Pitkä matka Pokrovskiin

Jos jotakin olen ollut Ukrainansodan tiimoilta kaikenaikaa, niin ainakin johdonmukainen. Sodan ensimmäisestä päivästä alkaen olen ollut vakaasti sitä mieltä, että Venäjän kanssa ei pidä missään tapauksessa ryhtyä sotimaan. Sitä on vältettävä viimeiseen asti käyttäen kaikki mahdolliset ja mahdottomat diplomaattiset keinot, ja tarvittaessa myönnyttävä ennalta vaateisiin. Jos tilanne menee sodaksi, on silloin strategiana oltava rauha, rauha ja vielä kerran rauha. Kaikki sotatoimetkin on valjastettava rauhanneuvottelujen aloittamiseksi. Nimi paperiin vaikka kuinka huonoin ehdoin.

Ylläoleva varmasti särähtää monen korvaan. Sehän tarkoittaisi että Venäjän kaltainen läpeensä aggressiivinen suurvalta saisi mellastaa ja tehdä naapureilleen tyystin mitä sitä huvittaa ja sanella ehtoja mielivaltansa sanelemana. Nöyristely ainoana vastavetona. Missä mukamas tulee se raja jossa on pistettävä kova kovaa vastaan? Pelkkä myötäkarvaan silittelykö ja myötäily olisi naapurimaiden keino selviytyä Venäjän kanssa?

En minä tätä mieltä tietenkään ole sen vuoksi, että olisin salaa – tai puolisalaa – joku putinisti, vaan realisti. Paasikiveläiseen tapaan. Venäjä todellakin on aggressiivinen suurvalta joka tekee tyystin mitä sitä huvittaa. Naapurimaiden on hyvä varmistua vain, ettei myrsky käy oman maan päältä. Muuta neuvoa ei voi antaa.

Sillä tunnetusti on sekin seikka että Venäjä on sisäisesti heikko. Sen kansalaisten elinajanodote on madaltunut, väkimäärä pienentynyt ja kaikki on venäläiseen tapaan rempallaan. Bruttokansantuote on kehitysmaaluokkaa ja teollinen tuotanto heikkoa ja vanhahtavaa. Jos jokin näyttää suurelta ja mahtavalta, se on ne potemkinin kulissit joita esitellään ulkomaalaisille ja kulissien takana kaikki on rähjää ja ruosteista. Niin luulisi. Se on kuitenkin itsepetoksellista ajattelua.

Venäjällä on uinuva voima. Se on valtava voima. Ääretön itseasiassa. Olemme lukeneet kaikki venäläisten miestappioista itä-ukrainassa, jotka lukemaltaan ovat pöyristyttävät. Se ei silti tarkoita suuria tappioita venäläisessä mittakaavassa, vaan tappioluvuista huolimatta he puskevat edelleen päättäväisesti tuoden täydennystä kaiken aikaa. Miehet eivät ihan heti lopu, sikäli kun loppuvat ollenkaan. Heitä on niin paljon että suurista tappioluvuista riippumatta he voivat jopa kierrättää sotilaitaan. Kuka tekee vain 3kk sopimuksen, ja kuka vuoden, mutta vereksiä joukkoja tuntuu piisaavan loputtomiin.

Ja koska olette kuulleet venäläisten valittavan ammuspulaa ja jättävän hyökkäyksen sikseen kun ei ole kivääreihin luoteja? Vastapuoli tätä valittaa. Jotenkin vain venäläinen ammustuotanto on suurempi kuin Yhdysvaltain ja läntisen Euroopan ammustuotanto yhteensä, ellei suurempi. Sama pätee tykistön kranaatteihin. Jatkuva rumputuli joka on jatkunut vuosien ajan katkeamatta hetkeksikään ei osoita minkäänlaisia herkeämisen merkkejä. Kranaatteja piisaa loputtomiin kuten tykinputkiakin joita varmaan vaihdetaan tykkeihin kaiken aikaa.

Olemme myös nauraneet miten venäläiset tuovat taistelukentälle puoliruosteisia tankinromuja, mutta mistä niitä aina vain piisaa? Venäjä on varmastikin täynnä kylmänsodan aikaisia panssarien hautausmaita josta niitä kunnostetaan ja hiotaan laikalla ruosteet pois. Uskoakseni myös salaisia panssarivaunutehtaita sillä salailuhan on venäläistä tyyliä. Wirallisesti Venäjällä on kolme tai neljä panssarivaunuja valmistavaa tehdasta mutta ilmeisemmin niitä on paljon paljon enemmän. Ehkä jossakin siellä on myyttinen Tankograd, kaupunki joka on yksi iso tehdaskompleksi jossa pusketaan panssareita kymmeniltä, ellei peräti sadoilta tuotantohihnoilta kellot ympäri? Tai useita Tankogradeja?

Ukraina on pyrkinyt vastaamaan musertavaan ylivoimaan epäsymmetrisellä sodankäynnillä. Se katkoo Venäjän puolella kaasuputkia, räjäyttelee öljynjalostamoja ja lennättelee droneja milloin mihinkin venäläiskaupunkiin osuen ”ilotulitustehtaisiin”. Se ei yksin ja yhdessä tarkoita että sotatuotantoon olisi saatu minkäänlaista säröä ja tuotantokatkosta. Sotateollisuus puksuttaa kaiken aikaa usealla eri aikavyöhykkeellä. Kolmivuorossa. Pitkät junat ajavat täysiä kuormia kellot ympäri.

Tätä on uinuva voima. Sääli sitä hallitsijaa kohtaan joka tätä voimaa aliarvioi ja kuvittelee sen voittavansa.

Mistä me pääsemmekin presidentti Zelenskyyn joka kuuluu varsin eriskummalliseen kerhoon, jonka jäsenet ovat harvaanvalitut ja eläneet eri aikakausissa. Siihen kuuluu jäsenvaateena se eriskummalinen sotahistoriallinen toteamus, että venäläisillä on yllättävä kyky kokea heti sodan alussa suoranainen suurtappio. Se luo pohjan koko kerhon olemassaololle.

Kerhon perusti Kaarle XII joka heti Pohjansodan alussa näki koko venäläisarmeijan hukkuvan Narvajokeen. Kun oikein kaukoputkella tihrusti, eikö nähnytkin itsensä Pietari Suuren karauttavan ratsullaan karkuun? Silloin syntyi se huumaava voitontunne, että koko laaja ja avara venäjänmaa on edessä kuin tarjottimella. Tarinahan päättyi Isovihaan ja siihen että Ruotsi menetti pysyvästi suurvalta-asemansa. Samoin kävi Napoleonille joka sai murskavoiton Minskin edustalla lyöden koko venäläisarmeijan ja vieläpä varsin helposti. Moskova siinsi eikä mikään voinut estää häntä olemasta Venäjän valtaaja. Kun hän sitten perääntyi varsinaisella kuolemanmarssilla, se oli yksi keskeinen syy että hänet syrjäytettiin valtaistuimeltaan. Olemme nähneet venäläisarmeijan tuhoutuneen 1914 Tannenbergin metsässä ja nähneet venäläisdivisioonan tuhoutuneen raatteentielle 1939. Jotenkin tämä alkutappio vain kuuluu venäläiseen sodankäyntiin. Näimme suuria motteja kesällä 1941 jossa saksalaiskenraalit toimivat kuin sotaharjoituksissa, eikä kellään ollut aavistustakaan että se päättyisi eri tavalla kuin mitä silloin näytti. Näimme sen Tsetseniassa kun kaksisataa venäläispanssaria miehistö kansillaan ajoi suoraan Groznyn keskustaan jossa odotti sen kokoluokan väijytys että kukaan ei selvinnyt hengissä. Tällöin täytyi tsetseenijohtajaan tarttua se sama hurmahenkisyys joka nähtiin aiemmilla kerholaisilla.Nykyisin tsetseenit ovat Ukrainassa pääasiallisin tykinruoka joten sekin hurmahenkisyys päättyi sitten niinpäin.

Voiko Zelenskyä syyttää että häneenkin tarttui sama hengenvimma kun näki Kiovan moottoritien sumpun?

Se sama ylimielisyys. Se sama voitonvarmuus. Se tunne omasta ja kansansa voittamattomuudesta. Se selkääntaputtelijoiden ja onnittelijoiden määrä joka sekoittaa pään. Viisas olisi tässä kohtaa ymmärtänyt että karhu on heräämässä ja kerää voimaa. Ylimielinen Zelensky sen sijaan ilmoitti suurieleisesti että hän aloittaa neuvottelut heti kun hyökkääjä perääntyy rajan toiselle puolen. Neuvottelujen lähtökohtakin olisi vuoden 1991 rajat ja itse asiassa hän ei katsonut asiakseen neuvotella Putinin kanssa ensinkään. Sellainen on näkemys jota voi pitää tyystin suuruudenhulluna kun ajattelee mitä kohtapuoleen on vastassa. Ja nyt se päivä on tullut. Itä-ukrainassa massiiviset venäläisjoukot puskevat päälle murentaen puolustajan alleen joka ei voi hoiperrella taaksepäin askel kerrallaan. Nyt pitää Zelenskyn vastavalittuna kerholaisena kantaa ikeensä.

Suomen Pääesikunnassa ollaan syystäkin huolissaan. Mikäli oma maamme joutuisi vastaavaan tilanteeseen ja venäläiset hyökkäisivät tismalleen samanlaisin miesmäärin, kalustoin ja taktiikoin kuin mitä Ukrainassa, se olisi pahin painajainen. Sodan voi hävitä monella tavalla. Lievimmillään voi vain alistua noudattamaan voittajapuolen määräämää politiikkaa. Rankemmin voi menettää muutaman maakunnan rajaltaan tai joutua kokonaan miehitetyksi. Sitten on se ääripää jossa koko kansa katoaa rintamataistelun syövereihin. Suomalaisten miestappiot, jos olisivat Ukrainan tapaan 150-400 miestä päivässä, ei menisi pitkä aika kun koko kenttäarmeija olisi nurmen alla ja itse asiassa koko suomen miespuolinen väestö katoaisi kokonaan. Silloin suomalaiset katoaisivat kokonaan ja pysyvästi kansakuntien kartalta. Siinä sitä suomalaiskenraaleille pohdittavaa ja uskoakseni he varmasti ovat jo päätyneet varmaan vastaukseen: sotimista venäläisten kanssa on vältettävä kaikin tavoin mutta jos se tapahtuu, on ponnisteltava jo alkumetreiltä rauhan aikaansaamiseksi. Ettei päädy kerholaiseksi.

Rautalangasta vääntäen koetan selittää että aseellinen mittelö Venäjän kaltaisen supervallan kanssa ei ole kuin syvää itsetuhoisuutta joka ei voi päättyä hyvin. Eikä se, että venäläiset munaavat aina alkumetreillä muuta sitä tosiasiaa, että loppupelissä päätyy kerholaiseksi. Oltakoon sitten Victor Orbanista mitä mieltä tahansa, minun mielestäni hänen hännystelypolitiikkansa Putinia kohtaan, omaa myös viisauden siemenen. Luultavasti koko itäinen Eurooppa jossakin kohtaa alkaa hänen linjalleen kun alkaa valjeta että niin paljon kuin venäläisiä onkin aliarvioitu, se kuitenkin reaalimaailmassa on myrsky jota ei voi mikään maailmanmahti pysäyttää.