Kalevala ja historia

Tuntuu oudolta ettei kaltaiseni muinaishistorian harrastaja ole aiemmin viitsinyt lukea Jalmari Jaakkolaa. Tuskin olisin sitä tehnyt vieläkään ellen sattumoisin olisi törmännyt hänen nimeensä wikipediassa. Tämä pääosin 1930-1950 -luvuilla vaikuttanut historianprofessori, oman aikansa auktoriteetti, ei ole saanut mairittelevia mainintoja nykypäivän ammattitutkijoilta. Kuuleman mukaan liiankin kansallismielinen, sotaisuutta ihannoiva ja tarkoitushakuinen, joka perustelee asiansa lähinnä päättelyin ja paikannimistöön vedoten. Silloin päätin tutustua. Jos mieheen lyödään päälle moinen varoitustarra että älkää vaan lukeko ja jos luette, niin älkää uskoko mitään, niin täytyyhän sanottavissaan olla jotain vaarallista, joka nykypäivänä halutaan peitellä pimentoon. Tästä voitte arvailla etten itse juurikaan noteeraa nykypäivän akateemista muinaistutkimusta jossa heijastuu enemmän aikakautensa ilmapiiri kuin objektiivinen totuus.

Kalevalan me tiedämme kaikki. Sitä ovat monet koettaneet linkittää historialliseen raamiinsa mutta lähes aina on katajaan kapsahdettu. Kalevala on ja pysyy epämääräisenä, unenomaisena ja puhtaan metafyysisenä kertomuksena jossa mitellään velhotaidoissa ja jonka alkukin katoaa historian hämäriin. Sitä ei pysty purkamaan osiinsa yhtä eksegeettisesti kuin vaikka Uutta Testamenttia ja kaivamaan konkretiat esiin.

Jaakkola on ollut eläissään huomattavasti ratkaisukeskeisempi. Hän pitää Eurajokea ”kalevalan” alkupisteenä ja korostaa Eurajoen roolia Satakunnan syntysijana. Se oli ainakin itselleni hyvinkin hätkähdyttävä huomio, koska olen päätynyt tismalleen samaan, joskin eri teitä. Jaakkolan mukaan Kalevala jaetaan kolmeen eri runotyyppiin; merirunouteen joka on syntyisin Eurajoen edustalla, maanviljelyrunouteen jonka alku Kokemäki-Köyliö-Eurajoki -akselilla. Sitten on se tärkein eli pohjanrunous jonka alku voidaan sijoittaa Hämeenkyrön, tarkemmin Kyrösjärven ympärille. Sinänsä loogisesti koska vain ylä-satakunnalla voi olla ”pohjola” eli kyrönjoenlaakso, kun hämäläisillä ja savolaisilla se olisi vain erämaata. Hämäläisillä ei yleensä olekaan kuin pelkkää loitsurunoutta.

Kyrösjärven kautta pohjanmaa asutettiinkin satakuntalaisten toimesta. Mentiin sinne sitten suvi- tai talviteitä, Hämeenkyrössä nämä tiet tapasivat leikata. Siirtolaisten mukana runouskin levisi pohjoispohjanmaalle asti ja alkoi kulkeutua Oulujokea pitkin aina Vienaan saakka. Myönnetään yleisesti että Vienan parhaat runonlausujat olivat joko itse tai sukunsa vuoksi alkujaan Oulujoen varrelta. Siellä nämä runotyypit olivat iloisesti sekoittuneet keskenään kun Lönnrot niitä poimi talteen.

On tietenkin erotettava vanhat runot ja niistä koostettu varsinainen Kalevala toisistaan. Meille tuttu Kalevala on Lönnrotin editoima joka asetteli runot keskinäisiin järjestyksiin ja loi niille meille tutun juonikaaren. Omien sanojensa mukaan hän olisi voinut asetella ne toisinkin ja niin monella eri tavalla, että olisi kyennyt luomaan viisi erilaista Kalevalaa. Hän myös tarvittaessa kirjoitti itsekin muutaman säkeen runojen väliseksi aasinsillaksi. Runouden kannalta Kalevala on siis korruptoitunut ja sen vuoksi olisi aina luettava runoja alkuperäisasussaan. Näin ne kerran yhden kaverin kirjahyllyssä; viitisentoista osaako niissä oli, joissa kaksi viimeistä opusta pelkkiä hakuja? En tiedä kenkään niitä ikinä lukeneen kannesta kanteen.

Anyway, Kalevalan hahmot tuntuvat olevan tyystin universaaleja veikkoja joissa tuntuu olevan palasia koko suomalais-ugrilaiselta alueelta, eräänlaisia hahmottomia arkkityyppejä. Jaakkola pani sen sijaan merkille että kaikki nämä Väinämöiset, Ilmariset, Turisat ja Kullervot ovat vanhoja suomalaissukuja jotka alkujaan ovat asustaneet Eurajoen ja Euran Köyliön alueilla kunnes ovat levittäytyneet Kyrösjärven ympäristöön. Heidän nimiään löytää juurikin niistä ensimmäisistä veroluetteloista sun muista sulkakynänjäljistä joita alettiin raapustamaan 1500-luvulla ja osaa jo 1400-luvun loppupuolelta. Tätä ette tienneet? Koska minäkään en tiennyt. Jostakin sieltä Maskun alueelta löytyy mustastakirjasta sukunimi Vaeinolaynen ruotsalaiskirjurin raapustamana mutta varsinaisia Väinälöitä onkin sitten merkitty vuonna 1506 enemmänkin Karkun Nohkuassa tai Viljakkalan Inkulassa. Erityisesti Viljakkalassa jossa paikanimiä on edelleen Väinän nimellä. Kuuleman mukaan sellaisia nimiä on keskuudessamme edelleen muutama kymmen. Minä ainakin pakahtuisin ylpeydestä jos olisi omalla kohdallani – sitähän olisi itse Väinämöisen jälkipolvea alenevassa polvessa. Jaakkola sijoittaa myös Kalevan suvun nykyisen Tampereen alueelle jossa Kalevan nimistöä sitten onkin, osa jo kadonnutkin.

Tämä onkin ollut mielenkiintoinen huomio. Aikaa myöten papisto pyrki tuhoamaan nämä sukunimet ja korvaamaan ne isänimillä jotka tunnetusti eivät kauas kanna, kuten kaikki sukututkijat tietävät. Tuhoamalla klaaninimen, tuhoat samalla myös ihmisen identiteetin ja saat kadotettua hänet pelkäksi talonpojaksi tai alustalaiseksi. Oli syynsä miksi amerikan neekeriorjatkaan eivät saaneet kuin etunimen. Ei tuo Ruotsista tullut käytänne sinänsä henkilökohtaista ole. Ruotsissa tehtiin sama. Ilmeisesti istuvat kuninkaat olivat jo kyllästyneet vääntämään kaikenlaisten klaanien ja mahtisukujen kanssa joten päättivät kirkon avulla tasapäistää niiltä suvut olemattomiin. Kun päästään meilläkin seuraavalle vuosisadalle; on kaikki tyypit jo jotain antinpoikia tai hiljantyttäriä.

Tästä me kuitenkin päästään siihen, miksi Jaakkolassa on varoitustarra päällä. Hän typistää koko sen suomalais-ugrilaisen eepoksen sisäisiksi sukutarinoiksi jotka ovat syntyneet ja säilyneet pienten sukuklaanien sisuksissa. Se että he ovat kertoneet eteenpäin tarinoita joissa suvun kantaisä on joku mahtava velho joka osaa mahdottomia asioita, siinä ei ole mitään kummallista. Se oli sen ajan kertomaperinnettä joka alkaa jo jostain tuolta Aleksanteri Suuresta ja jatkuu ainakin Olavi Pyhään asti.

Varmaa on että näin suoraviivainen tulkinta ei mahdu nykyiseen kalevala-tulkintaan joka näkee sen yksinomaan metafyysisenä, paikattomana ja ajattomana kertomuksena. Eikä se mahdu nykypäivän akateemiseen tutkimussuuntaan joka näkee enemmän kuin mielellään koko muinaishistorian yhtä salaperäisenä ja ratkaisemattomana arvoituksena. Missä koolla kolme akateemista tutkijaa, siellä viisi keskenään kilpailevaa teoreemaa joiden tarkoitus on vain sekoittaa pakkaa ja saada kuulijakunta hämilleen.

Jos otamme lähtökohdaksi, vastoin akateemista asennetta, että uusi tieto ei aina automaattisesti korvaa vanhaa, ja että vanhassa ja poistuneessakin tiedossa on helmiä seassa, voimme rakentaa jotakin uutta. Mikäli näiden vanhojen sukujen asuinsijoja selvittelee veroluetteloista ja varhaisista kirkonkirjoista, päästään pian myös siihen missä tarunomainen Pohjola sijaitsi aivan konkreettisesti ja mitä sille tapahtui. Jos Luoja vaan suo, niin yritän sen tuoda päivänvaloon jahka saan seuraavan inspiraation kirjoittamisen saralla. Jos saan.

JukkaNieminen11
Sitoutumaton Tampere

Ikuisesti eri mieltä - tarvittaessa itsensäkin kanssa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu