Kremlin strategia Kurskin tilanteeseen

Viime päivien yllätyshyökkäys Kurskin eteläpuolelle on ollut monelle positiivinen yllätys. Siitä on vedetty vaikka mitä skenaarioita, ja vähintään Kremlin paha arvovaltatappio. Omasta puolestani pelkään että Kremlin sisuksissa ei korvaa lotkauteta tälle operaatiolle. Vallattu alue – kymmenentuhatta neliömetriä – vastaa suurinpiirtein rajan taakse jäänyttä Petsamoa, eli venäläisittäin kärpäsentahraa. Tai jos sen haluaa suhteuttaa Venäjän pinta-alaan, onnistui Ukraina valtaamaan Venäjän pinta-alasta muhkeat 0.01%.

Ei varmaan ihme, että Venäjän puolella ei sanottavasti olla paniikissa. Mikään kiire ei tunnu olevan ukrainalaisten työmtäminen takaisin rajan taa, sikäli kun sitä edes ollaan suunnittelemassa.

Tärkeintä Kremlille lienee että sen päästrategia edelleen toimii, eli Ukrainan tekeminen sille vaarattomaksi valtioksi. Venäläisessä etupiiriajattelussa sille on tärkeää ympäröidä itsensä mitättömillä puskurivaltioilla. Sillä on länsinaapureinaan Norja, Suomi ja Baltianmaat jotka yksin ja yhdessä ovat liian pieniä valtioita uhkaamaan Venäjän olemassaoloa millään lailla. Puola kenties mutta siinäkin on välissään Valko-Venäjä joka tunnetusti on Kremliin päin kallellaan. Jäljelle jää Ukraina.

Niin…Ukraina. Valtio jonka väkiluku ennen sotaa oli 43 miljoonaa ja kykenee jo tarjoamaan kunnon vastuksen, kuten olemme nähneet. Se on ollut vuodesta 2014 alkaen avoimesti vihamielinen valtio Venäjää kohtaan, ja Krimin ja itä-Ukrainan ajautuminen irti emävaltiostaan, on pitänytkin sen haluttomana luomaan Kremliin minkäänlaisia suhteita. Sen sijaan se on haaveillut ensin Euroopan Unionin jäsenyydestä ja heti perään Natosta. Toiveena että amerikkalaiset toisivat sen maaperälle ydinaseistusta ja mikäli näin ei tapahdu se alkaisi kehittämään omaa ydinasemateriaalia. Sillähän on siihen vanhana neuvostotasavaltana kyllä osaamistaito. Ajatuskin siitä että Venäjän eteläraja pursuaisi raskaita ydinaseita joilla uhataan Moskovaa oli ja on Kremlille kertakaikkiaan liikaa.

Kremlin ongelma on edelleen se, että mikäli rauha tai edes aselepo tehtäisiin nyt, tai edes tämän vuoden puolella, Ukrainan uhka jäisi edelleen kummittelemaan. Tavalla tai toisella maa on tehtävä harmittomaksi. Varsinainen valtaaminen tuskin tulee kysymykseen, sillä se olisi liian verinen operaatio jolla ei voittaisi kuin sitkeän partisaanisodan. Rintamien jämähtäminen puoliväliin jättäisi vain siemenen tulevalle uusinnalle. Tämän vuoksi Kremlissä tuskin hihkutaan riemusta vaikka Trump voittaisikin vaalit ja tekisi riitapukareille diilin. Niinpä se musertaa koko ajan Ukrainaa sisältäkäsin.

Taktiikka rintamalla on suoraan vuoden 1916 Verdunista. Venäläinen tykistötuli jauhaa jauhamistaan tuottaen ukrainalaisille päivittäiset 300-500 miehen tappiot. Joka päivä. Ukrainalaisia joukkoja alkaa olla jo niin huolestuttavan vähän, että yksiköt ovat sotineet keskeytyksettä jo sodan alusta alkaen voimatta toivoa lomaa saati edes vaihtoa. Sitä vastoin Kreml on hyödyntänyt resurssejaan ja sotinut lähes yksinomaan ulkovenäläisillä jotka vaihdetaan tasaisin välein. Yleensä puolen vuoden tai vuoden välein. Niitä se ei edes laske tappioiksi mutta laskee mielellään että ukrainalaisten kenttäarmeijasta on tuhoutunut arvioituna jo 200% siitä määrästä mitä sillä oli sodan alkupäivistä. Tulee se päivä jolloin Ukrainan miespuolinen väestö katoaa kokonaan ja sekin vähä nilkuttaa kainalosauvoin sotainvalidina.

Sen lisäksi pakolaisia on lähtenyt hirmuiset määrät. Ukraina on ollut jo 1990-luvulta alkaen muuttotappioinen valtio jossa on haikailtu länsimaihin muuttoa ja nyt tuo toive sitten konkretisoitui. Nykyisellään arvioidaan että 43 miljoonan väkiluku on pienentynyt 37 miljoonaan ja tämäkin on vielä positiivinen arvio. Väestönlaskennassa kun on mukana myös vallattujen alueiden väestö, joka on jo vaihtanut puolta ja kansallisuutta. Arviolta kymmenen miljoonaa ukrainalaista asustaa pitkin Eurooppaa, oikeaa määrää tuskin kukaan tietääkään. Virallisesti kuusi miljoonaa. Tuskin kukaan heistä ehdoin tahdoin haikailee pääsemistä korjaamaan raunioitunutta maata, joka varmasti muistuttaa kevään 1945 Berliiniä elinolojen puolesta.

Sitten on venäläisittäin yllättävän ilhaduttava bonus. Syntyvyys on romahtanut nollaan mikä ei suuri ihme ole raunioiden keskellä. Tämän pohjalta on arvioitu että vuoden 2100 paikkeilla Ukrainan väkiluku olisi enää 15.3 miljoonaa. Tämä luku alkaa jo Kremlillekin kelvata. Ukrainan pinta-alaan suhteutettuna tämä tekisi Ukrainan kokoisesta valtiosta käytännössä asumattoman autiomaan jossa saisi ajaa huristaa satoja kilometrejä näkemättä yhtään ihmistä. Tietenkin Kremlin pitää varmistaa että maasta valuvat pakolaiset eivät missään tapauksessa haikaile takaisin kotimaahansa ja siihen on paras lääke sodan venyttäminen jotta jokainen pakolainen juurtuu sinne missä nyt on. Viisitoista miljoonaa – tai mieluiten siitäkin vielä vähemmän – tekisi koko Ukrainasta pitkässä juoksussa tyystin hampaattoman valtion. Moinen lilliputti-armeija saa länsimaistua halutessaan, sillä kokoluokkansa puolesta se olisi vain vähän isompi kuin joku Suomi ja Baltia yhdessä.

Roomalainen Tacitus taisi ammoin sanoa että suuria imperiumeja ei rakenneta rauhantahdolla. Toki sen voi niinkin rakentaa. Väestökato jättää Ukrainaan asutustyhjiön joka täyttyy tavalla tai toisella. Arvattavasti venäläisväestöllä jahka poliittinen tilanne joskus sen sallii. Sama kohtalohan se odottaa piskuista suomeammekin jossa vauvakato on arkipäivää ja joskus 20-30 vuoden päästä maamme näkee ison siirtolaismäärän Venäjältä. Kun Ukrainan (tai Suomen) väestöstä on 10-25% entisiä venäläisiä, se tekee varmasti Kremlille myönteistä sisä- ja ulkopolitiikkaa. Näin helppoa se on jos osaa laskea vuosikymmenten päähän ja Kremlin eduksi on sanottava, että sillä on kyky laskea miespolvien taakse.

Yhteenvetona voidaan sanoa että Sun-Tzun sotataidon oppi opettaa sen heti alkusivuillaan: ei pidä käydä vihollista vaan vihollisen käyttämän strategian kimppuun ja kääntää tämä vihollisen strategia sitä itseään vastaan. Sodan alkumetreillä presidentti Zelensky ilmoitti suurieleisesti että hän ei neuvottele Putinin kanssa mistään, ja muutenkin neuvottelujen lähtökohdat ovat Krimin palauttaminen. Vasta sitten voidaan puhua venäläisistä sotarikollisista ja tietenkin Ukrainalle myönnettävistä sotakorvauksista. Nyt on tietenkin toinen ääni kellossa. Pääongelma miten ylipäätään saada Putin koko neuvottelupöytään joka laskee pelkällä sodankäynnin päivittäisellä ylläpitämisellä pääsemällä tavoitteisiinsa. Se mitä rintamalla tapahtuu; kuka valtaa keneltäkin mitäkin, on tyystin merkityksetöntä ja vain päiväkohtaista, sillä Ukrainan murentaminen pala palalta on päätavoite. Zelensky alkaa vaistota että koko maa – ja valtion koko olemassaolo – vedetään kuin matto hänen jalkojensa alta. Ehkä Kurskin eteläpuolen valtaaminen tuo tähän pientä lohtua.