Tutkasota natsi-Saksan taivaalla

Onhan tää vähän mainostelua mutta tänään lähtee painoon uutuuskirjani Valtakunnankatto. Ilmasota Saksan taivaalla 1939-1945. Mikään pikkutaisto ei tämä ilmarintama ollut ja kirjan arvoinen koska aiemmin ei ole aiheesta nähty kattavaa kokonaiskuvaa kuin mitä ole koostanut viimeiset pari vuotta.

Tilastollisesti toinen maailmansota kesti Saksan osalta 2072 vuorokautta. Niistä Saksaa höykytettiin pommikoneilla 1481 yönä ja 1089 päivänä. Laskien koneen tarkkuudella sai natsi-Saksa vastaanottaa 1 440 000 pommikonetta ja 2 680 000 hävittäjähyökkäystä. Ne kippasivat kaukaloistaan 1 356 828 tonnia pommeja jotka muuttivat tuhkaksi 98% saksalaiskaupungeista, kylistä ja kauppaloista. Syntyi kokonaisia tulitornadoja; tulesta muodostuneita pyörteitä jotka kohosivat kilometrien korkeuteen ja jotka sulattivat sisältään kaiken. Läpimitaltaan kaksi kilometriä leveä pyörre imi kaksi miljardia tonnia ilmaa jota se imi nopeudella 75 metriä sekunnissa. Sellainen imee ihmisetkin kitaansa. Kellareista löytyi möykyksi sulaneita kattiloita joiden sulamispiste on 1700 astetta. Lattialta löytynyt tuhka punnittiin jotta voitiin arvioida moniko ihminen sinne oli kuollut. Muuta heistä ei jäänyt.

Voimaa oli puolustuksessakin sillä panoksena ei ollut enempää eikä vähempää kuin Saksan siviiliväestö. Väestönsuojelu, yöhävittäjistö että kuuntelupalvelu yhdessä ja erikseen takasivat uskomattoman voiton; väestöä menehtyi pommituksissa 1,5% kun taas liittoutuneiden pommitusarsenaali koki 44% tappiot. Sotaa käytiin etenevässä määrin pommitonnien ja betonin välillä. Ennen kaikkea sitä käytiin radioaaltojen suurjaksorintamalla.

Tuntuu oudolta että tutkasodasta ei aiemmin ole löytynyt kattavaa suomenkielistä esitystä vaikka siihen tutustuminen on mitä lumoavinta. Tutkasodan yksikkö Luftwaffella oli koeviestirykmentti joka oli natsi-Saksan salaisimpia yksiköitä. Se kätkettiin visusti sää- ja kuuntelupalvelun sisuksiin. Summamutikassa eivät pommikoneet lentäneet. RAF oli kehittänyt GEE-järjestelmän varasten sen saksalaisten notkupolvisäteestä. Se tarkoitti että jos pommikone lensi liian vasemmalta kohdettaan kohti, eetteristä kuului lyhyitä piippauksia ja jos se lensi liian oikealle, kuului pitkiä piippauksia. Vasta kun se oli suunnassaan, kuului lyhyitä ja pitkiä piippauksia. Tietenkin tarvittiin toinenkin säde joka ilmaisi ettei lennä kohteen ohi vaan osaa vapauttaa pommilastin oikeassa kohtaa. Luonnollisesti vastapuoli teki kaikkensa häiritäkseen tätä ääntä ja mielellään tarjoamalla omaa radiosädettään joka ohjaisi yöpimeällä lentäneet koneet jonnekin huitsin nevadaan pudottamaan pomminsa autioseuduille.

Aikaa myötenhän, häirinnän vuoksi, kehittyi transponderi joka oli viestimistä koneen ja maa-aseman välillä. Maa-asema kykeni näkemään missä kone lentää ja tarjoamaan oikean suunnan manuaalisesti sekä tietenkin myös lähettämään merkin jolloin pommit on vapautettava. Viiveen vuoksi tarkkuus oli n. 70-90m. Kun pommituskohteeseen oli 10min, tuli ensimmäinen merkki ja siitä eteenpäin aina neljän minuutin välein jolloin tuli viimeisenä varsinainen pommitusmerkki. Koeviestirykmentti tietenkin pyrki tarjoamaan eetteriin omia valeviestejään ja tunnetaan tapauksia jossa pommilasti irtosi kymmenen kilometriä liian eteen kaupungin edustalle väärän äänimerkin ansiosta. Kymmenen minuutin äänimerkki oli se jonka mukaan ilmahälytyssireenit alkoivat soimaan – vihollinen kertoi tahtomattaan olevansa tulossa sillä samaa viestiä kuunneltiin kuulokkeet korvilla myös alapuolella.

Tunnetuin menestystarina tutkasodassa oli Hampurin tuhopommitus heinäkuussa 1943. Silloin puolustajan Wurtzburg -tutkat sokaistiin pudottamalla kahmalokaupalla foliopaperiliuskoja. Pahaksi onnekseen kammhuberin linjana tunnettu asejärjestelmä oli automaattinen. Kun tutka sai signaalin valonheittimet kääntyivät sinne automaattisesti. Foliopaperien leijaillessa valonheittimet kääntyilivät itsekseen mielipuolisesti. Yöhävittäjät olivat ymmällään ja valonheittimiin yhdistetyt IT-tykit olivat hiljaa tai ampuivat täyslaidallisia tyhjälle taivaalle. Koko järjestelmä halvautui.

Aikaa myöten tilanne ratkaistiin yöhävittäjiin asennettaviin ohjaamotutkiin joka kertoi kaiken mikä oli koneen edessä 3-5km päässä. Pommikoneisiin vastaavasti pyrittiin rakentamaan häirintälaitteita jotka pimentäisivät vihollisen ohjaamotutkat mutta myös omat varoitustutkat jolla nähdä ennen kuin heidät itsensä nähtäisiin. Meni pitkään ennen kuin englantilaisille ilmeni että yöhävittäjiin oli asennettu laite joka luki pommikoneen lähettämiä tutka-aaltoja jotka toimivat suoranaisena majakkana houkutellen kuolemanlinnut luokseen.

Tutkasodassa oltiin vuoronperään niskan päällä mutta kumpikaan osapuoli ei saavuttanut koskaan ratkaisevaa voittoa. Se oli vastapuolelta varastamista, harhauttamista, radio- ja tutkakanavien tukkimista häiriöäänen avulla ja englantilaiset jopa käyttivät kokonaista radioasemaa jossa saksaa puhuvat emigrantit jakelivat hävittäjille vääriä ohjeita palata kentilleen tai ohjasivat nämä väärään suuntaan. Tällä metodilla poltettiin Kasselin kaupunki kun hävittäjät kuulivat enää kuulokkeistaan marssimusiikkia tai ilkeää vinkunaa.

Kun GEE -järjestelmä saatiin tukittua syntyi H2S -ohjaamotutka. Vahingossa. Alkujaan se oli vain hävittäjistä varoittava ohjaamotutka joka irtosi kiinnikkeistään ja jäi osoittamaan maahan. Yllättäen huomattiin että se piirtää kuvaa maaperästä jossa vesistö näkyi kirkkaammin kuin maaperä ja kaupungit kirkkaina täplinä. Sen erehdyttäminen ei ollut helppoa vaan vaati kokonaisten valekaupunkien synnyttämistä vanerista ja rakennettiin kaupunkien liepeille heijastimia jotta kaupunki näyttäisi tutkassa järveltä.

Foliopaperiinkin kehitettiin varsin omaperäinen ratkaisu. Englantilaiset maatutkat lukivat omia pommikoneita taivaalla ja saksalaiset vain kytkeytyivät englantilaisten tutka-aaltoihin hyödyntäen vastapuolen tutkajärjestelmää. Laskien viiveestä ja suunnasta tiesivät missä ne kulloinkin lensivät. Kuuntelupalvelu pääsi niin syvälle että kykeni kuuntelemaan jopa Churchillin ja Rooseveltin puhelinkeskusteluja ja jokainen pommikoneen lähettämä viesti rekisteröitiin vastapuolella. Itse asiassa kun navigoija nousi kentällä koneeseen ja kytki H2S -tutkan lämpiämään, se rekisteröitiin samoin tein Saksassa.

Ennen kaikkea koeviestirykmentisssä keksittiin tutka joka näkee horisontin tuolle puolen jotta nousevat koneet voidaan nähdä heti. Kun kokeessa ammuttiin tutka-aalto ionosfääriin se heijastui aina Suomeen asti 1500 kilometrin päähän josta se kimposi takaisin. Munchenin tutka-asemalle piirtyi kuva Suomesta järvineen ja jokineen ja aikaa myöten tämä systeemi saatiin niin tarkaksi että sillä kyettiin seuraamaan V-2 -ohjuksen osumatarkkuutta Lontooseen.

Tutkasodan idea oli varsin yksinkertainen. Maa-asema lähetti pommikoneelle viestiä missä päin taivasta tämä kulloinkin on. Samalla se kieli saman tiedon viholliselle joka kävi alasampumassa koneen. Koneet varustettiin hälytystutkalla ja pikapuoleen vastapuoli vuorostaan kehitti laitteen jolla lukea tämän varoitustutkan aaltoja ja paljastaa itsensä. Sekin toimi molemminpuolisesti. Yhtä lailla yöhävittäjä paljasti itsensä vihollisen hävittäjille oman passiivitutkansa avulla. Tosin saksalaiset ensimmäisinä kehittivät passiivisen tutkan joka vain luki tutka-aaltoja paljastamatta itseään. Molemmat osapuolet pyrkivät tekemään vastapuolen laitteet mykiksi ja häirintää suoritettiin yhtä lailla maa-asemalta kuin lentokoneistakin. Englantilaisilla oli jopa oma lento-osasto 100. Bomber Support joka oli erikoitunut elektroniseen häirintään ja suojaamaan omia pommikoneita.

Kuten sanoin, tämä kaikki on kiehtovaa kilpajuoksua teknisessä luovuudessa. Tässä sitä kaikkea ei voi kuvitellakaan esittelevänsä.

Suurpommituksia tapahtui Saksassa sadoittain mutta viisinumeroisia kuolinlukuja syntyi vain viisi kertaa – Hampuri ja Dresden näistä kuuluisimmat. Yhtä lailla tulitornadoja onnistuttiin sytyttämään vain alle kymmenen kertaa. Luftwaffe ei tätä hyökyä kyennyt pysäyttämään mutta pitkälti koeviestirykemtin onnistuneet manooverit pitivät vaarin, että monta kertaa oltiin hilkulla täystuhon partaalla onnistumatta kuitenkaan. Niin monta kertaa pommilasti putosi metsään kun johtokone oli kuulevinaan signaalin joka oikeasti lähetettiin saksan maaperältä ja antoi käskyn pommiluukkujen avaamisesta. Tai miten koneet hajautuivat kohtalokkaasti kun Oboe-järjestelmän radiosäde alkoi salaperäisesti taipua ja tiheään pommimattoon ei päästy.

Suurin sankari tässä taistossa oli kylläkin väestönsuojelu joka onnistui yli odotusten. Evakuointi-ohjelmat, syväsuojien ja -käytävien rakennuttamiset, palontorjuntaan satsaaminen kantoivat kaikki hedelmää. On näytettävissä että missä tuhot olivat suurimmat, siellä kaikki oli yleensä lyöty laimin. On kylläkin myönnettävä että vuonna 1945 kehitettiin suorakulmaisen mattopommittamisen sijasta ns. viuhkapommitus joka moninkertaisti uhrimäärät ja tuhosi kaupungit perusteellisemmin.

Omasta puolestani olen mielestäni tehnyt miehentyön kun olen läpikäsitellyt tutkasodan kaikki konnankoukut puolin ja toisin. Paneutunut kuuntelupalvelun kuin väestönsuojelunkin rooliin, yö- ja päivähävittäjistöön, ja kokonaisiin puolustusstrategioihin aina kammhuberin linjasta Villisikaan ja suureen iskuun – jota tosin ei koskaan nähty. Samalla kirjassa esitellään Bomber Commandin kehittyminen alun haparoivasta ja tehottomasta aselajista kohti tuhokoneistoa kehittäen pommitustaktiikoita, pommikonevirtauksia, pudotusnopeuksia, ilmatorjunnan harhauttamisia ja konemäärien kasvua. Ei voi ohittaa sitä toteamusta että lopulta Luftwaffe putosi taivaalta Hitlerin, Göringin ja Milchin tekemiin vakaviin virhearvioihin jotka estivät Luftwaffen ajoissa tapahtuvan kehitystyön ja kohdensivat tuotannon väärille urille. Tutustumme myös sodankulkuun laajemmin aina sukellusvenesodasta salamasotaan, erityisesti brittien ja saksalaisten välillä ja ennen kaikkea suurimpiin ilmataisteluihin ja pommituksiin joita on analysoitu seikkaperäisesti mikä pieni yksityiskohta kulloinkin meni RAFlla pieleen. Mukaan peliin tulee tietenkin myös amerikkalaisten pommikonelaivueet vuoden 1943 alkupuolella joka on kokonaan oma tarinansa.

Ennen kaikkea jo heti alussa tutustutaan douhetilaisuuteen eli koko ilmasodan ideaan. Tarkoitus alusta asti oli voittaa sota yksinomaan ja vain ilmasta käsin ilman rasittavia maataisteluita ja joka epäonnistui. Vasta Hiroshiman atomipommi todisti douhetilaisuuden toimivaksi.

Ihmekös tuo että sivumäärä kasvoi yli 350 sivun.

Tulen toki ilmoittamaan kun sen saa ulos painokoneesta. Jos haluatte hyvää loppukesän lukemista se on tässä. Ilmoittelen sitten. Nyt älkää tehkö mitään. Löffäilkää vaan mökillä riippukeinussa ja pohtikaa puolustusstrategoita hyttysiä vastaan.

+4
JukkaNieminen11
Sitoutumaton Tampere

Ikuisesti eri mieltä - tarvittaessa itsensäkin kanssa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu