranut tai kyseenalaistanut vaikka syytä olisi ollut. Metsäyhtiön äijät olivat kuitenkin kahvipöytään tervetulleita vieraita; omasta metsästä sai kuutiota joka näkyi pankkitilillä, sahat työllistivät ja maajussi vietti talvensa yhtiön työmailla lisätienestissä.

Jokin kuitenkin muuttui metsässä. Siitä tuli homogeeninen kokonaisuus jossa kasvoi vain ja ainoastaan samanikäistä puuta. Istututusmetsät loivat puurivistöjä joka ei suosinut mitään metsäneläintä. Vielä kun suosittiin yksinomaan havupuita kotimainen rikas metsä vaihtui yhteen puulajiin yhdenlaisessa metsässä ja joka kaikki oli aina samanikäistä. Tämä on se kohta jossa suomalainen metsä kuoli. Se kuoli 1960-1980 -lukujen aikana ja niin hivuttamalla ettei sen tuhoa kukaan edes huomannut.

Samalla tuli tiettyjä lieve-ilmiöitä ajattelun yhdenmukaistuessa. Keksittiin kuivata suot metsänistutukseen, joka sittemmin osoittautui kenties huonoimmaksi ideaksi kautta aikain. Ei ollut enää suota mutta eipä ollut tilalla metsääkään, ellei jotain epämääräistä räkäkuusikkoa sellaiseksi lasketa. Harvennuksetkin keksittiin korvata vesakkomyrkyllä 70-luvun puolivälissä ja amerikasta ostettiin legendaarista AgentOrangea jota lentokoneet pudottivat soihin ja metsiin kuin Vietnamin sodassa ikään. Sitten tulivat lannoitepuut. Tieteellisesti kiihdytetyllä vauhdilla kasvoivat puunrungot ja lopputulos oli jotain outoa haperopuuta joka kunnostautui lähinnä kaatumalla ensimmäiseen syysmyrskyyn. Kokonaisstrategiassa lannoittaminen oli kenties tuhoisinta koska se loi edellytyksiä vain ja ainoastaan sellulle ja koska siitä ei ollut huonekalu- eikä rakennuspuuksi, nämä metsäiset elinkeinot käytännössä sammuivat. Puu on tunnetusti monikäyttöinen aine mutta nyt siitä ei saanut kuin yhtä ja ainoaa tuotetta, joten metsäyhtiöt kiistatta kavensivat lukuisia elinkeinoja ja salpasivat puun monikäytön. Ajatella missä pisteessä vientiteollisuutemme nyt olisikaan jos puuta voitaisiin hyödyntää kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Sellukeisarien omaan suunnitelmiin kapea-alaisuus tietenkin sopi, koska ei ollut kilpailevaa elinkeinoa nostamassa raakapuun hintaa. Viimeistään tässä kohtaa, sellukeisarien saadessa puukuutiot monopoliinsa, kaikki ikipuut ja vankkarakenteiset tukkipuut luokiteltiin halpahintaisiksi sellupuiksi jotka menivät samaan sellupesään kuin kaikki muutkin.

Sellukeisarit osaavat edelleenkin kiristää metsänomistajia sillä, että ne vaativat yli 15 hehtaarin hakkuita että viitsivät edes tulla paikanpäälle. Jos joku ajattelee ekologisesti hakkauttavansa vain pienen aukon, ei metsäyhtiö vastaa edes sähköpostiin; kaikki tai ei mitään. Koska menee likemmäs 50 vuotta ennen kuin sellaisen avohakkuun tilalle kasvaa uusi kaatokuntoinen metsä, ikiaikainen perinne jättää metsää isältä pojalle sammui. Osaltaan tämä on luonut maaltapaon ja avohakkuiden myötä taajamien ulkopuoliset tienlaidat ovat täynnä tyhjiä töllejä laudat ikkunoissaan.

Nykypäivän metsänomistaja löytyy kaupungista ja juuri he aloittivat kapinaliikkeen 2000-luvulla ja haistattivat pitkät koko talousmetsäajattelulle. Professori Erkki Lähde aloitti kampanjan kirjoillaan jossa kritisoi vahvasti metsäjättien toimintaa ja koko talousmetsäajattelua, johon uusi sukupolvi vastasi. Aika näyttää palaavatko metsät joskus ennalleen mutta tätä nykyä suomalaisessa metsässä ei ole mitään suojelemisen arvoista. Keskustelu luonnonsuojelusta ja haikailuista on turha. Tuhoutunut mikä tuhoutunut.

Kritiikkiä voi esittää myös luonnonsuojelua kohtaan, kuten Lähdekin esittää. Sen strategia on ollut koko ajan virheellinen. Se pyrkii suojelemaan jotakin tiettyä metsänalaa, kuin koskemattomana keitaana eikä ole huomioinut koskaan metsiä kokonaisuutena. Luonnonsuojelu on kyllä tiedostanut ettei maassamme ole ollut metsiä pian viiteenkymmeneen vuoteen mutta ei ole pysäyttänyt homogeenisen metsätalouden voittokulkua ja ajatellut missään kohtaa luontokokonaisuutta ennen kaikkea kokonaisuutena.

Jared Diamondin teoksessa Romahdus käsitellään miksi tietyt siviilisaatiot ja kulttuurit romahtavat. Yhteinen tekijä löytyy aina siitä että jokin kansa tuhoaa metsänsä ja sukupolven perästä kulttuuri on lorunloppu. Kotimaisessa talousmetsässä on paljon yhteistä Pääsiäissaarten kohtalon kanssa. Kotimainen metsä onkin romahtanut; Sellutehtaatkin ovat tästä maasta tajunneet nostaa kytkintä.

En minä sillä etteikö se olisi voinut mennä toisinkin. Voisihan meillä olla toisenkinlainen metsä jos historia olisi mennyt toisin. Eläinrikas tuuhea metsä jossa kasvaa vaikka mitä puulajia ja seassa paljon 200-300 -vuotiaita jättikokoisia puuvanhuksia, joiden latvat huitelevat korkeuksiin, ja joiden oksilla elää sadoittain erilaisia lajeja. Vihreää valoa läpipäästäviä ikikuusikkoja, ikipuita jotka muodostavat ikimetsiä ja aina väliin seassa bongaa 400 vuotta vanhan tammenkin kuin jossain satumetsässä ikään. Mutta ei meille sellaista metsää koskaan suotu. Liian tyhmä ja lyhytnäköinen kansa joka voi sellaista haikailla vain tunteisiin vetoavien dokkarien kautta.

JukkaNieminen11

Ikuisesti eri mieltä - tarvittaessa itsensäkin kanssa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu