Matinpatsas

Matti se pysyy julkisuudessa vaikka on ollut aikaa mananmajoilla. Henkilökohtaisesti ihmettelen että eli niinkin pitkään. Nyt on kyse hänestä tehdystä patsaasta, jonka asbraktia luonnetta ei kansan syvät rivit niele, vaan kaiken pitäisi olla näköistä. Oikeen sellasta 1930-luvun punagraniittista jykevää kivitaidetta jossa seistään etukenossa kypärä päässä ja sukset jalassa. Mutta onko keskustelun kärki ihan oikeassa teemassa?

Se on aika selvää että Matti ei patsastaan saanut urheilusuorituksistaan. Jos olisi saanut, joka kadunkulmassa seisoisi jonkun kultamitalistin patsas. Niitä olisikin sitten paljon. Matti sai patsaansa varsin värikkäästä elämäntyöstään, jota juorulehdistö piti kiitettävästi tapetilla. Matin elämänura koostuikin enemmän julkkiksena olemisesta kuin nuorena palkintokorokkeella seisomisesta.

Ainahan on joku joka Mattia puolustaa. Urheilusuorituksiin vedotaan kun aletaan puhumaan hänen elämänsä negatiivisista puolista, ja millainen hän oli. Vähemmän kauniisti sanottuna hän oli sekakäyttäjä ja vaimonhakkaaja joka hyväksikäytti naisia ja riehui pillereillä terästetyn viinan voimalla nyrkeillä ja puukolla. Yritti tappaakin jonkun tyypin. Taatun työrajoitteinenhan Matti oli elämänsä ajan. Sellaisessa tyypissä ei ole mitään ihailtavaa vaan on silkka häpeäpilkku kaikilla mittareilla mitattuna.

Yleensä kun rikostuutiset puhuvat tuollaisesta tyypistä, me luokittelemme hänet parhaimmillaan luuseriksi ja syrjäytyneeksi mutta yleensä ottaen vihoviimeisenä kusipäänä. Matti kuitenkin osasi vaistomaisesti mediaesiintymisen. Sopivan yksinkertaisena ja viattoman oloisena hän vakuutti kaikki viimeistään aamulla. Kukaan ei oikeastaan nähnyt hänen lävitseen. Ei erottanut sitä toista Mattia turhapuromaisen kohteltajan takaa, jonka julkinen rooli oli hauskuttaa ihmisiä toilailemalla jotakin. Ei sitä kuinka pieksi Mervi Tapolaa; pakotti tämän elättämään itsensä, oli sairaalloisen mustasukkainen pitäen tätä lähinnä vankinaan, kuten muitakin naisystäviään, ja osasi hyödyntää tämän alkoholistisia heikkouksia. Kun muijaa pitää kännissä, se on yhdenlaista kontrollipolitiikkaa. Vastaava esimerkki löytyy jostakin Sellon ampujasta joka piti muijaansa piinassa vuosikausia. Omi tämän auton, pakotti ottamaan pankkilainaa imettyään ensin muijansa säästöt, ja piti vaarin että toinen elää kuolemanpelossa kellot ympäri – tai tulee nyrkkiä. Eikä tuo turhaan pelännytkään. Toinen harvinaisen vastenmielinen tapaus oli tämä bodari josta naisystävä halusi eroon, mutta kun poliisista ei ollut kuin nuhtelemaan ja naputtamaan pikkusakkoja, paikallinen moottoripyöräkerho tuli apuun. Ne hakkas kundin henkihieveriin jossain pöpelikössä ja antoivat muutaman tunnin aikaa kadota paikkakunnalta. Kundi ilmaantuikin Tampereelle jossa tappoi naisen kun tämä ei antanut ryövätä koko omaisuuttaan.

Näitä tarinoita on julkisuudessa mutta valtaosa ei. Emme me tiedä mitä naisten suojakotien uumenissa tapahtuu kun sinne ilmaantuu omasta kodistaan saapunut pakolainen silmät mustiksi hakattuina.

Ei varmaan tule ylläolevan perusteella yllätyksenä että henkilökohtaisesti pidin ja pidän edelleen Mattia täytenä törkimyksenä; vastenmielisenä ja juuri sinä miestyyppinä, josta pitäisi päästä kokonaan eroon asennekasvatuksen avulla. Alkoholismilleen hän ei mitään voinut, se on kirous joka pysyy. Luultavasti narsisti joka todellakin oli viaton. Ei tuntenut empatiaa ketään kohtaan ja lähes pakonomaisesti haki ihailua, kuten sosiopaattiset persoonat yleensäkin. Sen puolen hän peitti hyvin kohteliaalla käytöksellä. Niinhän sen peitti tämä meidän sarjakuristajammekin. Kun kuristajan kanssa istuisi samassa huoneessa hetkisen, tajuaisi ettei mukavampaa kaveria olekaan. Itsetuhoisessa elämäntyylissään Matti ei edes saanut sitä vastakaikua, joka olisi hänelle opettanut hyvän ja pahan välistä eroa. Yleisö vain nauroi ja taputti kun hän hakkasi vaimoaan ja nyrkki iski naamalihaan kerta toisensa jälkeen. Yleisö nauraa hohotti maha kippurassa kun pitkän ryyppyputken seurauksena patologiseen tilaan joutunut Matti hakkaa puukolla jonkun äijän ruhoa kerta toisensa jälkeen osaamatta lopettaa, kunnes ei kuulu edes korinaa. Verta on silloinkin kaikkialla; lattialla iso lammikko, seinillä, huonekaluissa, Matin vartalossa ja kädet kiiltää ranteita myöten kun niille on roiskunut puoli litraa. Tähän aplodit.

Patsas ei kerro Matista. Se kertoo meistä. Se kertoo arvoistamme. Millaisia kavereita pidämme sankareina, tai pikemmin anti-sankareina, ja nostamme heitä suorastaan kansallisina ikoneina. Yllytimme häntä menemään aina vain pidemmälle emmekä muuta odottaneet vastalahjaksi kuin että ottaa sopivan typerän ilmeen ja vastaa tekoihinsa viattomasti kuin karkkivarkaudesta narahtanut lapsi. Tohdin epäillä arvostavatko tulevat sukupolvet tätä olympiasankaria samalla tavalla kuin me. Omana aikanaan Eugen Schaumania arvostettiin patrioottina, nykyisin terroristina. Me saatamme arvostaa Mattia urheilusankarina mutta kenties huomenna patsasta pidetään yleisesti naistenhakkaajan symbolina ja Matin elämä nähdään siinä valossa kuin se olisi alusta asti pitänyt nähdäkin. Että siinä ei ole mitään palvottavaa, ihailtavaa tai mielenkiintoista.

Kun tämän ynnää niin patsashan on mitä osuvin. Mieleen tulee joku dinosauruksen luuranko. Matin kaltaisen miestyypin soisikin jäävän menneeseen, kuolleena kuin jurakauden viimeiset hirmuliskot. Niitä kaivelevat enää tulevaisuuden tutkijat ja pohtivat miten primitiivisiä ennen aikaan oltiinkaan. He puhuvat tietenkin tästä päivästä. This is who we are!

JukkaNieminen11

Ikuisesti eri mieltä - tarvittaessa itsensäkin kanssa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu