Missä olisit ollut 1943?

Minähän olen aina ollut lähes sairaan kiinnostunut historiasta. Vissiin hämäläinen hitaus syynä. Harvoin tulee oikein asennoitua päivänpolttavaan kysymykseen mutta kun se muuttuu lähihistoriaksi vuoden sisään, sitä alkaa vasta ymmärtää. Jälkijunassa. Voi olla etten ymmärrä mitään tapahtumaa kuin menneisyyden kautta. Tämä kummallinen asenteeni pisti aikanaan isovanhempani lujille. Nehän oli sukupolvea joka näki kapinavuoden joko lapsena tai teininä ja aikuisiällä maailmansodan. Panin ne tosi lujille. Ne sai kertoa kaiken mitä tiesi, ostokorttien käytöstä pommisuojiin ja lapualaisista vuoden 1956 yleislakkoon. Mitään ei jäänyt kysymättä eikä mikään kolkka ohittamatta.

Käteen jäi kysymys missä olisin itse ollut vuonna 1943?

Sota oli kansaa ravistava kärsimysnäytelmä jonka voittaa kansoista sitkein. Me tunnemme siitä vain herooiset kertomukset jermuista konepistooleineen. Näin yksioikoista se ei ollut. Sotajoukoissa oli miesmäiseen tapaan purnareita, niskuroivia yksiköitä ja sakkeja jotka ryösteli viinakauppoja. Oli niitä jota jäi lomilta palaamitta ja elivät Kullaan korsussa piileksimässä. Ja sitten oli saimaan divisioona. Kyllä te tiedätte mikä saimaandivisioona oli? Ne oli niitä rintamakarkureita jotka piileksi saimaan saaristossa odottamassa sodan loppua ja kuuntelivat kannakselta tykinkumua kun toiset siellä pisti ainokaisensa peliin. Oli niitä jotka näki sodassa tienestinsä. Trokasivat mustanpörssin tavaraa ja tekivät itsestään rikkaan. Sitten oli nämä ryömäläiset joiden sota meni kalterien takana tai jos rintamalle pääsivät, loikkasivat venäläisten riveihin. Joillekuille pudotettiin radiolähetin taivaalta jotta voivat paljastaa suomalaisten sotaliikkeet. Pahimmat kommunistit suistelivat junia kiskoilta. Paljon väkeä erilaisin motiivein. Ei ole minun asiani tuomita.

Luin kerran kirjan. En muista kirjoittajaa enkä sen nimeä. Siinä oli kertomus miten setänsä kanssa oli katsomassa itsenäisyyspäivän paraatia. Setä oli heti sodan alussa soutanut Ruotsiin ja se tokaisi veteraanikulkueelle virne naamallaan että ei ole nyt torrakoita mukana.

– Eikä venettä!

Siihen sattui. Näin miten siihen sattui.

Nuo kaksi lausetta jäi mieleeni. Se että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Niinhän se on. Sehän määrittää meidät mitä teemme tosipaikan tullen josta paljastuu todellinen luonteemme julkisivun takaa. Mitä teemme kolaripaikalla, kerrostalon tulipalossa tai vaikka silloin kun joku hullu puukottaa ihmisiä Turun torilla. Toljottaa ottamassa kännykuvia vai käydä taistoon ottamaan murhamies kiinni. Ei ole aikakonetta jolla tehdä sama uudestaan jos jälkeenpäin hävettää. Niinpä meidät mitataan ja punnitaan myös tämän pitkittyneen koronakriisin aikana ja se mitä sanomme ja mitä teemme – se jää ikuisesti henkilöhistoriaamme päinvastoin kun arkipuhteet.

Olisinko sitten itse ollut joku desantti vai jotain muuta vaikka vuonna 1942; ansaitsemassa ensimmäistä vapaudenristiäni tai jopa mannerheim-ristiä? Vai olisinko kestänyt työn sotatehtaassa nälkäisen ärtyneenä, ylirasittuneena ja huonolla ravinnolla. Vai muija tuonu ruokaa mökin taakse kuusen alle? Mistä sen tietää?

Korona-aika tarjoaa kuitenkin katsauksen itsekunkin luonteenlaatuun missä todennäköisesti olisi ollut. Vuoden kestänyt poikkeustila erottaa jyvät akanoista. Tässä episodissa on nähty sankareita mutta myös täysiä juudaksia. Omanedun tavoittelijoita ja hälläväliä -tyyppejä; porukkaa laidasta laitaan. Omanlaistaan taistelua tämäkin kansakuntamme asukkaiden hengen ja terveyden puolesta.

Provoten sanon löytäneeni itsestäni kennedyläisen totuuden: älä kysy mitä maasi tekee puolestasi vaan… En minä ole ulkoistanut torjuntatoimia viranomaistahoille. En penännyt toimia rajavartijoilta, lainsäätäjiltä, hallitukselta ja sen pääministeriltä, virastoilta että hoitakaa hommanne hyvin jotta itse voin vetää lonkkaa ja olla kuin ellunkana. Luottaen että virkamiehet ja viranomaiset tekevät kaiken ja itse voi elää vapaasti kuin pellossa. Olla kun joku vapaaherra arvostelemassa virkakuntaa miten hyvin tänään ovat onnistuneet puolestani, jotta itse ei tarvi mitään. Mitä nyt vähän hallitusta arvostelee taas huonoista asioiden hoidoista ja kääntää kylkeään pankon päällä.

ihan kuin rutisemisesta olisi mitään hyötyä. Ei nämä asiat tästä katoa eikä loputon kitinä ketään hyödytä. Muuta roolia ei maanmatosella ole kun pitää omakohtainen huoli ettei saa tautia ja tartuta sitä muihin. Olla etulinjaa. Pitää huoli että linja pitää.

Joskus sitten kun on vanha vaari ja edessä on ihmisiä jotka eivät ole vielä syntyneetkään, eivätkä synnykään vielä vuosikymmeniin. He ovat nähneet vanhoja kuvia meistä maskinaamoista ja ovat uteliaita. Heillä on varmasti mielikuva sankarikansasta ja toivovat että jos kohtaavat kriisin, hekin ovat sen arvoisia kuin me olimme. Kestävät saman paineen. Imarteleehan se.

Ehkä silloin on parempi kun lakaisee maton alle nämä meidän nykyjuudaksemme, käpykaartilaisemme ja laiskat rutisijat jotka itse eivät kantaisi omaa korttaan vaan odottavat jonkun muun sen tekevän puolestaan. Toisaalta on pakko sanoa että jos on nähnyt väkeä, jota on vaikea kunnioittaa enää tämän jälkeen, niin onhan vastapainona tuota sankariainestakin. Johdonmukaisia, vastuullisia ja toimivat omaehtoisesti. Kestävät sitkeästi kuukaudesta toiseen kun kerran kestettävä on. Eivät purnaa joka käänteessä ja tee hommiaan puolitehoisesti. Saakutti, jonkun mitalin saisivat antaa näille maan hiljaisille, josta tosipaikan tullen on kuoriutunut todellisia sotureita.

Ps. Olen pahoillani, tämä varmaan loukkaa, mutta kriisit voitetaan myös sillä, että ollaan yhtä puuta. Päättäjien loputon arvostelu ei ole muuta kuin moraalinkalvamista sillä jos kansa ei usko ylipäällikköönsä, se kokee hajauttavia turbulensseja ja sitähän juuri virus odottaakin.

0
JukkaNieminen11
Sitoutumaton Tampere

Ikuisesti eri mieltä - tarvittaessa itsensäkin kanssa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu