Suomen tiestön yleishistoria

Ihan vaan aikani ratoksi jutustelen tiestön historiasta noin yleisesti. Aihepiirihän on sellainen ettei siitä koosteita juurikaan ole. Jonkuhan tämä pitää sitten kirjata ylös.

Vanhan sanonnan mukaan tie oli hyvä jos näki mistä se kulki. Se tiestö mikä meillä oli keskiajalla saattaisi aiheuttaa järkytyksen nykypäivän ihmisessä sillä ne vastaavat enemmän nykypäivän (huonokuntoisia) luontopolkuja kuin varsinaista tieuraa.

Tiet – tai siis oikeammin polut – pysyivät keskiajalla auki vain jos niissä kuljettiin. Mitä kauemmas rannikosta, ne muuttuivat kapeammiksi kaukopoluiksi. Tienristeys todellisuudessa oli joku sivupolku joka saattoi olla heinikossa piilossa. Silloiset tiet olivat autioita, sillä asiatta niihin ei lähdetty koskaan, ja saattoi kulua päiviä, joskus viikkojakin, ennen kuin joku tuli vastaan, jos tuli. Siellä matkamies öisin kuunteli levottomana susia, jotka olivat haistaneet matkalaisen hevosen, ja yritti polun varressa pitää pientä kynsitulta ja saada nukuttua. Matkaa ei taitettu montaa kilometriä päivässä.

Tie oli pelkkä lieju-ura joka metsän läpi erottui mutaisen ruskeana vanana. Nilkkoihin sitkeästi jäävää märkää savea, eikä kumma, että sen viereen syntyi rinnakkaispolkuja. Matkamies seurasi niitä ja aina väliin polut katosivat kesken kaiken, jolloin ei voinut kuin palata jälkiään. Eksymisvaara oli todellinen ja varsinkin soiden kohdalla polku jatkui suon toisella puolen, mutta sen löytämiseen piti nähdä kiertelyn ja kaartelun vaivaa. Kesällä kumisevan kovia, syksyllä liejuisia ja talvi lumineen tukki ne kokonaan. Keväisin kun sulamisvedet velloivat, ne piti kiertää ylänköjen kautta. Pahimpiin kosteikkoihin oli joku, joka tietä eniten käytti, heittänyt pitkospuita, ja niiden pituus saattoi olla satoja metrejä. Jos kahlaamoa ei ollut, olipa rakentanut hevosenmentävän sillankin purojen yli, jotka aikaa myöten muuttuivat vihertävän liukkaiksi ja niljakkaiksi, kunnes alkoivat lahota omia aikojaan. Joku teki uuden jos oli tehdäkseen. Sitä ei kukaan tiedä montako hevosta niissä on menetetty.

Sellainen oli keskiajan tie. Härkätie virkistävänä poikkeuksena sillä sitä pitkin pystyi jo ratsastamaan kun muissa hevosta oli talutettava ja varottava ettei se riko kaviotaan louhikkoon tai lyö silmäänsä pajunoksaan, sillä sen ajan metsä oli läpitunkematon tiheä ryteikkö josta oksaa pilkisti. Ei varmaan ihme että on suosittu harjanteita. Niissä tien virkaa on hoitanut puihin hakatut pilkat jotka sentään valaisivat mihin suuntaan piti kulkea.

Sanotaan että yksi syy tiestömme huonoon tilaan aina 1900-luvulle asti oli vesiväylien hyödytntäminen. Sekä se kiistaton asia että jos liikkua piti, se tehtiin mielellään talvella. Järvenjäätä hölkytellessä ei ongelmia ollut, mitä nyt joku railo matkanteon keskeytti, ja metsätaipaleelle suosittiin samaa reittiä, jotta ura pysyisi auki jos kaikki sitä käyttävät. Markkinat, voutien ja nimismiesten kierrokset, ne kaikki tehtiin aina talvella. Suviteille ei sinänsä ollut tarvettakaan ja niihin, kuten sanottua, mentiin vain äärimmäisen pakon edestä.

Vasta Pietari Brahen aikana 1600-luvulla tuli määräys, että ainakin tiettyjen teiden on oltava vaunujen kuljettavissa. Kärrykausi alkoi 1600-luvulla, mahdollisesti jo 1500-luvun lopulla joka aiheutti painetta luoda leveämpiä kulku-uria. Leveydeksi määrättiin yksi mittatanko eli wanhan kansan mitassa 3.33 m. Vastaantulevan kärryn ohittaminen oli mahdotonta ellei ollut levennettä. Tiestö alkoi jo muistuttamaan tietä, kenties vielä nykypäivään verraten huonokuntoista kapeaa mökkitietä mutta tiestöä yhtä kaikki. Ei se silti tarkoita, että niistä olisi kärryillä päässyt, vaan jopa uudistuneen tien tyypillisin kulkija oli jalkamies. Vaunut kolisivat yli juurakoiden ja kivikkojen, että merisairaudesta kärsivistä sisälläolijoista tuntui kuin lihat hakkaisivat irti luista. Jopa kuskinpukilla istuvan ajurin oli parempi astua alas, ja istua vetohevosen selkään kun vaunut takana hyppivät ja tärisivät. Pahimpia mutkia kylläkin oiottiin, suot kierrettiin ja määrättiin kyläväestöä niitä ylläpitämään, eli tienhoito alkoi syntyä. Sakon uhalla tietty ja monet kyläkunnat ottivat mieluummin sakon kuin lähtivät peninkulmien päähän kiviä ylös repimään.

Sen voima oli 30-vuotisessa sodassa joka tarvitsi miehiä, hevosia ja viljaa sotakentille joten kärryteiden syntyyn vaikutti pitkälti Ruotsin suuvaltapoliittiset intressit. Kärrykauden myötä alkoi syntyä myös säteritiloja, kievarilaitos, tulliasemia ja erityisesti ensimmäisiä tiekarttoja. Siihen se sitten jämähtikin sadoiksi vuosiksi.

Sellainen oli tiestö aina Venäjän keisarikunnan aikoihin asti. Vaikka ruotsinvallan tiet nykypäivästä katsoen olivat käyttökelvottomia uria, annettiin niille mahtipontisia ja lähes suuruudenhulluja nimiä; Suuri Postitie, Kuninkaantie tai Suuri Hämeentie. Päätiet olivat kuitenkin sen verran käytettyjä, että niistä sentään näki missä kohti maastoa ne kulkivat, kun taas sivutiet saattoivat kadota omia aikojaan, ja tulla uudestaan esiin jossakin. Näissä oloissa oli tietenkin selvää, että mentiin mieluummin veneillä vesistöjä, järviä ja jokia pitkin. Juuri vesistöjen hyödyntäminen onkin ollut pääsyynä, että tiestön alkeellisuus jatkui niinkin pitkään. Yleensä tiet – tai ratsupolut – pyrkivät menemään joenpengertä jo eksymisvaaran vuoksi. Jokien sivuihin syntyikin rantapolut.

Venäjänvallan aikana tie kehittyi. Pääosin siksi että niitä piti armeijoiden ja kuormastojen päästä eli niihin alkoi ilmaantua myös ojia. Olosuhteisiin nähden tiestö oli jo hyvässä kunnossa sillä niitä eivät käyttäneet kuin korkeintaan paikalliset. Kaukomatkaajilla kun ei ollut asiaa toiseen maakuntaan ilman propuskaa joten niiden kuluminen ei ollut ongelma.

Itsenäisen Suomen tieverkko oli käytännössä käyttökelvoton rospuuttokaudella. Olemme nähneet kaikki vanhoja valokuvia onnikoista, jotka ovat uponneet mutavelliin akseliaan myöten. Nykypäivään verraten ne olivat onnettoman kapeita, talvella hengenvaarallisen liukkaita ja lämpötilan sahatessa nollan molemmin puolin, yhtä jääkenttää. Talvella mentiin mieluummin talviteitä, järvenjäälle aurattuja uria jollaisia oli vielä omassa lapsuudessani ja joita mentiin luonnollisesti omalla vastuulla. Pysähtyä niissä ei auttanut, se olisi tiennyt mosselle hyistä kylpyä kun jää olisi pettänyt alta. Normitiet keväisin mutarataa, joihin vesi kerääntyi, kesäkuumalla pöliseviä ja joihin kaadettiin lipeää jotta eivät pölisisi niin paljon. Sen tuoksua kesäkuumalla on jäänyt ikävä. Syksyllä yhtä järveä. Taatun kuoppaisia vuodenajasta riippumatta.

Isäukkoni muisteli muusikkouraansa ja olivat Tampereelta 1950-luvulla lähteneet soittokeikalle Ikaalisiin jonne oli pakosta jäätävä myös yöksi. Öisin ei voinut ajaa. Sanoi että tiet olivat silloin sellaisia ja niinikään autot sellaisia. Nykyään saman matkan sujahtaa alle puolen tunnin.

Oikeastaan tie varsinaisesti on syntynyt vasta Kekkosen kaudella kun uusi ja ihmeellinen asia asfaltti alkoi levitä. Radiossa haastateltiin kaveria joka oli lyönyt vetoa joskus 1970 -luvun alussa että paahtaa corvetellaan Helsingistä Ouluun vain neljässä tunnissa. Oli kuulemma voittanut vedon ja mikä oli voittaessa kun siihen aikaan yöaikaan tiestö oli tyystin autio. Ei ollut rekkoja saati vastaantulevaa liikennettä pilaamassa kisaa. Kekkonen ymmärsi kyllä senkin että pelkkä asfaltointi saati teiden suoristaminen ei piisaa. Tienvarren pöheiköt sentään hoideltiin sen ajan legendaarisella vesakkomyrkyllä AgentOrangella joka syystä on maineessaan. Sille ei kuitenkaan mitään voinut että valtaosa ajeli umpikännissä, ei se kiellettyäkään ollut, turvavöitä ei ollut tai käytetty, eikä niinikään talvireinkaitakaan tunnettu. Pappatunturilla yöpimeällä paahtavallekaan kypärä ollut kuin suositus. Autot oli ihan paskana ja aikana jolloin varaosia ei saanut, katsastukset hoidettiin kahdella viinapullolla ja viiskymppisellä. Sekä lupauksella hoitaa jarrut kuntoon ennen seuraavaa kertaa. Nopeusrajoituksia ei tietenkään ollut – minkäänlaisia. Ei edes taajamassa ja sitä sai vedellä koulun edestä niin lujaa kun koneesta pääsi. Mustin vuosi oli 1972 jolloin yli tuhat pääsi hengestään maantiellä tai jos oli jalankulkija – suojatiellä.

1980-luvulla syntyi koneellinen puunkaato joka synnytti varsinaisesti sen tieverkon jonka tunnemme. isoilla koneilla kun piti päästä kaikkialle. Tällöin muuten syntyi maamme ehdottomasti kaunein tie Karigasniemeltä Utsjoelle jos ette ole sitä vielä nähneet?

Sellainen tarina. Näin lyhyenä ja pakinanomaisena.

 

JukkaNieminen11
Sitoutumaton Tampere

Ikuisesti eri mieltä - tarvittaessa itsensäkin kanssa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu