Orpo ja Vapaavuori

Sitä luulisi niin politiikassa kuin kaikessa muussakin tapahtuvan niin, että nuorempi sukupolvi vain astuu vanhemman tilalle omassa marssijärjesyksessään, mutta eihän se koskaan ole niin ollut. Aina on ollut ns. avainsukupolvia. Niitähän on meillä ollut kolme; on ollut jääkärisukupolvi joka on heiluttanut tahtipuikkoa halki 1920 ja 1930 -lukujen ja jonka tarina päättyi syksyyn 1944. Sen tilalle asteli suoraan ja aiemmilta polvilta mitään kyselemättä tämä asevelisosialistien sukupolvi. Niitä jotka saivat oman avainkokemuksensa sodan loppumetreillä. Viimeisenä on sitten nähty taistolaispolvi ja oikeastaan sen jälkeen ei ole mitään erottuvaa enää näkynytkään. Kaikkia näitä yhdistää jokin nuorena koettu avainkokemus, joka on antanut kimmokkeen.

Jokainen sukupolvi on erilainen. Jokaisen polven lapsena tai nuorena hankittu avainkokemus – tai sen puute – sanelee millainen polvi siitä tulee kasvamaan. Minä itse olen kai tätä nk. pullamössö -polvea joka syntyi 1960-luvun loppupuolella ja katkesi 1970-luvun alkuun, jolloin sukupolven katsotaan vaihtuneen. Se on keskinkertaisten sukupolvi. Se on kasvatettu tasapäistävässä peruskoulussa, ja vielä tasapäistävämmässä intissä. Sitä on vähätelty jo lapsuudenkodista alkaen ja työnantajat ovat jatkaneet tätä vähättelemisen perinnettä. Lopulta se on oppinut että sen paikka ei ole eturivissä vaan kolmannessa takarivissä erottumatta muista millään lailla. Tämä sukupolvi ei sanottavasti olympiamitaleja tuonut vaan ymmärsi olla sijalla viisi, mieluummin sijalla seitsemäntoista. Ei se sattumaa ole että lätkän kultamitalia sai odottaa kunnes sukupolvi vaihtui. Jos joku alkoi muusikoksi, mitään suurhittiä ei parantunut odottaa vaan keskinkertaista musiikkia. Keskinkertaista taidetta, keskinkertaista politiikkaa ja keskinkertaista arkea. Nuo jotka tieten tai alitajuisesti pyrkivät samanlaisiin painoindekseihin, pituuskasvuun ja kengännumeroihin että olisivat samaa massaa samoin mielipitein – hautaan asti.

Pääministeri Petteri Orpo on juurikin tätä keskinkertaisten sukupolvea. Syntynyt 1969 Oppinut jo pienestä pitäen että erottuminen muista on pahinta kaikista. Onnistuminen synneistä pahin. Voittamisen pelko koodattu selkärankaan ja parrasvalot silkkaa painajaista. Ei se ihme että olemme nähneet hänen käsissään politiikan joka on kuin suoraan Pelle Miljoonan riimityksistä; toiset ei keksi mitään lisää, vaan elävät kuin niiden isoisät…

Niinpä lopputulema on kykenemättömyys kääntää kurssia mihinkään suuntaan, harva päätöskin vaatii loputtoman funderaauksen ja sekin pitää viime metrillä vesittää olemattomiin. Orpon hallituksesta voi nyt jo sanoa, että siinäpä hukkaan heitetyt neljä vuotta. Mikään ei muutu, paitsi tietenkin pahemmaksi, jos siltä kantilta katselee. Eikä se ole edes Orpon itsensä vika – hän on vain tätä sukupolvea.

Mistä me pääsemmekin käsillä olevaan skandaaliin eli istuvaan Olympiakomitean puheenjohtajaan Jan Vapaavuoreen. Syntynyt 1965 eli tämän tietyn sukupolven vanhinta kaartia. Kun tämän sukupolven edustaja järjestää resurssia huippu-urheilijoille on kai alusta asti selvää, että mitään mitalisadetta on turha odottaa. Kun asioita järjestää kulisseissa, estradille astelee parhaimmillaan vain niitä jotka voivat toivoa pistesijoja ja silloinkin haittaa polvi- ja nilkkavaivat. Eikä tämäkään ole varsinaisesti Vapaavuoren ongelma koska häviämisen asenne on hitsattu hänenkin selkärankaansa jo lapsesta saakka.

Onneksi tämä minun(kin) sukupolveni on hissuksiin ukkoutumassa. Täällä sitä ollaan blogipalstalla kyttäämässä ketä toista kirjoittajaa voisi vähätellä, latistaa suohon ja kyseenalaistaa ettei vain nousisi joku kyky tai mikä pahempaa – joku jolla olisi oikeasti asiaa joka voisi mullistaa kaiken. Kukaan ei saa koskaan nousta keskinkertaisuuden yläpuolelle. Tätä me olemme vaalineet ja tähän pyrkineet. Ymmärrän hyvin keskinkertaisuuden näkökulmasta millaisen kiukun Sanna Marinin nuori hallitus aikaansai. Sehän on jo sukupolvea jolle voittaminen on itsestäänselvyys ja hopea häpeä. Se vetää isoja rohkeita päätöksiä tuosta vaan antamatta pelon peikon kuiskutella korvaan. Vähän kuin olisi sotatieteellisessä koulutettu; ei ole kenraalilla väliä tekeekö oikean vai väärän päätöksen sillä pahinta on, jos ei uskalla tehdä päätöstä ensinkään. Nuo milleniaalien jälkeen syntyneet korkeastikoulutetut, itsevarmat ja nopeaälyiset ovat aivan eri maailmasta kuin tämä keskinkertaisten kavalkadimme. Minusta tässä tapahtui vääryys. Olisi pitänyt keskittää näihin 1950-luvun lopun ja 60-luvun alun klassisen koulutuksen saaneisiin ja sitten hypätä yli koko Orpon sukupolven etsien jonkun fiksumman sukupolven tilalle. Ei välttämättä Marinin sukupolvea, se oli ja on liikaa aikaansa edellä.