Jääkausikritiikkiä edistyneille ja vasta-alkajille

Kivi Parkkusen kotoa. Tälläiseen ei joka päivä törmää että toinen puoli on gneissiä ja toinen kvartsia. Kivi on alkujaan Kattiluodon hiidenkirnun pohjalta joista löytyi enemmänkin outoja kiviä. Parkkuselle ne olivat todiste että hiidenkirnu on syntynyt kovassa kuumuudessa, eräänlaisten sähkötornadojen tuotoksena ja plasmateorian saralla hän oli paljon aikaansa edellä. Geologien itsensä mukaan kivi on syntynyt ahvenanmeren tulivuoressa jossa sellainen ammoin vaikutti. Se miten miljardi vuotta sitten purkautuneen tulivuoren sisältö on päätynyt hiidenkirnuun joka samaisten geologien mukaan on vain kymmenentuhatta vuotta vanha, onkin sitten niitä tieteen arvoituksia.

Tänään puhume värikkäästä aiheesta eli jääkausikritiikistä. Sen näkemyksen kiistatta värikkäin hahmo oli Keijo Parkkunen jolle jääkauden kyseenalaistaminen oli suoranainen elämäntyö. Teki aikanaan kirjankin ”sadan vuoden harha-askel” joka on suoranaista kulttikamaa. Itse tapasin Parkkusen, itse asiassa moneenkin kertaan. Teimme yhteisiä retkiä niin Kattiluodon hiidenkirnulle kuin Jalasjärven Pirunpesällekin, jonka aikanaan avautti Spede Pasanen joka niinikään kuului Parkkusen koulukuntaan. Spedehän teki jopa jääkautta kyseenalaistavan teeveedokkarinkin jota ei löydy Speden bibliografiasta, ja joka saattoi jäädä leikkauspöydälle. Legendan mukaan kun MTVn ohjelmapäällikkö sai vieraita Geologianlaitokselta jotka pyysivät sen hyllyttämään.

Ei Parkkunen kuitenkaan mikään ainoa jääkausikriitiikko ole. Itse asiassa koko teoria sai monenlaista vastustusta osakseen jo 1800-luvun lopulta. Harva on kuullutkaan että hetkellisesti siinä 1930-luvun aikana koko teoriasta luovuttiin koska siinä oli liikaa ristiriitoja. Sitä kuitenkin alettiin opettamaan uudelleen 1960-luvulla josta alkaen se on pysynyt tieteen paradigmana. Tämä on ollut osa tieteenhistoriaa. Kritiikki on koskenut lähinnä jäämassojen siirtämiä siirtolohkareita alavilta alueilta kohti ylänköjä. Sama se meillä Suomessa, josta on kulkeutunut siirtolohkareita aina Saksaan, jonka rantavalli on kuitenkin korkeammalla kuin Suomen kamara. Nyt on niin ettei vesi saati jää voi kulkeutua ylämäkeen, koska se on luonnonlakien vastaista. Ja jos joku on luonnonlakien vastaista, siihen on turha tarttua sen enempää.

Sama luonnonlain vastaisuus koskee yleisemmin kallioperässä olevia jääkauden jälkiä. Kivellä voi kovertaa jäätä mutta jäällä ei kovertaa kiveä koska fysiikan lait sanovat, että kovempi hieroo pehmeämpää, ei päinvastoin. Se on ylittämätön totuus.

Mitä tulee jääkauden jättämiin jälkiin, jopa jääkausiteorian isä Louis Agassiz löysi niitä Brasiliasta, jossa tiettävästi ei ole jääkautta koskaan ollut. Tarkalleen näitä perinteisiä jääkauden jättämiä jälkiä voi löytää mistä päin Maapalloa tahansa aina tropiikeista kuumimpiin aavikoihin. Niiden synty pitäisikin selittää toisin metodein. Asian voi ilmaista niinkin että oli jääkautta tai ei, emme tiedä sitä koska todisteita ei ole kumpaankaan.

Eihän sitä kuitenkaan voi kiistää etteikö Dryaskaudella ilmasto olisi meilläkin ollut kylmä, jopa niin kylmä että varmaan ei ollut kuin kituliasta elämää. Sen sijaan nämä kilometrien paksuiset jäämassat voidaan jättää omaan arvoonsa 1800-luvun oppineiden päätelminä. Eivätkä niistä puhu mielellään edes nykypäivän geologit. He tietävät jo että valtaosan jääkauden jäljistä selittävät paremmin maanjäristykset ja niitä seuranneet tulvat ja tsunamiaallot. He käyttävät termiä ”post-glasiaaliset sulamisvedet” eli jäämassoja tarvitaan vain selittämään itse vesimassojen alkuperä.

Oikeasti esim sen aikainen Suomi – ennen maanvajoamaa – muistutti lähinnä nykypäivän Siperiaa. Autiota tundraa jossa puhalsi hyinen tuuli jopa kuukauden kaksi kestäneen kesän aikana. Jossakin pieniä jäätiköitä samaan tapaan kuin Islannissa nykyisin. Muutama mammutti paikalle eksyneenä ja arktisia kukkia ja sammaleita. Sitten alkoi taas syyskuussa talvi. Se oli Dryaskauden kylmin vaihe.

Jääakautta esittelevät kartat sen sijaan esittävät asiat kuin kaikki olisi ollut valkoisen jäämassan alla. Ne kartat ovat todellisuudessa piirretty poliittisin eikä tieteellisin perustein ja ovat osa ns. germaaniteoriaa. Niissä jäästä vapaana on ensimmäisenä Ruotsin Skåne ja Norjan eteläosat. Sen sijaan kaikki suomalais-ugrilaiset alueet kuin saamelaisalueetkin ovat ikijään alla. Tällä kartalla haluttiin viestittää että alku-ruotsalaiset olivat skandinavian ensimmäiset asukkaat, ja suomalaiset ja erityisesti saamelaiset viimeiset tulokkaat. Tällä saatiin perusteltua silloin Ruotsissa vaikuttanut laajamittainen saamelaiskulttuurin osittain väkivaltainenkin kitkeminen ja pakkosopeuttaminen.

Parkkusen kirjan ehdottomasti parasta antia oli silkka vittuileminen geologeille joita hän nimitti kirjan mitalta pitkäkorviksi. Huomasi että Suomesta löytyneet mammutinluutkin ovat ajalta jolloin elettiin jääkauden maksiimia, eli oli kolme kilometrin paksuinen jäämassa. Parkkunen totesi että sen ajan mammutit varmasti porautuivat kärsällään tämän jään alle popsimaan sen alla kasvavia puolukoita. Varmasti näitä tekstejä on luettu geologianlaitoksella korvat punaisina ja haudottu kostoa.

Jääkausiteoria on pääosin 1800-luvulta, silloisten viiksivallujen kehittämä ajatus. Juurikaan sen jälkeen sitä ei ole sanottavasti kehitetty suuntaansa. Sanomattakin selvää että siinä on paljon tarkistamista ja osan voi jättää poiskin. Maallikolle jääkauden kritisoiminen kuulostaa vähän samalta kuin sanoisi maapalloa litteäksi eli sen voi suoralta kädeltä niputtaa huuhaan puolelle. Ihan näin helppoa se ei ole. Maallikko muutenkin antaa johtaa itsensä harhaan. Nähdessään metsissä samotessaan ihan mitä tahansa eriskummalista ja poikkeavaa, hän sanoo vain itselleen että se on jääkauden tekemä ja poisselittää sillä ihan minkä tahansa. Se miten joku syntyi ja muodostui, on todellisuudessa vielä avoin kysymys.

Tahtoo tai ei tahdo myöntää, mutta omalla tavallaan Parkkunen oli aikaansa edellä. Nostan hattua että hän läpikävi sen kaiken ja hänen kultakautensa oli 1980-luvulla jolloin elettiin, jos mahdollista, vieläkin ahdasmielisempää ja pysähtynyttä aikakautta kuin nykyisin. Viha jonka hän koki, oli aikamoista ja hänestä leivottiin väkisin kajahtanutta kylähullua, jota ei pidä kenkään ottaa vakavasti. Mikä yleensäkin on edelläkävijän kohtalo. Toisaalta Parkkunen oli mies jonka hyväntuulisuutta ei mikään tuntunut rikkovan. Hän nauroi paljon ja erityisesti kriitikoilleen. Jääkauteen uskovien tituleeraaminen pitkäkorviksi pysyi hänen sanavarastossaan loppuun asti. Lappi oli hänelle erityisen rakas paikka ja siellä hän samoili vielä yli 80-vuotiaana. Erityisen rakas paikka oli Pakasaivo, 140m leveä lampi jonka sanotaan olevan hiidenkirnu. Muistan vieläkin Parkkusen naurun kun hän sanoi että on siinä sorvinkivellä ollut pyörittämistä.

JukkaNieminen11
Sitoutumaton Tampere

Ikuisesti eri mieltä - tarvittaessa itsensäkin kanssa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu