Saddamin sotilasmahti 1991 – Venäjän sotilasmahti 2022

HS. 2.9.1990

Jonnet ei muista, mutta keski-ikäiset ja vanhemmat kävyt muistavat Saddamin superaseet ja hirmuarmeijan.

Hieman yli kolmekymmentä vuotta sitten Lähi-Idässä uhkasi suursota ainakin osassa lehtijuttuja. Saddamin taistelukokemusta omaavat joukot, maailman kolmanneksi voimakkain sotilasmahti superaseineen – mukaan lukien supertykit – syöksisivät velton lännen joukot Arabian niemimaan hiekkaan. Ei länsiaseistusta sillä se ei edes toimisi siinä missä kenttäkelpoinen neuvostovarustus vyöryisi vastustamattomana eteenpäin. Heikentyvä supervalta USA ja hajanainen EY hajoaisivat Saddamin energiaruuvin painostuksesta ja viimeistään kun tuhannet Irakin puolesta uhrautuvat terroristit muuttaisivat Euroopan suurkaupungit taistelukentiksi. Sota laajentuisi suursodaksi viimeistään Iranin ja Israelin ryhdyttyä mukaan taisteluihin.

Kuinkas sitten kävikään? Valitettavasti sanomalehti Uuden Suomen verkkoarkisto ei ole auki (vink vink!) mutta vaikkapa Helsingin Sanomien Aikakone tai Iltalehden arkisto tarjoaa näköalan noiden aikojen uutisointiin.

Etenkin Matti Klemolan kolumni “Kaikkien väärien ennustusten äiti” (HS 3.3.1991 s. C2) kannattaa lukea. Olli Kivisen näkökulma (HS 1.3.1991 s. C1) pätee osin myös  nyky-Venäjään.

“Irakin kohtalo osoittaa, ettei edes valtavia öljyrahoja aseisiin käyttävä kehitysmaa pysty luomaan koneistoa joka pärjää länsimaiden kaikille tasoille ulottuvalla tekniselle ylivoimalle.”

Sen sijaan, kuten tunnettua, kun Yhdysvaltain johtama liittouma miehitti Irakin vaihtaen hallinnon osoittautuikin urakka paljon hankalammaksi. Sama olisi ollut edessä jos kaikkien odotusten vastaisesti Venäjä olisi onnistunut kaappaushyökkäyksessään helmikuussa 2022.

Sodat eivät toki ole veljeksiä keskenään paitsi siinä että ne kaikki tuottavat suunnattomasti inhimillistä kärsimystä. Toki myös vihollisia jotka ovat samanaikaisesti pelottavan vahvoja ja naurettavan heikkoja. Eri maiden sotilaallisen kyvykkyyksien arviointi on äärettömän vaikea tehtävä kuten Venäjänkin osalta on havaittu. Ruotsalainen tutkimuslaitos FOI summaakin tämän hyvin raportissaan ”Another Rude Awakening – Making Sense of Russia’s War Against Ukraine” käsitellessään eri syitä Venäjän sotilaallisen kyvyn yliarviointiin ennen sotaa s. 23.

Vastustajan aliarviointi on vaarallista, mutta yliarviointi usein vielä vaarallisempaa. Perustellusti voidaan pohtia historiallisesti vaikkapa Natsi-Saksan kyvykkyyksien yliarvioinnin johtaneen Münchenin sopimukseen 1938, päätökseen puolustautua länsirintamalla 1939, Ranskan päätökseen antautua 1940 ja päätökseen tehdä maihinnousu Ranskaan 1944 eikä 1942 tai 1943 – kaikki päätöksiä jotka olivat toki aikakautensa näkökulmasta täysin perusteltuja.

Venäjän kyvykkyyksien yliarviointi nyt johtaa aseavun vähäisyyteen Ukrainalle kun aseistusta ei uskalleta lahjoittaa riittävästi Ukrainalle, vaikka tiedossa on että optimisenakin arviona Venäjän sotilaallisten kyvykkyyksien palautumiseen kestäisi vuositolkulla. Sotaa emme tarvitse, vain riittävästi aseapua Ukrainalle.

 

+17
JukkaRaustia
Oulu

Kirjoitan blogia omaksi ilokseni, lukeminen kannattaa aina ja kirjoittaminen syventää lukemista. Historian ja yhteiskuntaopin opettaja ja opinto-ohjaaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu