Jeune École – ihmeaseiden ikuinen lumo ja altavastaajan glorifiointi

Jeune École – nuori koulukunta – nimityksellä tarkoitetaan Ranskan pyrkimyksiä 1800-luvun lopulla kehittää merisodankäynnin doktriini jonka avulla maa voisi lyödä vahvemman merivallan, Iso-Britannian, turvautuen uuteen teknologiaan. Koulukuntaa pidetään usein varoittavana esimerkkinä sokeasta uskosta läpimurtoteknologiaan sodankäynnissä mutta sen tarkempi tarkastelu osoittaa niin koulukunnan pitkäaikaisia juuria kuin myös mahdollisuuksia rinnastaa varoen koulukunnan tarinaa nykyaikaan. 

Hävittyään sodan Saksaa vastaan 1871 Ranskan sotilasmenot kohdistuivat maavoimiin ja Saksan rajan vastaisiin linnoitteisiin laivaston kaluston vanhentuessa samalla kun merisodankäynnin teknologia oli nopeassa kehitysvaiheessa. Höyrykoneet korvasivat purjeet täysin, tykit siirrettiin kääntyviin torneihin, torpedot ja miinat uhkasivat veden alla ja uudet räjähdysaineet moninkertaistivat aseiden tuhovoimaa.

Ranskan uhkakuvana oli edelleen sota Iso-Britanniaa tai kolmiliittoa (Saksa, Itävalta-Unkari ja Italia) vastaan jolloin laivastollekin nähtiin tarvetta. Ranska oli taloudellisilta resursseiltaan alivoimainen niin Iso-Britanniaa kuin kolmiliittoa vastaan.

Amiraali Théophile Aubeen (1826-1890) henkilötynyt uusi koulukunta, Jeune École, pyrki keksimään uusinta teknologiaa hyödyntävän ratkaisun strategisen Gordionin solmun murtamiseen. Pieni taistelulaivojen laivasto turvaisi meriyhteydet Pohjois-Afrikkaan, nopeat risteilijät tuhoaisivat vastustajan merenkulun kauppasodankäynnillä, guerre de course’lla ja näin tuhoaisivat merikaupasta riippuvaisen Britannian talouden. Nopeiden torpedoveneiden laivasto taas puolustaisi rannikkoja maihinnousulta ja estäisi satamien saartamisen. Ylipäätään uudet aseet, vuonna 1866 keksitty torpedo ja vuonna 1854 käyttöön otetut merimiinat, tekisivät isojen taistelulaivalaivueiden sodasta, guerre d’escadre’sta, vanhentunutta.

Kuten monella radikaalilta vaikuttavalta uudistusehdotuksella oli tälläkin pitkät juuret. Alivoimaisena merivaltana Ranska oli turvautunut jo 1600-luvulta lähtien turvannut kauppasodankäyntiin sodissaan Iso-Britanniaa vastaan. Unelmat läpimurtoteknologiasta juontuivat jo 1800-luvun alkupuolelle. Kenraali Henri-Joseph Paixhans (1783-1854), ensimmäisen käyttökelpoisen räjähtäviä kranaatteja ampumaan kykenevän tykin keksijä, teoretisoi jo 1822 teoksessaan “Nouvelle Force Maritime”, vain muutama vuosi Napoleonin sotien päättymisen jälkeen, mahdollisuudesta rakentaa uudenlaisia, höyryvoimalla toimivia pienehköjä sotalaivoja jotka räjähtäviä kranaatteja ampuen pystyisivät murskaamaan vanhanaikaiset laivastot. 

Vaikka Auben ehdotuksiin kuuluivat niin taistelulaivat, risteilijät kuin torpedoveneet saavuttivat suurimman suosion viimeksi mainitut. Ne vetosivat ranskalaiseen yleisöön ja poliitikkoihin taitavan lehtimies Gabriel Charmesin (1850-1886) lyödessä pökköä pesään. Torpedoveneet olisivat edullisia, edistyksellisiä, demokraattisia aseita. Kuin trubaduurien sankarillisia ritareja lyömässä lohikäärmeitä, kuin tieteessä juuri keksittyjä bakteereja murtamassa esihistorian hirviöitä. Vanhentuneisiin mastodonttimaisiin taistelulaivoihin verrattuna torpedoveneitä saisi yhden hinnalla jopa sata! Kaiken lisäksi hierarkkisissa taistelulaivoissa muhisi taantumus, pienen miehistön torpedoveneet vaatisivat uudenlaista, tasavaltaan sopivaa johtajuutta. Ne kuuluisivat nykyaikaan kuin Jules Vernen romaanien ihmekoneet.

Iso-Britanniassa, johtavassa merivallassa, hyödynnettiin Ranskan kirivaikutusta oman ylivoiman säilyttämisessä. Pienten torpedoveneiden rakentamisen myötä Armée Navale oli alusten lukumäärällä mitattuna suurempi kuin Royal Navy! Menneen ajan realistiset uhkakuvat mahdollisesta Ranskan joukkojen maihinnoususta maiden ollessa tasavertaisempia vastustajia korvautuivat uudenlaisella alarmistisella kirjallisuudella, pikkuhiljaa tosin Ranskan joukkojen maihinnousu-uhka korvautui saksalaisella. Aina vanha tai uusi vihulainen oli onnistunut keksimään superaseen – torpedon, zeppeliinin, lentokoneen, sukellusveneen, myrkkykaasun…

Käytännössä torpedoveneet eivät osoittautuneet superaseiksi. Teknologian kehitys oli nopeaa ja etenkin Ranskan suosimat pienet ja halvat 35 metrin torpedoveneet osoittautuivat pian hitaiksi ja kovemmassa merenkulussa hankalaksi käyttää. Alusten johtaminen oli hankalaa ja optimiolosuhteita käyttöön ei tuntunut löytyvän harjoituksissakaan. Suomenkin merihistoriasta voimme muistaa ranskalaistyyppisten C-luokan torpedoveneiden tuhoutumisen jäissä Viipurinlahdella 1919 ja hieman isomman, mutta silti vain 240 tonnin torpedovene S2:n uppoamisen 1925 Pohjanlahdella.

Iso-Britannia kehitti merikelpoisen torpedoveneiden tuhoaja-alustyypin, “destroyer” – eli hävittäjäaluksen, josta sittemmin kehittyi käyttökelpoinen torpedoalus ja sotalaivastojen monitoimialus. 

Jälkikäteen Jeune École on nähty ensisijaisesti virheenä. Torpedoveneisiin lumoutuneena Ranska ei kyennyt rakentamaan merivoimia joilla olisi ollut kyky tukea maan kansallista strategiaa tehokkaasti. Toisaalta alivoimainen Saksa kykeni ensimmäisessä maailmansodassa saattamaan Iso-Britannian kauppalaivaston vakaviin hankaluuksiin uuden teknologian, sukellusveneiden, avulla ja toisenkin maailmansodan aikana Saksan sukellusveneuhan torjunta vaati liittoutuneilta suuria resursseja. Alivoimainen merivalta, olipa kyseessä Saksa, Italia, Japani tai Neuvostoliitto, on pyrkinyt käyttämään hyväksi uutta teknologiaa alivoima-asemansa murtamiseksi innovatiivisella tavalla.

Entäpä heijastukset nykypäivään? Heikommalla merivallalla, vaikkapa Kiinalla, on suuri intressi kehittää läpimurtoteknologioita johtavan merivallan, USA:n, merenherruuden kiistämiseksi. Nykypäivänä Jeune Écolen tapaan uutta teknologiaa, vaikkapa merimaaleja vastaan iskemään kykeneviä ballistisia ohjuksia propagoidaan ihmeaseena toisaalta Kiinan mahdin kasvattamiseksi, toisaalta Yhdysvaltain  etulyöntiasemaan panostamisen turvaamiseksi. Aivan samoin kuin 1800-luvun Britanniassa erilaiset  alarmistiset skenaariot joissa vastustaja on keksinyt täydellisen teknologisen läpimurron jolla oma puolustuskyky lamautetaan ovat sangen yleisiä. Tuoreena esimerkkinä eläkeläisamiraali James Stavridisin romaanissa “2034: A Novel of the Next World War” jossa Kiinan ylivertainen teknologia vain selittämättömästi lamauttaa amerikkalaisten tietojärjestelmät. Samalla julkisessa keskustelussa jäävät 1800-1900 -luvun tapaan pitkälti piiloon tiedustelun ja johtamisen teknologiset edistysaskeleet. 

Tiettyä Jeune Écolen romantiikan kaikuja voisi ajatella löytyvän suomalaisessakin populääridiskurssissa, panssarilaivojen rakentamista pidetään jälkiviisaasti vääränä ratkaisuna ja edelleen merivoimien fregattihankintaa kritisoidaan, eivätkö pienet alukset riittäisi?

Ehkäpä samat voimat vaikuttavat näkemyksiin sodankäynnin sankaruudesta. Alivoimaista voidaan romantisoida sodankäynnin etevyyden osalta ja aseistuksesta glorifioidaan usein yksittäisen taistelijan tai pienen ryhmän käyttämää aseistusta. Hävittäjälentäjät ovat olleet populäärikulttuurin suursuosikkeja yli sadan vuoden ajan, ilmatorjunta on vain melua taustalla.

Suomen sodista populäärikulttuurissa merkittävimmät panssarintorjunta-aseet ovat talvisodan Molotovin coctailit ja kesän 1944 panssarinyrkit. Tosiasiassa suurin osa vaunutappioista tuli panssarintorjuntatykeillä ja epäsuoran tulen avulla, mutta niissä ei ole ehkä nähtävissä saman tapaista alivoimaisen taistelua ylivoimaa vastaan, ritaria tappamassa lohikäärmettä, kuin yksilöiden käyttämissä aseissa. Samaahan näimme myös Ukrainan sodan alkuvaiheissa kun Twitter-asiantuntijat rakastuivat yksittäisen taistelijan käyttämiin Javelin ja NLAW-panssarintorjuntaohjuksiin sekä toisaalta teknologisesti ylivoimaiselta vaikuttaneseen Bayraktar-drooniin. 

Tiivistettynä ase-vasta-ase -sykli on toistunut aikojen alusta lähtien ja pohdinnat läpimurtoteknologioista ainakin vallankumouksen ajoista lähtien. Emme toisaalta voi nykypäivän perspektiivistä ymmärtää läpimurtojen merkitystä. Myös alivoimaisen osapuolen ihailu on ikuista, Daavid vastaan Goljat – ja olihan hänelläkin ylivertaista teknologiaa edustanut linko…

Uuden ihmeaseen, torpedoveneen, tehokkuutta perustellaan oululaisen Kaiun sivuille asti päätyneessä Auben puheenvuorossa (Kaiku 28.8.1886) On hyvin tyypillistä että radikaalisti pelikenttää muuttamaan otaksuttujen aseiden kustannustehokkuutta vertaillaan tarkoituksenmukaisesti ottamatta huomioon logistisia vaikeuksia. F-35:n hinnalla saa noin 300  olkapääohjuksia, fregatin hinnalla noin 200 merimaaliohjusta…

”Meillä on kyllä panssarilaiwoja, mutta torpeedoweneitä, risteilijä- ja tiedustelulaiwoja ei meillä ole. Huomattawa on sekin, että panssarilaiwa maksaa lähes 20 miljoonaa ja torpeedowene ainoastaan 200,000 markkaa. Siis sata wiime mainittuja, jotka saa pian rakennetuksi, maksawat yhtä paljon kuin yksi panssarilaiwa, jonka wasta usean wuoden työn perästä woi laskea wesille. Minä en tiedä jos Ranska milloinkaan tarwitsee käydä merisotaa; mutta hywä on walmistautua kaikkeen, eikä unhottaa että woitto kuuluu parhaimmin warustauneelle. Ranskan pitää painaa mieleensä tämä totuus, ja meidän asiamme on tehdä paljon pieniä ja pikakulkuisia laiwoja. Wuoden koetus oli tyydyttäwä; mutta tulewan wuoden harjoituksissa käy paljoa paremmin. Päälliköillä on silloin käytettäwänä yli 10—20 panssarilaiwaa ja enemmän kuin 60 torpeedowenettä”.

Kirjallisuutta 

Ackerman, Elliot, ja James Stavridis. 2034: A Novel of the Next World War. New York: Penguin Press, 2021.

Canuel, Hugues (2018) ”From a Prestige Fleet to the Jeune Ecole,” Naval War College Review: Vol. 71 : No. 1 , Article 7. https://digital-commons.usnwc.edu/nwc-review/vol71/iss1/7

Dahl, Erik J. (2005) ”Net-centric before Its Time—The Jeune École and Its Lessons for Today,” Naval War College Review: Vol. 58 : No. 4 , Article 9. https://digital-commons.usnwc.edu/nwc-review/vol58/iss4/9

Lavernhe, Thibault. « À l’heure de la compétition et de l’innovation, quelques leçons de la « Jeune École » », Revue Défense Nationale, vol. 807, no. 2, 2018, pp. 13-22. https://www.cairn.info/revue-defense-nationale-2018-2-page-13.htm

Masson, Philippe 1992 “La Marine Francaise de 1871 á 1914”, Corvisier, André, ja Guy Pedroncini. Histoire Militaire De La France: 3, De 1871 à 1940. Paris: Presses Universitaires de France, 1992.

Monaque, Rémi. Une Histoire De La Marine De Guerre Française. Paris: Perrin, 2016.

Vänskä, Ville. ”Wunderwaffe.” Rannikon Puolustaja : Meripuolustuksen Ammatti- Ja Jäsenlehti 64, no. 3 (2021): 28-31.

Youtubessa löytyy aiheesta kiinnostuneille 

Dr Alexander Clarke “Jeune Ecole: A Cheaper Way of War? The Jeune Ecole” (47min)